Etäkokemuksia: Unhurried Conversation – Kiireetön keskustelu

Nyt, kun sosiaalinen elämä on vähän pakostakin riittänyt digitaalisempiin muotoihin sekä töissä että arkielämässä, niin tuntuu merkitykselliseltä pohtia etäyhteydellä tapahtuvia keskustelujen toteutusta ja mielekkyyttä. Olen elämäni aikana osallistunut lukemattomiin Skypellä, Connectilla, Zoomilla tai muulla etäyhteyssoftalla käytyihin keskusteluihin. Tällä hetkellä, kun turvaetäisyyksiä pidetään, niin näillä välineillä käytyjen keskustelujen merkitys nousee, koska arjen sosiaalisuutta on vähemmän. Teininä, kun ostettiin ensimmäinen webkamera, niin tuli käytettyä videoyhteyttä joskus myös vapaa-ajalla kavereiden kanssa, mutta silloin se oli vielä kaistojen rajallisuuden ja muiden syiden takia aika takkuista. Toisaalta aika nopeasti myös se houkutus jakaa videota väheni ja oma kommunikaatio on luontevasti vakiintunut hyvin tekstipohjaiseksi. Matkapuhelinkin melko pitkälti heti ekan säästämilläni viikkorahoilla ostettuani (taisi maksaa 400 markkaa ja se oli kova summa silloin) ostamani Nokian 5110:n aikoihin oli käytössä aivan muuhun, kuin puhelujen soittamiseen. Oikeastaan lankapuhelin aikojen jälkeen puhelin ei ole enää yhdistynyt itselläni kovinkaan vahvasti puhumiseen vaan tekstailuun ja sitä myöhemmin tulleisiin pikaviestinnän muotoihin, pelaamiseen ja somehommeleihin. Skype esimerkiksi jäi aika nopeasti vapaa-ajan viestinnässä, koska harvemmin halusi olla edes puhelimella eli äänellä tavoitettavissa ja vielä harvemmin kuvan kanssa. Kyllä siinä varmasti huono omakuva ja heikko itsetunto myös vaikutti siihen kielteisyyteen. En vaan halunnut tulla nähdyksi.

Katsekontaktin mahdottomuus

Nyt huomaan kuitenkin että olen ehkä ajatellut asian liian yksinkertaisesti, että välttelisin videopuheluja omien ominaisuuksieni takia. Vähän on sitäkin, mutta tajusin sen, että videopalaverit usein ovat korostaneet minulle sitä, mikä lähipalavereissakin on ollut turhauttavaa eli kilpailu tilasta, päällekkäin puhuminen tai tauottomat monologit, joilla pidetään huoli, ettei kukaan muu saa pääse kommentoimaan. Nyt kun olen viime viikkoina saanut tutustua lähikeskusteluista lähteneeseen Unhurried Conversation (lisätietoa metodista ja osallistumismahdollisuuksista löytyy tuolta: https://www.unhurried.org/ ) eli suomeksi Kiireetön keskustelu konseptiin, että siinä aversiossani videokeskusteluja kohtaan on muutakin. Näin kiireettömien keskustelujen kautta se on kirkastunut itselleni, miksi en ole kokenut videopuheluita erityisen merkityksellisinä kommunikaation muotoina. Kahden kesken, mikä tahansa väline toimii niin hyvin, kuin se vuorovaikutus ylipäätään juuri minun ja hänen välillään toimii. Viive voi aiheuttaa jotain, mutta formaatti on selvä. Sitten, kun osallistujien määrä lisääntyy, niin kontaktittomuuden tunne ja erillisyys ainakin itselläni lisääntyy. Tulee tietoisemmaksi siitä, että ei voi koskaan samaan nähdä ja tulla nähdyksi. Tarkoitan tällä katsekontaktin puuttumista. Sitä on mahdotonta näillä digitaalisilla välineillä saada aikaan. Edes tuon näennäisen katsekontaktin täysi puuttuminen monista videokeskusteluista on semmoien asia, mikä alitajuisesti laskee omaa osallisuuden tunnetta siinä tilanteessa. On helpompikin jotenkin livahtaa sellaiseen passiivisen katselun moodiin, kun ruudulla näkyy vain videokuvaa muista keskustelijoista, jotka katsoo vähän sivuun tai alas tai miten vaan, koska he katsovat muita omalta näytöltään.

Haaste on se, ettet voi livekeskustelussa samaan aikaan katsoa suoraan kameraan, jolloin muille tulee fiilis, että sä katsot heitä, ja katsoa näytöltä muiden silmiä. Yhden keskustelijan kanssa se nyt vielä jotenkin onnistuu, mutta kun keskustelijoita ja videoita on useampi, niin katse ei oikein kohtaa mitään tai ketään. Jos kaikki katsovat omiin kameroihinsa, niin silloin kaikki ovat avoimena nähdyksi tulemiselle, mutta kukaan ei voi oikeasti nähdä ja katsoa toista silloin, kun itse katsoo kameraan. Sanoisin kuitenkin sen, että kannattaa itse puhuessaan katsoa mahdollisimman paljon kameran linssiä kohti, ei omaan näyttöön, jotta voi tarjota sen katsekontaktia lähinnä olevan kokemuksen verkon välityksellä muille, vaikka ei itse näkisikään silloin muiden silmiä. Välillä voi vilkaista ja reatiot kyllä näkee sivusilmälläkin, joten se fokus on parempi pääosin pitää kamerassa. Vastaavasti, kun muut puhuessaan katselevat myös kameraan, niin silloin voi itse saada sen katsekontaktin tunteen katsomalla puhujan silmiä. Kohtaamattomuuden kokemuksia on helppo tarjoilla videoyhteyden välityksellä, koska se samaan aikaan luo tunnetta, että ollaan läsnä yhtä aikaa samassa hetkessä ja toisaalta se katkaisee yhteyttä paljastamalla, miten poissaolevia olemme. Huomattavaa kuitenkin on, että tämä ei ole vika, vaan se on ominaisuus ja haaste. Jos lähikontaktissa on helppo katsoa toista silmiin, niin digimaailmassa se on huomattavasti vaikeampaa. Siinä mielessä valmis video tai webinaari ei ehkä tuo samaa haastetta esiin, koska puhuja saattaa katsella kameraa, mutta kun mennään ryhmäkeskusteluihin, niin se katsekontaktin illuusiokin on usein tavoittamattomissa, koska ihmiset eivät katso kameraan eli suoraan katsojaa kohti.

Kivikasvoinen reagoimattomuus

Se katseesta ja katskontaktista, sillä se ei ole ainoa. Toinen mikä videoyhteyksien varassa toimiessa korostuu, toisin kuin puhelimessa käydyssä äänikeskustelussa, on  se muiden ihmisten ilmeettömyys ja jäyhyys. Jos arkielämässä nyökkäilet ja ehkä jotenkin reagoitkin puhujan sanoihin, niin videokeskusteluissa nämä eleet jäävät yleensä pois. Ei siellä juuri reaktioita näy tai ne ovat niin pieniä, ettei niitä voi havaita. Kun ollaan erillään, niin saatetaan olla ihan hyvällä intentiollakin rauhallisia ja keskitytään kuuntelemaan, mutta se jos näytöltä sua tuijottaa, no ei oikeasti tuijota, vaan katsoo ohi, useampi kivikasvoinen tyyppi, niin onhan se aika lannistava näky. Olen melkoisen elävä kasvoinen ja nyökyttelen paljon, kun kuuntelen. En välttämättä niinkään aina tuota sanallista vahvistusta, mutta elein viestin puhujalle, että kuuntelen. Viime aikoina olen kiinnittänyt enemmän huomiota siihen, miten paljon se videoyhteys jäykistää ilmaisuani. Mitä mä täällä yksin ollessani hötkyilisin, kyllähän se riittää, että olen tässä ja kuuntelen.

En ollut edes pahemmin ajatellut tuota asiaa, mutta nyt se on ponnahtanut tietoisuuteeni ja olen ruvennut miettimään sitä, miten voisi paremmin näyttää kuuntelevansa myös videoyhteydessä monen ihmisen kanssa. Oman kuuntelemisen osoittaminen näiden kiireettömien keskustelujen myötä muodostunut semmoiseksi pieneksi sivuprojektiksi. Koska huomaamattaan saattaa tulla stressanneeksi puhujaa silleen statusilmaisullisessa mielessä omalla ilmeettömyydellään. En toki koko ajan sitä mieti ryhmäkeskusteluissa, vaan enemmänkin se on ollut luontaisen elehtimisen sallimista. Jos oikeasti olisin samassa tilassa kuulemassa näitä ihmisiä, niin hitto vieköön, mun pää ei olis oikeasti ikinä näin vakaa, jos koen sen tilanteen turvalliseksi. Jos se taas on pönötys palaveri, jossa yksi puhuu ja muut muodon vuoksi pitää kamerat päällä, mutta vuorovaikutusta ei juuri kuulumiskierrosta kummemmin kaivata, niin sitten ihan sama. Sen sijaan, kun nyt samoja välineitä käyttää epämuodollisempaankin vuorovaikutukseen tai aitoon vuorovaikutukseen pohjautuviin muodollisempiin keskusteluihin, niin kyllä sen kuuntelemisen voi myös osoittaa.

Kun ei ole kiire mihinkään

Kolmas asia ja se tärkein juttu, miksi olen nyt erityisen hurmaantunut näistä Unhurried Conversation -konseptia hyödyntävistä keskusteluista, on rauha ja kiireettömyys. Kuten nimikin Kiireetön keskustelu kertoo, niin tässä mallissa ei kilpailla tilasta, vaan jokainen saa vuoroa pyytämällä puhua keskeytyksettä niin kauan, kuin tuntuu hyvältä tai vaikka vaan ottaa vuoron ja olla hiljaa. Näissä keskusteluissa ei ole sitä semmosta kiireen tuntua, mikä monesti täysin vapaasti organisoituvissa keskusteluissa on. On ihan luksusta myös nauttia paineettomasta hiljaisuudesta toisten ihmisten kanssa. Sitä ei ole pakko täyttää tai sen saa täyttää, jos haluaa. Konsepti on yksinkertaisuudessaan se, että jokaisella on joku merkki (joku esine kädessä), jota nostamalla saa puheenvuoron. Sitä esinettä ei tarvitse pitää koko ajan kuvassa, vaan sen voi siirtää puheensa ajaksi sivuun. Sillä samalla esineellä eli laskemalla se näkyvästi pois, merkataan myös oman puheenvuoronsa loppu. Näin ollen on selkeää, koska joku aloittaa puheen ja koska vuoro on taas omaa esinettä nostamalla varattavissa. Ihan sama konsepti, kuin se että ryhmässä on joku kiertävä esine ja vain se, jolla se ”puhekapula” on kädessään saa puhua ja muut keskittyvät kuuntelemaan.

Huomaan, että oma stressitaso on laskenut huomattavasti tämän tyyppisissä keskusteluissa verrattanut orgaanisemmin ohjautuviin keskusteluihin. Tulee kerrottua henkilökohtaisempia asioita ja toisaalta tulee myös eri tavalla rauhoituttua sekä puhumaan että kuuntelemaan, koska ei ole mitään painetta ”ottaa tilaa”. En tiedä osaanko tätä avata, mutta siis kun on itse luontaisemmin pohdiskelevampi ja antaa mieluusti muille tilaa niin se, että pitää keskeyttämällä hakea itselleen se puhetila joissain keskusteluissa on todella kuormittava. Se on asia, minkä kanssa kipuilen reaalimaailman keskusteluissakin, että oma tyylini keskustella olisi se, että jokainen saa puhua sen vuoronsa rauhassa loppuun ja vasta sitten reagoidaan. Tunnen usein sellaista ruuhkaa ryhmäkeskusteluissa, koska olen edelleen keskittynyt kuuntelemaan puhujaa, kun pitäisikin siirtyä puhemoodiin, jotta olisi aktiivinen keskustelukumppani. Kyllä olen sitäkin opetellut ja etenkin useampi vuosi espanjalaisten kollegojen kanssa toimimista opetti siihen, että siinä kulttuurissa ei taukoja pidetä, vaan se oma vuoro otetaan alkamalla vaan puhua päälle. Kyllä se toinen siitä sitten hiljenee tai ei hiljenee. Vähän riippuu asiasta ja äänenvoimakkuudesta tai jostain muusta. Se on kuitenkin hyvin kuluttava keskustelutapa omalle mielelleni. Sen sijaan nämä Kiireettömät keskustelut ovat olleet turvallisen rauhaisia satamia, jossa on tilaa kaikkien ajatuksille ja äänelle. Se, että tietää ettei tule keskeytetyksi mahdollistaa myös monien sellaisten asioiden ääneen sanomisen, mitä ei muunlaisissa keskusteluissa ikinä saisi sanottua. Se ei johdu siitä, etteikö haluaisi sanoa ja jakaa asioita, vaan siitä, ettei välttämättä kerkeä. Keskustelu polveilee nopeammin, mikä on sekin aivan hyvä asia, ei siinä ole mitään pahaa. Välillä voi kuitenkin itse kukin miettiä sitä, kuunteleeko oikeasti vai odottaako vain sopivaa hetkeä puhua itse.

Tässä keskustelukonseptissa saavutetaan, oman kokemukseni mukaan, orgaanisempaa keskustelua helpommin yhteisen luovuuden virtaava tila, mikä mua kiehtoo improssakin. Siinäkin se avain on kuuntelun ja rauhan lisääminen kaikkeen tekemiseen. Se ei välttämättä tarkoita hitauden lisäämistä. Keskustelu voi olla vilkasta ja vuorot vaihtua nopeasti päättymisensä jälkeen. Ero on siinä, että puheenvuorot virtaavat eri tavalla. Vaikka kuinka olisi tullut joku hyvä oma juttu mieleen edellisen puheenvuoron aikana, niin se yleensä jää vähän sivuun ja seuraava puheenvuoro selkeämmin assosioituu ja linkittyy siihen, mitä on aiemmin sanottu. Sanoisin, että tämä muotona ruokkii enemmän sellaista ”joo, ja”-ajatusta ja toisen sanoman arvostamista, kuin mallit, joissa sun pitää vähän edes taistella siitä puhetilasta. Mua kiehtookin se, miten sujuvasti hyvinkin arkisista asioista päästään melko nopeasti hyvin syvällisiin keskusteluihin aivan pakottamatta, koska sille on aikaa ja tilaa. On hyväksyntää ja arvostusta. Se mitä sanot tulee kuulluksi. Et välttämättä pääse esittämään jokaista ajatusta, joka mieleesi juolahtaa toisten puheenvuoroista, mutta saatat yllättäen saada enemmän irti itsestäsikin ja pohtia asioita, joita ei ehkä muutoin pysähtyisi pohtimaan. Samalla saattaa kuulla enemmän myös ihmisiä, jotka usein jäävät sivuun aktiivisempien ja innokkampien puhujien kanssa keskustellessaan, sillä heilläkin on stressitön tila jakaa omia tarinoitaan.

Minulle henkilökohtaisesti tämä Unhurried Conversation -malli keskustelulle on tuonut ryhmäkeskusteluihin verkossa sellaista rauhaa ja stressittömyyttä, mistä nautin suunnattomasti ja mitä en ollut tajunnut edes kaipaavani. Olin vain ajatellut, että ryhmäkeskustelut etäyhteyksien kautta ovat vaan kuluttavia ja raskaita minulle ja hyväksynyt sen tosiasiana. Voihan ne olla sitäkin minulle ja silti suuri osa muusta ryhmästä on kokenut nautinnollisen ja yhteisöllisen hetken. Kiireettömään keskusteluun tutustuminen kuitenkin muistutti, että muitakin vaihtoehtoja on. Ryhmäkeskustelu verkossa voi olla todella harmoninen ja voimaannuttava kokemus. Semmonen oma pieni virtuaalinen nuotiopiirinsä, mihin jokainen tuo itsensä sellaisena kuin juuri sillä hetkellä on ja jakaa juuri sen verran kuin hyväksi kokee. Oma hetken yhteisönsä, jossa kaikki tulevat kuulluksi ja arvostetuksi. Se ei haittaa, vaikka myöskään ei pääse välttämättä heti kommentoimaan, jos joku toinen kommentoi jotain asiaa, jonka itse olet sanonut. Se on kiintoisaa seurata, miten yhteinen keskustelu ketjuuntuu, kun yksi asia johtaa toiseen, eikä jäädä sinänsä ehkä niin helposti jumiin johonkin yhteen juttuun tai näkökulmaan. Olen ainakin kokenut, että vaikka eri ihmisten peräkkäiset puheenvuorot liikkuisivat saman teeman ympärillä, niin sitä teemaa käsitellään paljon rikkammaalla tavalla, koska on tilaa myös pohdiskellen kertoa omia ajatuksiaan puhuessaan. Sanoisin, että tämä keskustelutapa antaa enemmän tilaa avata myös omaa ajatteluaa, kuin perinteiseen vuorotteluun perustuva keskustelu, jossa tehdään nopeita tulkintoja ja voidaan ehkä helpommin mennä vähän solmuun ja jumiutua johonkin yksittäiseen sanavalintaan tai nyanssiin. Nyt tämä vähän varkain pakottaa kuuntelemaan toisen puhetta kokonaisuutena, koska hän saa itse päättää milloin se päättyy.

Okei myönnän, ikävöin silti katsekontaktia, koska kuten olen täällä moneen otteeseen paljastanut, niin olen tuijottelija. Katsekontaktin ollessa nyt saavuttamattomissa etäisyydellisesti syistä johtuen, huomaan, että tämä Unhurried Conversation on ehdottomasti ihan parasta, mitä olen ryhmäkeskusteluissa itse kokenut. Kuulluksi tulemisen tunne on ihmiselle tosi tärkeää, samoin kuin se, että tulee hyväksytyksi juuri sellaisena, kuin sillä hetkellä on. On ihmeellistä, miten nopeasti voi sopivissa oloissa tuntea olonsa täysin turvalliseksi täysin tuntemattomienkin ihmisten kanssa. Tulee tunne, että uskaltaa ja voi tuoda ajatuksensa ja tunteensa julki. Ei tarvi peitellä tai häpeillä, koska aika todennäköisesti joku muukin on voinut ajatella samankaltaisia ajatuksia.

Kannattaa tutustua ja kokeilla itse, miltä tämän tyyppinen keskustelumalli tuntuu. Minusta on ollut todella rentouttavaa olla, kun ei ole kiire mihinkään ja saa rauhassa keskittyä myös kuuntelemaan muita (mikä on ihanaa!) ilman painetta siitä, että pitäisi puhua ja osoittaa aktiivisuuttaan puheen kautta. Saa puhua, ei ole pakko puhua.

P.S.

Jos kaipaatte vinkkejä etäkokousten ja videokeskustelujen elävöittämiseen ja vuorovaikutuksen buustaamiseen, niin käykää ihmeessä vilkaisemassa Doninton tarjoamat video vinkit aiheeseen: https://www.doninto.com/fi/doninto-agentin-vinkit-etakokouksiin/

Tämä hiljaisen hyväksynnän vinkkivideo oli itselle ainakin tosi avartava. Rupesin sen myötä aktiivisesti miettimään, millä kaikilla tavoilla voisi osoittaa kuuntelevansa, vaikka oma mikrofoni olisi suljettuna: https://www.doninto.com/fi/vinkki-7-hiljainen-hyvaksynta/

P.P.S.

Oli keskusteluissa pohdintaa siitä: piilottaako oman video itseltä näkyviltä esim. Zoomin gallerianäkymässä vai ei. Senhän siis pystyy tekemään. Olen nyt kokeillut molempia ja vähän niiden hybridiä. Kummaskin vaihtoehdossa on omasta näkökulmastani hyvää ja sitten vähemmän hyvää. Kun näkee oman videonsa siellä galleriassa muiden mukana, niin ainakin itselle tulee sellainen avatar-henkinen yhteenkuuluvuuden tunne muiden keskustelijoiden kanssa. Olemme kaikki omine liikkuvine livekuvinemme olemassa samassa virtuaalisessa tilassa. Toisaalta sitä omaa videota saattaa päätyä katsomaan liian usein, jolloin voi olla että oma elekieli ja ilmaisu supistuu tai tulee kiinnitettyä liikaa huomiota, vaikka hiusten pörröisyyteen tai johonkin ulkoiseen seikkaan eli se voi häiritä kuuntelemista.

Sitten, jos sulkee sen kuvan niin tapahtuu vähän päinvastaista. Puhun siis tässä vain omasta fiiliksestäni, kannattaa kokeilla itse kumpi toimii paremmin itselle. Ilman, että oma video näkyy itselle siellä galleriassa, niin semmonen ulkonäöllinen paine hellittää. On tietoinen, että tulee kuvatuksi koko ajan, mutta ei ole tietoinen siinä mielessä, että tuntuisi, kuin edessä olisi koko ajan peili. Toisaalta itsessäni huomasin myös sen, että kun oma video ei ole näytöllä, on helpompi luisua pelkästään katselijan ja kuuntelijan moodiin. Ajatella itsensä ryhmän ulkopuoliseksi. Ihmisenä, jolla on ollut livenäkin paljon ulkopuolisuuden tunnetta, niin koen että se ajatus aktivoituu aika helposti. Itsessäni tunnistan, että voi olla etua omalle ryhmään kuuluvuuden tunteelle, jos se oma video myös siellä gallerianäkymässä muiden ohella pyörii. Ei se nyt niin häiritsevä tunne ollut, että olisin sitä seurannut, mutta hyvässä ja neutraalimmassa mielessä, se että oma kuva ei näy, voi tiputtaa fyysiset ja henkiset hartiat alas korvista. Se voi lisätä rentouttaa ihmiseen, mutta jos sellainen passiiviseen surffailuun taipuvainen ihminen, kuten minä, niin ehkä voi olla hyvä, jos mieli ei rentoudu liikaa ja päädy pelkän tarkkailijan rooliin.

En sanoisi, että kumpikaan kiireettömässä keskustelussa vaikutti osallistumisaktiivisuuteeni, vaan kyllä siihen enemmän vaikutti se, tuliko minulle joku fiilis tai ajatus edeltävästä puheenvuorosta. Mutta aiemmin varsinkin työmoodissa, niin se että jos ei ole puhumassa ja ei näe itseään siinä ruudulla muiden mukana, on omassa toiminnassa lisännyt passiivisuutta. Varmasti riippuu ihmisestä. Jos se oman kuvan näkeminen tekee todella itsetietoiseksi, niin silloin varmasti kannattaa se ”self view” ottaa pois käytöstä.

Sellaista loppupohdintaa vielä tähän lisäksi.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑