”Nyt voi jättää kaikki huolet ja harmit naulakkoon. Ne kyllä odottavat siellä ja ne voi poimia mukaan poistuessaan.”

Otsikon sisältämä ajatus, millä tahansa sanoilla esitettynä ilmaisuun liittyvien kurssien alkupuolella on yksi iki-inhokeistani. Ymmärrän sen hyvää tarkoittavan intention, että nyt ei rämmitä römpiöissä* tai jäädä vatvomaan jotain tunnin ulkopuolisen maailman ärsyttävää kokemusta. Ymmärrän sen, mutta minulle se lausahdus ei viesti sitä. Se viestii, että se millainen minä juuri nyt ja se tila, jossa mieleni on, ei ole hyväksytty tässä tilassa. Totta kai se on oma ylitulkintani, koska järjellä voin päätellä, mitä sillä tarkoitetaan. Mutta kun me ei olla aina rationaalisia olentoja, vaan luemme myös pinnan alla olevaa viestinnän tasoa automaattisesti ja huomaamattammekin. Osa on todella herkistynyt piiloviestinnälle ja varsinkin vähänkin masentunut ihminen helposti poimii sieltä sen negatiivisen vahvisteen ”tänne ei saa tuoda huoliaan, jos sinulla on murheita, niin älä vaan kerro niistä”. Joskus on ihan asiallista pysähtyä miettimään, mitä tuolla puolihuolimattomasti heitetylllä totutulla mantralla tai harjoitteeseen yhdistyvällä ajatuksella oikeasti pyritään viestimään niille ihmisille, jotka ovat paikalle tulleet? Ketä sillä suojellaan ja miltä? Miksi se pitää saada sanoa kurssin tai tunnin alussa? Miksi edetään kieltäen ja poistaen sanoilla asioita, sen sijaan että vahvistettaisiin teoilla ja sanoilla haluttua toimintaa? Miksi se ajatus ”poista itsestäsi jotain, jotta saat tulla tunnille” on tärkeä sanoa, jos pointti on, että ”täällä tulee olemaan niin kivaa, että murheet unohtuvat hetkeksi”?

Olen pohtinut tätä aikaisemminkin ja tämä liittyy niihin ”saako impro / draama olla terapiaa” -pohdintoihini. Huomaan tämän yhä vaivaavan mieltäni, joten pureudun taas hetkeksi tähän problematiikkaan itseni kautta, koska no, eipä mulla muutakaan kokemuksellista tietoa voi olla. En kuitenkaan kiistä, etteikö se että olen herkkä poimimaan pienimmänkin negatiivisen murusen tai tekojen ja sanojen välisen ristiriidan tiedostamattanikin vaikuttaisi siihen, miten reagoin tähän asiaan. Koen kuitenkin tärkeäksi sanoa tämän ääneen, sillä en usko suinkaan olevani uniikki tämän asian suhteen, vaan monelle muullekin on voinut jäädä semmonen selittämätön sisäinen epäkelpouden tunne, vaikka mitään varsinaisesti pahaa ei missään vaiheessa ole sanottukaan. Nykyään osaan jättää tuon lausahduksen omaan arvoonsa ja hymähtää, kun siihen taas törmään, mutta draamapolkuani aloitetellessa en todellakaan osannut. Mulle se oli viesti siitä, että tunteeni, jotka linkittyivät tosi vahvasti minuuteeni, eivät kelpaa tähän huoneeseen. Jos ilmaisen pahaa mieltä tai että jokin harmittaa tai suututtaa, niin en kelpaa tähän tilanteeseen, koska täällä kaikilla pitäisi olla kivaa. Ei murheita tähän huoneeseen pliis, täällä leikitään yhdessä ja meillä kaikilla on kivaa. Eikö olekin kivaa?

Koin sen kehotuksen alussa niin, että mulla ihmisenä ei edelleenkään ole lupaa näyttää mitään ”negatiivista” tunnetta, siis silloin ajattelin hyvin vahvasti, että mm. suru ja viha ovat negatiivisia tunteita. Musta tuntui kurjalta, että edes draaman tai improvisaation kursseilla en saisi ilmaista niitä tunteita, jos siltä tuntui. Koin, että mun käskettiin jättää osa itsestäni narikkaan, koska jotain piti rajata itsestään ulos. Jokin oli kiellettyä, joten sisäinen ankaran sääntökoneeni mielestä moni muukin asia on kiellettyä, koska tämä ei ole turvallinen tila ilmaista edes sitä, mitä oikeasti juuri nyt tuntee.

Mua ei henkilökohtaisesti helpota mielikuvaleikit itsensä ruoskimisesta ja sen kuvitteellisen ruoskan jättämisestä naulakkoon. Se ankaruus itseä kohtaan ei ole heh heh hassu ajatus, vaan ihan totinen kehollisestikin lamauttava lukko, joka minussa on vuosien tunteiden tukahduttamisen ja piilottelun kautta syntynyt. Joten kehotus olla tuntematta niin kuin tunnen ei helpota. Mua helpottaa se, että mun turvallisuuttani vahvistetaan toistuvien hyväksyvien tekojen ja toissijaisesti myös sanojen kautta. Mikä on ihan helvetin vaikeaa, koska niin halutessani, olen mestari lukemaan sanoista, mikroilmeistä ja tahattomista eleistä tyrmäyksiä. Se on toki tietoisen treenauksen kautta helpottunut, mutta huomaan silti tämän kaltaisten lausahdusten häiritsevän minua, koska en usko, että ne välttämättä ovat tehokkain tapa viestimään muille sitä, mitä niillä ehkä halutaan viestiä. Intentio tai pyrkimys voi olla hyvä, mutta se, mitä ajatuksia sanoilla jätetään alitajuntaan kytemään on toinen juttu. En sano, että jokaista sanavalintaansa tarvitsee etukäteen miettiä ja asetella sanojaan oikein, mutta jos huomaa toistavansa jotain ajatusta tai lausetta yhä uudelleen ja uudelleen opettaessaan tai kohdatessaan toisia ihmisiä, voi olla hyvä pysähtyä miettimään: Millaista ilmapiiriä noilla sanoilla rakennetaan: avointa vai salailevaa?

Viime aikoina mua on taas herätelty ajattelemaan, että ehkä se on häpeä minussa, joka reagoi tuohon kielteiseen ajatukseen, mikä sanoista välittyy. Sitä on ollut inhottava myöntää itselleen, koska tunteet ja keholliset tuntemukset, jotka häpeän tutkimisen myötä heräävät ovat usein aika raskaita ja kipeitä. Se on todella syvältä tajuta, että oma ajatusmaailma on vääristynyt niin, että häpeää pohjimmiltaan itsessään ihan kaikkea. Tuntee, että on kelvoton ihminen, koska joku menee pieleen ja vaikka se menisi hyvinkin, niin se ei ole omaa ansiota, koska sitähän on kelvoton ihminen. Haluaisin sanoa, että olen tässä muutaman impro- ja draamaharrastus vuoden aikana pystynyt luopumaan häpeästä, mutta eihän se niin mene. Joitain asioita on tietoisen hyvien juttujen vahvistamisen kautta jäänyt pois, mutta toisaalta, kun lakkaa tekemästä tietoisia hyviä valintoja ja vahvistamasta hyvää itsessään, niin siihen häpeässä rypemiseen on helppo palata. Ymmärrän, ettei kukaan erityisesti halua kuulla improkurssin aluksi sitä, miten masentunut toinen ihminen on tai edes sitä, miten paljon naapuritoimiston Pena tänään on ärsyttänyt, mutta toisaalta miksi pelkäämme niin kovasti toisten tunteita, jos ne eivät ole positiivisia? Joo siinä kohtaa ymmärtäisin sen, jos tuo huolien jättämiskommentti tulisi tilanteessa, jossa olen vaikkapa itse useammalla tunnilla jakanut täsmälleen saman huolenaiheen ja selkeästikin, vaan haluan velloa omassa pahassa olossani ja kippaan huoleni muidenkin taakaksi. Mutta kun se sanotaan usein tilanteessa, missä mitään tarvetta sille ei ole. Kukaan ei ole vielä edes päässyt avaamaan suutaan.

Mitä pahaa siinä olisi, jos vaikka kerran viikossa jokainen saisi ilmaisukurssin alussa kertoa kaiken, mikä just nyt vituttaa ja kaikki muut kuuntelisivat aktiivisesti? Ei siis tehtäisi perinteistä passiivista alkupiiriä, vaan ihan oikeasti kannustettaisiin ilmaisemaan kuunteleminen elein, äännähdyksin ja ilmein. Oltaisiin reaktiivisia ja silmät auki tarjottaisiin omien murheidensa kertojalle mahdollisuus tulla kuulluksi? Sillä aika usein ihmiset mönkeröivät siinä samassa pahassa mielessä juuri siksi, että eivät tule kuulluksi omana valittavana itsenään. Siitä tunteesta ei voi päästää irti, koska sille ei ole tilaa. Totta kai tiedän ihmisiä, itsenikin, jotka yhä tökkivät jotain lapsuudessa kokemaansa vääryyttä ja yhä uudelleen ja uudelleen kertovat siitä samasta kokemuksesta. Ymmärrän, ettei sitä jaksa kuunnella, enhän mä jaksa aina kuunnella itseänikään valittamassa ja silti en voi kieltää niitä tunteita tai ajatuksia ilmestymästä. Mun kokemuksesta parasta, mitä voi tuommoselle römpiöidensä kanssa tanssahtelevalle ihmiselle voi tehdä on usein aktiivinen ja hyväksyvä kuuntele. Joskus myös ajattelumallien kyseenalaistaminen on tarpeen, jotta ihmisen ajattelun neula pääsee irti jostain jumikohdasta ja jatkamaan levyn soittamista. Usein ihan vaan se, että tulee kuulluksi ja saa kertoa riittää, kun se yhdistyy aktiivisen ja eläytyvän kuuntelun voimaan, niin saattaa tapahtua ihmeellisiäkin asioita.

Nyt täytyy tunnustaa, että olen tässä pari päivää harrastanut on-off-vellontaa römpiöideni kanssa. Mulla on sellaisia tunnistettavia jumikohtia lähi- ja kaukomenneisyydessäni, jotka painavat mieltäni matalaksi yhä tänäkin päivänä, jos annan niiden tehdä sen. Se on pelottavan helppoa tehdäkin, koska mielen ja kehon yhteys on taas auki. Vuosikausia yritin vältellä tunteitani tukahduttamalla ne ja kun en enää tee niin, joudun vastaamaan myös menneistä synneistäni eli kaikki mahdolliset tunteet ja ajatukset virtaavat taas vapaasti. Se tuntuu joskus tosi raskaalta, koska jos vahvistaa sitä tuttua negatiivista ajatuskierrettä, niin se tuntuu lamaavana tunteena myös kehossa. Toisaalta, jos yrittää jättää sen tunteen ja ne ajatukset kokonaan huomioimatta ja yrittää olla positiviinen, vaikkei siltä oikeasti tunnu, vaan joku asia pitäisi käsitellä, niin se vaan voimistuu. Itseään ei pysty älyttämään, vaikka paljon hyviä juttuja pystyykin mielen voimin itselleen tekemään, niin joskus sitä vaan on ihan romuna, vaikka nykyisyydessä siihen ei syytä olisikaan. On joku menneisyyden asia, joka on jäänyt käsittelemättä, joku itku joka jäänyt itkemättä, vihaa, jota ei saanut ilmaista tai mitä ikinä. Hyväksyminen on vaikea käsite, koska se ei tarkoita vain hyvien juttujen hyväksymistä, vaan se tarkoittaa kaiken hyväksymistä. Sillä ennen kuin hyväksyn, että nyt tunnen itseni tosi surulliseksi tai vihaiseksi ja kuulostelen syitä sille miksi tunnen niin, ehdin syyttää itseäni kaikenlaisesta, tuntea häpeää ja riittämättömyyttä, paisutella asioita. Joskus tosi pienistä jutuista tulee vuosikausien tiedostamaton taakka, joka vaikuttaa käytännössä kaikkeen arkipäiväiseen toimintaa tai tapoihin reagoi tietyissä tilanteissa, ilman että edes tajuaa miksi tekee niin kuin tekee.

Siksi kysyn onko tuo otsikon ajatus vain tottumusta vai mitä sillä oikeasti halutaan viestittää? Meneekö se oikea viesti perille vai tuleeko vahingossa viestittäneeksi jotain, mitä ei halunnut? Tekeekö sen tottumuksesta ja varmuuden vuoksi vai siksi että se on oikeasti tarpeen? Eli se, mitä tässä hyvin epäselvästi peräänkuulutan on se, että meidän kaikkien pitäisi välillä pysähtyä miettimään miksi teemme jotain niin kuin teemme. Onko meidän pakko tehdä niin, onko se mitä haluammekin tehdä vai toistammeko vain jostain oppimaamme tapaa sen kummemmin ajattelematta? Jos vastaus osuu viimeiseen vaihtoehtoon, niin suosittelen tiputtamaan ajatuksen pois, kunnes ymmärrät miksi haluat juuri tätä ajatusta vahvistaa. Miksi tässä tilassa ei ole sallittua murehtia? Miksi emme mieluummin opeta ihmisille tapoja käsitellä ja vapauttaa sitä turhautunutta energiaa ja murheita mielestään, vaan haluamme estää heitä miettimästä niitä tämän parin tunnin tai viikon aikana? Sehän todennäköisesti tapahtuu joka tapauksessa, jos harjoitteet ja muut vaativat täyttä läsnäoloa, niin ei siinä kukaan ehdi miettiä, mitä pahaa joku sanoi viikolla, joten miksi se kielto tarvitsee ohjaajana edes sanoa ääneen.

Se, mikä tapahtuu, tapahtuu ja sille pitäisi olla tilaa tapahtua. Kieltämällä ”negatiiviset” tunteet, kiellämme myös niistä vapautumisen ja joskus myös syvemmän tason yhteyden ihmisten välillä, koska emme uskalla paljastaa kaikkia puolia itsestämme. Miten voisin jakaa toisten kanssa, että minua pelottaa tämä harjoite ihan helvetistä, jos en saa jakaa edes sitä, mikä minua harmitti tänään? Tämä huolten narikkaan jättäminenhän ei välttämättä ole ongelma ulospäin suuntautuneille ja minuudessaan varmoille ihmisille. He jakavat joka tapauksessa jotain itsestään. Se muodostuu haasteeksi, kun sanot sen sisäisesti epävarmalle ja itseään sekä omien ongelmiensa vähäpätöisyyttä häpeävälle ihmiselle. Ihmiselle, joka ei uskalla jakaa mitään, koska omat ongelmat ja surunaiheet tuntuvat niin vähäpätöisiltä. Ihmiselle, joka tuntee voimakasta ulkopuolisuutta sen vuoksi, mitä tuntee. Hänen ilmaisuaan ja rohkeuttaan tuo pieni leikillinenkin kielto saattaa rajoittaa paljon enemmän, kuin voi koskaan arvata, koska hän ei sitä tule ääneen sanomaan.

Tämä oli ihan vaan pohdintaa, koska huomaan miettiväni näitä teemoja jatkuvasti omassa toiminnassani yleisemminkin sekä kun olen oppilaan asemassa jollain kurssilla. Miksi teemme asioista, joita teemme ja tiedämmekö, mitä ne valinnat ja teot aiheuttavat toisissa ihmisissä? Tunnistammeko oman vaikutusvaltamme ja miten käytämme sitä lisäämään tai vähentämään psykologista turvallisuutta tilanteessa? Miten voisimme vahvistaa ja ilmaista sen, mitä tavoittelemme, sen sijaan että ilmaisemme sen vastakohtansa eli esim. ei-toivotun käytöksen määrittelyn kautta?

 

*Römpiö on Tony Dunderfeltin käyttämä käsite: tunne, joka on jäänyt mieleen pyörimään ja siihen liittyy esim. voivottelua ja liioitellun voimakkaita negatiivisia tunteita ks. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/04/15/puolen-minuutin-keskittyminen-riittaa-mielenrauhaa-voi-treenata

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑