Mistä kirjoittaa vai kirjoittaako mistään?

Mulla on ollut nyt tämän kevään tilanteen takia, ja oikeastaan jo vähän aiemminkin, semmonen sisäinen pohdinta käynnissä, että mistä haluan kirjoittaa. Välillä kirjoitusinto on tiessään ja se on ihan normaalia. Toisaalta huomasin itsessäni myös semmosia kirjoittamisen pakkoon liittyviä ajatuksia ”mun pitää kirjoittaa tästä”. Eikä sitä kukaan ulkopuolinen vaadi, koska tämä on mun blogi ja kirjoittelen mitä haluan silloin kun haluan, mutta se ajatus on silti mun päässä, että pitäisi kirjoittaa. Pitää julkaista ja pohtia asioita. Mutta kun mitään ei vaan synny. Tuijotan näyttöä ja sormet ei liiku tai jos liikkuu, niin en saa kuitenkaan sitä tekstiä valmiiksi asti. Nytkin roikkuu joitain tekstejä, joita olen aloittanut ja jotka vois olla ihan kivoja julkaistakin. Mä vaan huomasin, että asetin itselleni aikapaineita, että jos kirjoitan jostain esityksestä, niin se pitäisi julkaista ennen seuraavaa sen ryhmän esitystä tai jotenkin muutaman päivän sisällä. Sitten kun mä en aina pystynyt siihen, niin sitten mulla oli vähän syyllinen olo ja saatoin jättää tekstin kokonaan kesken. Nämä paineethan mä luon ihan itse. Ei mulla ole ketään ulkopuolista, joka sanoisi, että pitää kirjoittaa, joten aivot luo itse tarpeettomia paineita. Se on absurdia tajuta, miten syvälle joku suoriutumisen pakko on iskostunut minuun ja miten huonosti reagoin siihen sisäiseen pakottajaani. Laiskuus on suojakeinoni omaa vaativuuttani vastaan.

Olen kipuillut sen kanssa, kun mä en saa asioita tehtyä. Se on nyt korostunut, koska tämä maailmantilanne, ja oma henkilökohtainenkin tilanne, on pakottanut pysähtymään omien ajatusten äärelle. Tajuan, että tosi moni asia, mitä mä teen, jotka voisivat olla luokiteltavissa addiktioiksi tai pakkomielteiseksikin toiminnaksi, ovat oikeastaan asioiden välttelyä. Ajan kuluttamista ja itsensä harhauttamista. Teen asioita, jotka pitävät aivoni – ei niinkään kehoa, koska se on vaarallinen ja muistaa tosi vanhoja asioita – aktiivisina ja mieleni varattuna, jotta en pysähtyisi kuuntelemaan ajatuksiani. Joskus sanoin puoliksi leikillään, että mä en voi lenkkeillä, koska en kestä olla niin kauaa yksin ajatusteni kanssa. Se on ihan totta. Toki toisaalta lenkkeily on musta ihan kauhean tylsää, joten on siinä sekin puoli. Voin kyllä kävellä pitkiäkin matkoja, mutta lenkille varta vasten lähteminen on jotenkin eäääh… Mutta siis se totuuden jyvä löytyy siitä, että kävellessä on aikaa ajatella ja mä en halua ajatella. Joskus haluan, mutta usein en. En halua kuunnella, mitä päässäni on, vaan yritän sulkea sen pois tuijottamalla leffoja tai pelaamalla pelejä tai mitä ikinä. Samalla tajuan, että tämä välttelytoimintani myös pitää sisäiset kierrokseni korkeina, koska vaikka mä olen kehollisesti passiivinen, niin mieleni ei oikeastaan koskaan pysähdy tai lepää. Mindfulness on mulle ajoittain tosi vaikeaa, koska en osaa pysähtyä ja rauhoittua yksin.

Se on ollut yksi asia, mikä mulle on improssa ja muiden ihmisten kanssa toimiessa valjennut eli mua helpottaa se toisen ihmisen hyväksyvä läsnäolo. Mun on vaikea rauhoittua yksin, mikä on hassua, koska olen kovastikin sisäänpäin kääntynyt ja jotenkin sulkeutuva. Mutta sehän ei ole koko totuus. Olen usein myös hiljaa siksi, että musta tuntuu, ettei mulle ja mun ajatuksilleni ole tilaa siinä keskustelussa tai tilanteessa. Huomaan lukevani tosi herkästi ihmisistä torjuvia signaaleja. Mulla on tosi hyvin ja syvällä muistissa joitain ilmeitä, miten mua on katsottu, kun olen jakanut ajatuksiani, jotka eivät ole olleet muiden mieleen tai ne on jotenkin sivuutettu. Muistan sellaisia ilmeitä ja ne eivät välttämättä ole edes tietoisia tai aina tyrmäykseksi tarkoitettuja, mutta olen tulkinnut ne niin. Herkimmillään mulle riitti yksikin semmonen torjuva signaali keskustelutilanteessa ja mulla oli tosi kova suojaus päällä. Nykyään se torjuntatutkani ei ole enää niin herkkä tai sanotaanko ehkä mieluummin niin, että olen saanut omaa tulkintakoneistoani hidastettua. Näen ja huomaan edelleen samat ilmeet ja asiat, mutta en enää tulkitse niitä niin vahvoiksi oman itseni tyrmäyksiksi. En ota enää niin syvällä tasolla henkilökohtaisesti sitä, jos joku ajatukseni tyrmätään.

Se on ollut prosessi, mitä olen joutunut pitkään käymään itseni kanssa läpi, että miten mä reagoin ja miksi. Enkä toki ole siinä vieläkään valmis, vaan herneitä on nenässä aika pienistäkin jutuista välillä, mutta toisaalta mä myös lepyn ja rauhoitun aika nopeasti. En yritäkään kokonaan kytkeä niitä mielensä pahoittamismekanismeja pois käytöstä. Pyrin vaan siihen, että kevennän painetta ja vähennän sitä liipaisinherkkyyttä, jotta ei tule kohtuuttoman kovia reaktioita pieniin ärsykkeisiin. Etten tietoisesti tulkitse toista pahansuopien salattujen motiivien valossa, vaan keskityn enemmän havaintoihin ja siihen, mitä asiat minussa herättävät miksi. Tilanteessa voi tapahtua ylilyöntejäkin ja se tarkoita, että aina olisi silti pakko reagoida samalla tavalla, vaan sitä omaa tunnettaan ja sen herättäneitä kipupisteitä tai triggereitä voi oppia ymmärtämään. Samalla voi ymmärtää sen, että joskus on ihan oikeutettua olla vihainen ja ymmärtämätön. Jos toinen tahallaan julma ja ilkeä, niin ei sitä tarvitse sietää. Saa olla vihainen tai mitä ikinä ja saa myös poistua tilanteesta.

Mutta miten tämä nyt liittyi kirjoittamiseen. Se liittyy silleen, että mulle kirjoittaminen on itsereflektiota ja ajatusten virran tekstimuotoon saattamista. Kun mä välttelen omien ajatusteni kohtaamista, niin yleensä myös kirjoittaminen jää vähin erin pois, koska en saa ajatuksiani jäsennettyä. Jossain kohtaa opiskeluaikana, en kirjoittanut juuri mitään opiskelutekstien ohella. Mulla oli pari vuotta tai ehkä muutamakin sellaisia, että mä en vaan pystynyt istumaan alas ja kirjoittamaan. En pystynyt pysähtymään oman mieleni äärelle niin pitkäksi aikaa. Hassua on ollut tajuta se, miten synkassa keho ja mieli lopulta ovat. Parhaiten pystyn rahoittumaan kirjoittamaan silloin, kun olen fyysisesti semmosessa häsläystilassa, että energiaa riittää, enkä tiiä mihin sen käyttäisin. Eli kun mä olen kehollisesti passiivinen ja pysähtynyt, niin mielenikin pysähtyy. Mutta siis tarkoitan passiivisuudella myös sitä, että en ole erityisen tietoinen kehostani tai maadoitettu siihen. Eli kun olen kotona kehossani, niin pystyn liikkumaan ja toisaalta myös rauhoittumaan hetkeen. Kun en pakene todellisuutta, se virtaa minussa ja minusta uloskin. Tämä teksti on yksi sellainen virtausteksti, joka vaan oli kirjoitettava. En istunut alas, että nytpä haluan kirjoittaa mistähän aiheesta kirjoittaisin. Istuin alas, koska mulla oli tarve kirjoittaa juuri nämä ajatukset ja tämä teksti. Ei se ehkä ole suurta taidetta tai edistä mitään muuta kuin ajatteluni selkeytymistä ja itseni tuntemusta ja se riittää. Ei mitään paineita mistään. Kirjoitin vaan.

Ehkä se pointti ja jutun juuri on se, että usein sitä on huomaamattaan asettanut itselleen riman liian korkealle tai ylipäätään asettanut riman, vaikka sille ei ole mitään tarvetta, koska haluais vaan rojahtaa makaamaan siihen patjalle, eikä loikkia rimojen yli. Olen usein hyvinkin tietoinen siitä, että mulla on piilotettuja sääntöjä vielä yhdessä sovittujen sääntöjen päälle tai ohella. Se tekee asioista monesti paljon vaikeampia, kuin niiden tarvitsisi olla. Vaikeutan asioita itselleni, kun voisin myös helpottaa niitä. Se oppimisprosessi on kuitenkin vielä kesken, että miten saisin purettua niitä sisäisiä vaatimuksia, joista en aina ole tietoinen. Yksi keino siihen kirjoittaminen, koska jossain kohtaa yleensä tulee joku pieni oivalluksen hetki ja niitä tulee yleensä vuorovaikutuksen kautta. Semmonen pieni valon kipinä syttyy ja kun sitä lähtee pöyhimään kirjoittamalla tai puhumalla, niin saattaa päästäkin villakoiran ytimeen tai ainakin vähän syvemmälle, kuin missä aiemmalla ymmärryksellä oli.

Askeleet voi joskus olla tosi pieniä ja ne voi viedä eteen, taakse tai sivulle, mutta kaikista harha-askeleistakin voi olla yllättävää hyötyä jossain vaiheessa. Ei välttämättä heti tai edes parin vuoden päästä, mutta joskus. Eikä kaikkea tarvitse kiirehtiä kääntämään suureksi oivallukseksi. Olen mokaillut paljonkin oppimatta oikeastaan mitään ja toisaalta olen jonkun mokan kautta oivaltanut suuria asioita itsestäni ja muista ihmisistä. Oppia on, mutta ei sitäkään tarvitse jotenkin väkisin kaivaa esiin. Kyllä se jutun juju valkenee ajallaan, kunhan välillä edes pysähtyy reflektoimaan asioita. Nyt huomaan, että alan olla taas aika hyvässä paikassa oman mieleni ja kehoni yhteyden kanssa, koska syvempi ajattelun ja reflektion taso on mahdollistunut. Huomaan, että semmosessa turruttavassa välttelykäyttäytymisessä isojen linjojen ja pienten yksityikohtien havaitseminen kärsii. Jotenkin katse lasittuu yhteen ulottuvuuteen ja näkee vaan asioita, mutta mistään ei oikein saa kiinni.

Äh, en tiiä meni sekavaksi, mutta sellaista se ajatteluni on. Joskus on järkeä ja joskus punainen lanka katoaa. Mutta siis joka tapauksessa, kirjoittamisen iloa ja inspiraatiota on näkyvissä ja se on aikasta kiva juttu pitkän tahmeamman kauden jälkeen.

Ilo ja valoa viikkoonne! 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑