Tämä on vaikea teksti kirjoittaa kuivin silmin. En onnistunut. Florian Zellerin kirjoittama Poika on tarina, joka resonoi ainakin itselläni tosi syvällä tasolla ja vaikka se on vaikea katsoa loppuun, niin sitä ei kannata jättää kesken. Tarinan keskushenkilö Niko (Paavo Kinnunen) on vanhempiensa eron jälkeen muuttunut huolestuttavaan suuntaan. Koulu ei kiinnosta, eikä oikein mikään muukaan. Huolestunut äiti (Vilma Melasniemi) kuvailee häntä pelottavaksikin. Puhutaan mm. siitä, että hänen katseensa on pelottava, mikä ehkä kertoo enemmän, kuin ensin ajattelisi. Muutos on ollut selkeä, mutta äidillä ei, parhaasta tahdosta huolimatta, ole keinoja auttaa lastaan, johon hän ei oikein enää saa kontaktia. Niinpä hän pyytää pojan isältä (Niko Saarela) apua. Jos tämä puhuisi pojan kanssa. Yllättäen Niko ehdottaa ratkaisuksi tilanteeseensa muuttoa isän uuden perheen kotiin, jossa pieni vauva valvottaa vanhempiaan, mikä ei ehkä täysin ilahduta hänen uutta puolisoaan (Ria Kataja). Niko kuitenkin muuttaa heidän luokseen ja arki rullaa jollain tavalla eteenpäin.

Poika on sydäntä särkevä tarina mielen syvästä synkkyydestä, kuulematta jääneistä tarpeista ja pakotetuista malleista. Ajatus, joka viiltää katsojaakin syvältä, on isän jatkuva halu pelastaa lapsensa. Kaikkihan me haluaisimme auttaa ihmistä, joka selkeästi apua tarvitsee, pelastaa hänet. Siinä hyvässä tahdossaan hän vain jättää kuuntelematta paljon siitä, mikä on ilmeistä sivustaseuraajalle. Jos on itsekin pystynyt tekemään asioita ja paljon vaikeammassa ympäristössä, niin voi olla vaikea hyväksyä se, ettei oma lapsi suoriudu edes lukiosta, vaikka hänellä on kaikki edellytykset siihen. Ei ole rahasta tai ulkoisista puitteista kiinni. Vanhempaa ärsyttää nähdä lapsen potentiaalin haaskautuvan, kun hän ajattelee, että on mahdollista vaan ”ottaa itseään niskasta kiinni” ja suorittaa elämää. Isän ja äidinkin kyvyttömyys nähdä, ettei oma lapsi voi henkisesti hyvin ja on itsetuhoinen, ei ole pahuutta tai piittaamattomuutta, vaan puuttuvaa tietoa. Jos ei ole koskaan kokenut mielen järkkymistä, voi olla vaikea käsittää se, miksi oma lapsi ei osaa selittää haavoja käsissään tai sitä, mikä häntä vaivaa. Tekee pahaa katsella äitiä yksin asunnossaan ja ymmärtää, kuinka kovasti hän on yrittänyt tavoittaa lapsensa, joka ei vastaa mihinkään. Samalla kuitenkin pystyy ymmärtämään, miksi hän ei saa Nikoon yhteyttä, miksi tämä ei vastaa äidilleen.

Silti, vaikka tilanne on tämä, niin näytelmässä on myös pieniä hyviä hetkiä arjen keskellä. Siinä on jotain todella maagisen ihanaa, kun Niko tanssii uuden kotinsa olohuoneessa täysin vapautuneesti. Joskus ne ovat tosi pienet asiat, mitkä sitten voivat myös viedä sen hyvän mielen ja toivon ihmiseltä. Oi voi, hetki ennen tarinan lopullista ratkaisua, kun tajuaa, mitä todennäköisesti on tapahtumassa, meinaa särkeä eläytyvän katsojan sydämen. Siinä hetkessä tuli myös tiedostettua eläytyvän aikuis- ja lapsikatsojan ero. Siinä missä lapsi huutaisi varoituksen näyttelijöille, aikuinen itkee hiljaa (tai ehkä ei niin hiljaakaan) paikoillaan ja seuraa tapahtumien väistämätöntä kulkua. Vaikka arvaisi suunnan, silti salaa mielessään toivoo, että fiktio olisi elämää ihmeellisempää ja samalla tietäen, ettei se välttämättä ole.

Poika on arkisessa tavanomaisuudessaan kaunis ja kauhistuttava kuvaus siitä, miten voimaton voi olla rakkaan ihmisen ilmeisen hädän äärellä. Tarina ei jaa syyllisyyttä, vaan kuvaa sen, miten rakkaus ei aina riitä, vaan se voi myös sokaista. Jos helvetti on jo sisällä, mitä auttaa ovien lukitseminen?

Poika

Teksti: Florian Zeller
Käännös: Reita Lounatvuori
Ohjaus: Riikka Oksanen
Lavastus- ja valosuunnittelu: Tomi Suovankoski
Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen
​Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen
Äänisuunnittelu: Jani Rapo

Näyttämöllä
Lauri Karo, Ria Kataja, Paavo Kinnunen, Miika Laakso, Vilma Melasniemi ja Niko Saarela