Kylmä talvi – impromusikaalishow 23.11.2019 (Stella Polaris / Musiikkiteatteri Kapsäkki)

Marraskuisena lauantai-iltana Kapsäkkiiin on koottu valikoitu joukko Stella Polariksen improvisoijia luomaan ainutkertaisen taianomainen musikaalielämys. Illan MC:nä ja tarinan ulkoisena taiteellisena vastaavana toimi illan muusikko Hannu Risku. Tämä ”Kylmä talvi” -niminen impromusikaali oli fantastisessa realismissaan valloittavan hurmaava kokemus. Tänä iltana tarjolla oli kolme tarinaa yhden hinnalla. Illan musikaalissa jokainen impronäyttelijää on yhden tarinan päähenkilö, joten pääsimme näkemään kolme erilaista tarinaa, jotka eivät oikeastaan millään tavalla liittyneet toisiinsa. Ainoa sellainen selkeä linkitys tulee toisen puoliajan alussa pyydetyn esineen kautta, joka on yleisön ehdotuksesta lypsyjakkara, jota kaikkien tarinoiden ekassa kohtauksessa täytyy hyödyntää jollain tapaa.

Impa

Ensimmäisenä oman soolonsa pääsee esittämään Irma-Pauliina eli Impa (Ushma Karnani), joka aluksi vaikuttaa ihan aikuiselta hahmolta ensimmäisen laulunsa aikana, mutta ensimmäisessä kohtauksessa muuntuu hieman lapsekkaaksi esiteiniksi. Impan paras kaveri Simpa on mielikuvituksen tuotetta, sillä Impa on vähän yksinäinen ja ehkä hieman ihmisvihamielinenkin nuori. Hänen äitinsä sen sijaan on huoleton ammattikoulun opettaja, jota ei paljon huoleta se, että oppilaat jäävät yksin päiväksi opiskelemaan. Ahdistavin ja kummittelemaan jäänein biisi oli Impan laulu, kun hänen vanhempansa lähettävät hänet pois, johon illan muusikko Hannu Risku loi todella aavemaisen taustan. Siinä vielä jotenkin kierroksia nostaa se, miten normaalisti ja rauhallisesti vanhemmat puhuvat lapselle, jonka ovat juuri todenneet ahdistushäiriöiseksi ja päättävät lähettää todella omaperäistä terapiaa tarjoavaan sisäoppilaitokseen.

Impa: Minulla on vilkas mielikuvitus ja sitä on joskus kutsuttu rikkaudeksi.

Opettaja: Nyt ei kutsuta.

Impan laulu sisäoppilaitoksessa lypsyjakkaralla seisten oli ihanan teiniangstinen ja avoimen vihamielinen. Kaikki muut ovat pelkkiä paskapäitä, joten yksin on parempi olla. Vaikka sitä ei ajattelisikaan, kun kyse on kuitenkin melko kepeästä musikaalista, niin tuossa tarinassahan on aika synkeitä ja surullisia sävyjä. Lapsi tai nuori, joka on niin yksinäinen, että näkee ihmisiä vain katselemalla ikkunasta ja puhumalla pehmolelulleen. Äiti ja isä ei ymmärrä, vaikka ovat sellaisia valheellisen empaattisia lässyttäjiä, jotka puhuvat hymyillen ja positiiviseen sävyyn aika inhottaviakin asioita. Välähti sellainen kylmäävä tunnistus noista hahmoista, sillä tällaisiakin ihmisiä tulee joskus vastaan, valitettavan usein opetuksen parissa. Impan tarina jää ehkä vähän ilmaan, mutta toisaalta ehkä se oli vain ihan hyvä. Ettei tule mitään sellaista taikaratkaisua, että nyt Impa löytää kavereita ja elää elämänsä onnellisena loppuun, mikä sopisi musikaalimaailmaan, mutta toisaalta ei niin aina käy kovin helposti. Impan tarina olisi sopinut myös ihan omaksi kokonaisuudekseen, koska siinä olisi ollut mahdollisuuksia tarkastella, vaikkapa miten tämä nuoruuden outo lypsyjakkaraterapia on vaikuttanut aikuiseen Impaan. Hirveän kiinnostava tarina saatiin luotua melko pienistä jutuista ja itselle ainakin katsojana jäi paljon pohdittavaa.

Metsästäjä Bog

Toisena lavalle saapuu yksisarvisten metsästäjä Bog (Miiko Toiviainen), joka taikapeikkokaverinsa Baturin kanssa joutuu eriskummallisiin seikkailuihin. Bogin suurin haave on saada yksisarvisen jouhia, joilla on tarinoiden mukaan taianomaisia ominaisuuksia. Korppikotkat vaanivat, mutta Batur haluaa vain leikkiä. Kantrin sävelin esitelty taikamaa pitää sisällään aika monta sääntöä ja silti mikään ei valmista ihmistä kohtaamaan identiteettikriisistä kärsivää yksisarvispossua Pondoria. Bogin ylimacho biisi viisauden keitaalla tarjoili riemastuttavaa äijäenergiaa musikaalimaailman säännöillä. Merelle käy Bogin tie, kun viisauden keidas kertoo tavan löytää yksisarvisia ja jostain kumman syystä siihen tarvitaan ehdottomasti merimoottoria. Niinpä Bog, Batur ja Pondor lähtevät merelle etsimään yksisarvisia.

Bog: Missasit soolobiisin.

Illan MC: Onneksi kuulemme vielä tunteikkaan loppulauseen.

Retki on monella tapaa menestyksekäs, sillä he löytävät saaren, jolla yksisarvisia elää laumoittain. Vaan kuinka ollakaan, sillä ei lopulta ollut mitään väliä, sillä Pondor-possulla on salaisuus: hän on yksisarvinen. Possupukunsa riisuttuaan, entinen possu ja nykyinen yksisarvinen, lopulta antaa Bogille sen, mitä hän on aina halunnut: yksisarvisen jouhen. Lopulta, kun tulisi aika selvittää, miten yksisarvisen taianomainen jouhi vaikuttaisi ihmiseen, Bog päätyy toiseen ratkaisuun ja tuhoaa jouhen. Sillä lopulta se, mitä ihminen tässä fantasiamaailmassa kaipaa on hyvän taikapeikon ystävyys sekä termarillinen teevettä.

Batur: Odota. Termari! Kävin Partioaitassa. Vantaalla Jumbossa…
Bog: Mitä sinä höpiset?!
Batur: Semmoinen paikka on kuin Vantaa, siellä on paljon teikäläisiä.

Rouva Skorpiooni

Kolmantena tarinalinjana avautuu intohimoinen ja synkkä skorpiooni kirjailija (Tiina Pirhonen), joka työstää kirjaa nimeltä Snowshow, mikä on nyökkäys alussa yleisöltä pyydettyihin sanoihin. Kirjailija luo tarinansa päähenkilöille Beritille ja Martille maailman täynnä romantiikkaa ja vaaroja sekä yllättävän dramaattisia hetkiä. Kirjailijan luomisvimma vain vähän häiritsee hänen parisuhdettaan. Samoin ehkä myös kirjan päähenkilöiden nimet, jotka kirjailija myöhemmin muuttaa Jessikaksi ja Janiksi. Hieman hiostavaksi kehkeytyvässä juonessa intohimot vievät päähenkilöitä. Jan haluaisi ottaa vaatteet pois, kun taas Jessika haaveilee vain glögistä, voivatko tällaiset intohimot kohdata synkeän hiilikaivoksen uumenissa? Kirjaan tulee synkeämpi käänne, kun yleisöstä treffipaikaksi määritellään hiilikaivos ja kirjan yllättäväksi tyylilajiksi Stephen King. Toisaalta Jessikan verenhimoiset taipumukset vähän kärsivät Janin kyvyttömyydestä kuolla yhdellä kertaa, vaan hän pomppaa vielä muutaman kerran pelottelemaan Jessikaa.

Kirjailija: Outo intohimo valtasi outo heidät. He tunsivat toisten läheisyyden, vaikka kumpikin oli alun perin pudonnut omaan onkaloonsa.

Tämä kirjailija tarina on siinä mielessä myös dramaturgisesti hauska, koska siinä hypitään kirjailijan omassa elämässä ja sitten siinä fiktiossa, jota hän kirjoittaa. Tässä oli paljon hauskoja elementtejä, mutta toisaalta myös inhimillistä traagisuutta kirjailijan oman parisuhdetarinan myötä. Kestääkö parisuhde julkisuuden pyörityksen, kun kirjasta tehdään leffa ja kaikki, mikä oli aiemmin yksityistä muuttuu yleiseksi tiedoksi. Nousevatko erot, jotka alun perin eivät haitanneet erottamaan parin vai kestääkö se lööpit? Nyt rakkaus voittaa vain fiktiossa, sillä elämässä kaikki ei aina pääty onnellisesti.

Lopuksi

Improvisoijana ne hetket, kun menee vähän solmuun ja tiedät, miten helppo se on nähdä sivusta ja miten hankala sitä on huomata lavalla, ovat törkeän herkullisia. Yksi sellainen tuli ihan esityksen lopussa, kun jotain oli jo määritelty kohtauksen alussa. Yksi hahmo esittelee itsensä nimellä ja toinen hahmo hyväksyy sen, mutta kolmas lavallaolijoista ei huomaa sitä ja hänellä on toinen idea, jonka hän tuo kohtaukseen. Sitten siinä on päällekkäin kaksi tarjousta siitä, ketä nämä kaksi hahmoa ovat ja sen näkee näyttelijöiden naamasta, kuka tajuaa tilanteen. Se on katsojana todella kiinnostava tilanne, koska siinä avautuu improssa niin ihana yllättävistä tilanteista selviämisen mahdollisuus. On niin ihana nähdä se pieni muutos, kun on tullut lavalle tiettynä hahmona ja tietyssä fysiikassa, mutta sitten sinut määritellään ihan eri hahmoksi ja on vähän muutettava olemustaan. Nyt lavelle oli tullut Impa, mutta hänet määriteltiinkin kirjailijatarinan Jessikaksi, joka on 70-vuotias eli nuoresta, pitää silmääkään räpäyttämättä vaihtaa huomattavasti vanhempaan hahmoon. Vaikka siinä nyt sitten jäi ehkä yksi tarinalinja. Impan tarina, vähän auki, niin se miten tuosta hetken hämmennyksestä selvittiin loistokkaasti aivan törkeän mahtipontiseen viimeiseen biisiin oli juuri sitä, mikä improssa on ihan parasta: suostumisen (vaikuttumisen) mukanaan tuoma muutos, joka tapahtuu ihan avoimesti siinä katsojan silmien edessä.

Kaikki kolme tarinaa yksinään olisivat myös olleet syventymisen arvoisia ja toisaalta tällainen tilkkutäkkimäinen lomittuminen toimi todella hyvin. Koska kyseessä on impromusikaali, ei koskaan voi tietää etukäteen, mitä illan aikana tullaan näkemään. Tämä ryhmä improvoisijia tuotti tänään yhteisestä luovuudestaan tällaisen huikean spektaakkelin ja minä tahansa toisena iltana tulos on aivan eri tavalla nautittava. Ei muuta, kuin rohkeasti vaan kimpsut ja kampsut Kapsäkkiin ja kohti uusia musikaaliseikkailuja.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑