Kaksi pitkää miestä eli Iiro Ollila ja Hannu Risku saivat harmaana marraskuisena lauantai-iltana vieraakseen ihanaisen improvisoivan energian lähteen Kaisa Kokon. Tässä hetkessa hetkessä syntynyttä taidetta juhlistaneessa illassa päästiin sukeltamaan erilaisiin musatyyleihin ja tapoihin luoda improvisoituja lauluja. Ajatus siitä, että illan biisilista rakentuu keikan aikana yleisön avulla, voi vaikuttaa pelottavalta, mutta nämä rennon letkeät tyypit saavat sen vaikuttamaan helpolta. Myös silloin, kun se on ihan hemmetin vaikeaa, kuten sellaisen soittiminen soittaminen, jota ei ikinä aiemmin soittanut tai ole käyttänyt tietyssä musatyylissä. Alkupuoliskon musatyyleistä inspiroitunut jazz-punk -biisi ”Martti” oli ihana esimerkki siitä, että sen oman hankaluuden jonkun soittimen ja samaan aikaan laulamisen kanssa voi kääntää voimavaraksi. Hannu Riskun punk-osio, jossa soitettiin bassolla vain yhtä säveltä ja laulettiin siitä haasteesta oli todella voimallinen pätkä. Sen jälkeen oli rentouttavaa palata takaisin lempeän letkeän jazzin pariin.

Illan aikana päästiin kuulemaan todella monipuolinen kattaus erilaista musiikkia: acapellaa, progea, uunituore bondtunnari, kantria, koirankopin ja luun rakkausduetto ja paljon muuta. Kauniin koskettavaa, energisen mahtipontista ja höpsön humoristista lauleskelua oli tarjolla koko rahan edestä ja paljon enemmänkin. Aiheina biiseihin  yleisöstä löytyi kaikkea lanttuvarkaudesta, korvakoruun, kerrastoon, mangolassiin ja synnytykseen. Kuultiinpa illan aikana myös yksi aidon lapsuusmuiston inspiroima biisikin. Oli mahtavaa päästä kuulemaan ja näkemään, miten monimuotoiseen musisointiin nämä herrat ja illan vieras taipuvat ilman mitään varsinaista suunnitelmaa. Tietysti voi suunnitella, minkä tyyppisiä asioita yleisöltä kysytään biiseihin ja tekniikoita, mutta sisällöt ovat yllätys myös tekijöilleen. Kaikkea sitä, mitä on aiemmin oppinut ja kokenut sekä yleistä ymmärrystä musatyyleistä voi hyödyntää impromusassa. Vaikka se suunnittelemattomuus voi olla tosi jännittävää, niin se on toisaalta myös aika vapauttavaa. Ei voi laulaa väärin, koska tämä biisi menee juuri näin, kuin se tässä hetkessä lauletaan ja saa kokeilla ihan, mitä mieleen juolahtaa. Se on siinä hetkessä syntyvää kertakäyttötaidetta, joka ei tule täsmälleen samassa muodossa toistumaan enää ikinä. Jokainen keikka on tekijöidensä ja yleisönsä näköinen.

Tämä yllätyksien ilta oli täynnä erittäin nautittavaa musiikillista iloittelua, jota rytmitti Hannun, Iiron ja Kaisan leppoisa ja hyväntuulinen höpöttely biisien välissä. Harvemmin sitä tulee koettua yllättäen Vesa-Matti Loirin hengen riivaamaa laulajaa kesken biisin, mutta miten ylimaallisen hämmentävän hauskaa se on, kun sellaista tapahtuu. Kaksi Pitkää Miestä keskenään tai keppihevosten ja vieraiden kera on ehdottomasti kokemisen arvoinen valopilkku pimeitä ja valoisiakin iltoja piristämään.

P.S. Eikä sekään haittaa, vaikka ei nenähuilusta ei saisi heti tai vähän pidemmän yrittämisen jälkeen ääntä ulos, sillä kaverit ja yleisö tukee ihan täysillä. Olihan se hetki, kun Hannu viimein hoksasi nenähuilun äänentuoton jujun, valtaisan hieno pieni hetki illan lopussa. Hänen ilmeensä, kun yhtäkkiä siitä pillistä kuuluukin ääni oli aivan fantastisen ilahduttava. Sehän siinä on, kun toinen ihan tosissaan yrittää ja viimein onnistuu, niin se on todella upea fiilis myös katsojalle. Kyllähän me toivotaan toiselle hyvää ja osataan iloita siitä, kun toinen onnistuu.