Kuulumis- ja esittelykierrokset

Olen se ihminen, joka ei yleensä ensimmäisenä tarjoa kokemuksiaan, kun vuorossa on kuulumiskierros tai jonkun kurssin esittelykierros. En aloita, enkä välttämättä ota vuoroa, jos ei ole ihan pakko tai jos ei mennä järjestyksessä, eikä kukaan huomaa, jos olen hiljaa. Olen useinkin ollut piirissä se viimeinen, jonka sitten muiden tuijotus pakottaa jakamaan jotain. Eikä se oikeastaan aina johdu siitä, ettenkö voisi kertoa tai haluaisi olla avoin muille. Totta kai välillä on tosi itsetietoinen tai turvaton olo, joten ei tekisi mieli avautua mistään. Mulla ei vaan yleensä ole mitään sellaista akuuttia jaettavaa ja joskus ei ole yhtään tolkullista sanaa mielessä sanottavaksi. On hankala aloittaa tyhjästä kertomaan jotain. Mitä kertoisin? Mieleni on yleensä aika tyhjä, kun kuuntelen, koska keskityn siihen hetken virtaan. Okei joku juttu voi välähtää toisen vuorolla mielessä, mutta olen autuaasti jo unohtanut sen oman vuoroni koittaessa. Joskus poimin jonkun lähtöajatuksen edeltäneestä puheenvuorosta, mutta yleensä kiertelen hetken täytesanoilla ja pelaan aikaa mm. horisemalla ”enpä tiedä, mitä nyt itsestäni kertoisin”, kunnes luontainen tarinankerrontamoodi (toivottavasti) aktivoituu. Jakamisessa ei varsinaisesti ole ongelmaa. Voisin ihan hyvin kertoa asioita, sillä onhan mulla tarinoita, kokemuksia ja ajatuksia, joita jakaa. Ne eivät vaan välttämättä tule mieleen, kun pitäisi kertoa. Kun olisi vähän niinku pakko jakaa.

Usein tarinoiva mieleni herää vasta toiminnan myötä. Sitten tulee mieleen juttuja, joita voisin jakaa. Jokin siinä pakollisessa jakamisessa usein lamaa mieleni. Siellä ei vaan ole yhtään ajatusta, johon tarttua. Onhan mulle tapahtunut asioita ja voisin niistä kertoa, mutta ne eivät ole tietoisessa mielessä helposti poimittavissa. On pakko kaivella muistia, jotta ne saa kerrottavaan muotoon.

Sitten on myös sellainen toinen juttu, minkä huomaan tapahtuvan aika usein. Kun sitten lopulta saan jotenkin jutun juuresta kiinni ja tajuan, mitä voisin jakaa, niin aika usein luovun jakamisen ajatuksesta, kun minut keskeytetään. Itse asiassa hyvin usein ihmiset puhuvat ihan suoraan päälle ja vievät huomion omaan kokemukseensa, myös tuollaisella kuulumiskierroksella. Eikä se dialogisuus haittaa siinä, vaan se on ihan tervetullutta, eikä mua haittaa, että ajatuksia jää sanomatta ääneen. Kuitenkin mietin sitä, miten kiire meillä on päästä kertomaan oma tarinamme sen sijaan, että malttaisimme kuunnella toista. Kun itselle tulee mieleen joku juttu siitä, mitä toinen sanoi se on pakko jakaa ja sen jälkeen siirrytäänkin siihen. Näin käy aika usein omille jutuilleni. Voi olla, että olen hidas ja tylsä kertoja, varmaan usein olenkin. En aina, mutta siis tuollaisissa tilanteissa, kun vähän puolipakolla kaivan jonkun narratiivin itsestäni. Voi olla myös, että se alun kankeuteni jakamiseen lähtemisessä myös vihjaa muille, etten oikeastaan halua kertoa mitään. Se ei itse asiassa kuitenkaan pidä paikkaansa. Minulla on vaan tuollaisessa hitaassa ja ”kylmässä” eli lämmittelemättömässä aloituksessa todella ”pitkät piuhat” ja ajatusten virtaan kiinnittyminen vie aikaa. Hetkessä voi tulla spontaanisti juttuja mieleen, mutta ei tilanteessa, jossa olen keskittynyt kuuntelmaan muita, koska mieleni on täynnä jo sitä kuultua materiaalia, joten en ole keskittynyt omiin ajatuksiini. Siellä ei välttämättä ole sellaista materiaalia, jota tietoisesti voi jakaa siinä hetkessä.

Tämä tuli mieleen, kun viimeksi olin tällaisessa tilanteessa ja tajusin miten paljon jätin kertomatta. Eikä siinä ole mitään pahaa tai vaarallista. En pohdi, että ”olisinpa saanut kertoa tämän jutun”, vaan mietin miten herkästi toisen voi jättää kuulematta. Oma innostus ajaa keskeyttämään ja vaihtamaan tarinan suuntaan, jolloin se hiljainen ja ehkä vähän varautuneempi ihminen ei välttämättä ikinä saa sitä tilaa jakaa omaa tarinaansa. Emme ole kaikki samantahtisia ja samalla energialla toimivia kertojia. Siinä, missä monet ovat ryhmätilanteissa ihan kotonaan, niin jotkut eivät ole. Siinä tullaankin ehkä siihen, miksi nuo alkupiirit ovat minulle vaikeita. En ole oppinut luontevaksi taistelemaan ja pitämään kiinni puhetilasta. Luovutan helposti vuoroni myös pois, vaikka minulla olisi ollut sanottavaa, sillä ei mun ole pakko mitään kertoa. Ei mua voi tuijottaa avautumaan, mutta luomalla suotuisat ja turvallisest puitteet, joissa on tilaa olla oma itsensä ilman liiallista kohteliaisuuden tasoa, voi jopa yllättyä mitä kaikkea minusta lähtee. Olen tietoinen siitä, että aika monessa tilanteessa ihmiset saattavat jopa epäillä olenko mykkä. En ole. Minulla vaan on joskus todella korkea kynnys aloittaa puhuminen. Olen oikeasti vuosikausien treenillä oppinut täysin hiljaiseksi. Sulautumaan ympäröivään maisemaan ja olemaan jättämättä minkäänlaista jälkeä itsestäni kenenkään mieleen. Nuorempana se oli tahallista, nykyään siihen on niin tottunut, että on vaikea välillä muistaa avata suunsa ja puhua.

Tietenkin on myös tilanteesta kiinni, miten paljon itseään on valmis avaamaan. Jostain syystä itselleni sellaiset kohteliaat esittelykierrokset ovat ihan painajaismaisen vaikeita välillä. Olen ehkä salaa pintani alla liian urpo sen tason vakavuuteen. Semmonen kohteliaisuuspuhe ja sosiaaliset konventiot ovat vaikeita mulle. Vuosien varrella olen tullut niiden kanssa sinuiksi ja pystyn jonkun asiallisen esittelyn itsestäni pitämään tarpeen vaatiessa. Olen paljon enemmän kotonani aivan toisenlaisissa ilmapiireissä. Sitä ei välttämättä uskoiskaan millaista määrää pirskahtelevaa urpoiluenergiaa pintani alla usein salaan. Jähmeys tulee siitä rakenteesta ja tilanteesta. Aistin ympärilläni, kuinka kaikki muutkin jännittyvät kierroksen alkaessa ja se jähmeys jää, jollei tapahdu jotain poikkeuksellista. Se korrektiuden taso vaivaa mua. En tiedä, mitä uskallan kertoa, koska todennäköisyys on se, että puheenvuoroni aikana mua tuijottaa muutamasta kymmeniin ja satoihin ihmisiin silmääkään räpäyttämättä. Osa ei toki katsokaan, mutta se kaiken oman ilmaisun hillitsevä pokka, jolla ihmiset toisiaan tuijottavat esittelykierrosten aikaan stressaa mua, tajusin sen tai en. Ei mua huvita kertoa mitään, jos en saa mitään ihmillistä reaktiota. Sen takia todennäköisesti olen parempi kahden keskisissä keskusteluissa, koska on kevyempi lukea vain yhtä ihmistä kerralla. Toisaalta ryhmässähän se meneekin helposti siihen, etten katso ketään kohti, kun selostan tarinaani. En hae mitään kontaktia tai katso reaktioita, koska en kestä nähdä reaktioiden puutetta. Olen oman itsensä häpeilyyn liittyvän taustani vuoksi aika herkkä lukemaan ihmisten fyysistä ilmaisua (eleitä, ilmeistä, asentoja jne.). Mulla on ollut huonoja kokemuksia elämässä ihmisten kanssa, niin kuin varmasti kaikilla, ja toisaalta minulla on myös ollut varhaisesta nuoruudesta hyvin pitkälle aikuisuuteen asti ollut hyvin negatiivinen omakuva ja olen hävennyt oikeastaan kaikkea itsessäni. Niinpä usein on helpompi jättää ne viestit lukematta, koska olen muutenkin epävarma siitä pitäisikö minun, siis nimenomaan minun, ylipäätään puhua mitään. Se on menneisyyden taakkaa, mikä tulee mukanani huoneeseen, kun astun sinne. Minä ja häpeäni olemme saapuneet huoneeseen.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑