YesFinlandin vieraaksi saapui marraskuun ensimmäisenä viikonloppuna  improvisoiva klovni Kiva Murphy. Täytyy heti kärkeen todeta, että Kiva tosiaan on kiva, kuten nimensä suomeksi enteilee. Oli heti ovesta astuessa hyvä ja tervetullut olo. Toisaalta tunnistin myös tiettyä resonaatiota Kivan ohjaustyylin ja -puheen sekä sieluni ilkikurisen ja vähän kesyttömän puolen kanssa. Ken minut tuntee tietää, että innostuessani päädyn kiroilemaan enemmän, kuin laki sallii, joten oli hauska törmätä ihmiseen, joka myös innostuessaan kiroilee enemmän. Tässä työpajassa oli turvallinen ja hyvä ilmapiiri, missä oli hyvä kokeilla omia rajojaan. Olonsa turvalliseksi tunteminen on tärkeää myös klovneriassa, jossa tutkitaan ihmisen haavoittuvaisempia puolia ja hetkiä, jolloin ollaan ihan häpeilemättä tosi yksinkertaisia ja tyhmiä. Kuten kloverneriaopettajat muistavat sanoa: klovnerialla ei ole mitään tekemistä älyn kanssa. Sen todisti myös ihan ensimmäinen lämppäriharjoite, jossa heiteltiin toisille melkoisen vihamielistä miimistä alienia, joka äänen kera kävi kiinniottajansa kimppuun. Huomasi heti, että oltiin improvisoijien kesken, koska kukaan ei miettinyt kahta sekuntia, että mitä tuolle hämmentävälle näkymättömälle asialle tulisi tehdä, vaan kaikki olivat heti mukana leikissä.

Kiva veti viikonlopun aikana kaksi työpajaa, joista ensimmäiseen eli kuuden tunnin Let’s play seriously -työpajaan osallistuin. Työpajassa fokus oli pääosin klovneriassa, joten punainen nenä ja klovenerian perusteet tulivat taas hieman tutummiksi. Tein ennen työpajaa sellaisen päätöksen, että tapahtui, mitä tahansa, niin tänään sisäinen lapseni saa päättää sen, mikä on kivaa. Ei järkeä ja jäkitystä, vaan avointa uteliaisuutta ja ihmetystä. Siinä koen onnistuneeni tässä työpajassa todella hyvin. Suuren osan ajasta pysyi silmät ja suukin auki, eivätkä pelleni tänään olleet täysin mykkiä. Hienoista edistymistä on siis tapahtunut.

Lämmittelyä

Lämppäreinä tutustuttiin Mister / Mr Hit -nimiseen leikkiin, joka on yksi versio jo aiemmin itselleni tuttuun Zombie-leikkiin, jossa yksi pelaajista on Mr Hit, joka kävelee kohti jotain toista pelaajaa ringissä tai tilassa. Se, jota kohti kävellään voi pelastautua sanomalla jonkun muun nimen, jolloin tästä tulee Mr Hit ja hän lähtee kohti uutta uhria. Zombiessa toki zombie pysyy samana ja kohde vaihtuu sanotun nimen mukaan, mutta tässä Mr Hit -pelissä jahtaaja vaihtuu nimeä sanomalla. Sitten jos Mr Hit saa kosketettua uhriaan, niin hänestä tulee uusi Mr Hit, jonka pitää ylpeänä ja kovaan ääneen ilmoittaa ”I’m Mr Hit”. Aluksi pelattiin normaalisti koko ryhmällä ja sitten vähän ajan päästä siirryttiin pudotus peliin, jossa jokaisesta kosketuksesta menettää yhden alussa saamistaan kolmesta hengestä. Tämä oli hauska tapa opetalla ryhmäläisten nimiä työpajan alussa.

Toinen kiinnostava uusi tuttavuus oli ”You say, I say”, jossa piirissä joku aloittaa tekemällä jonkun toiminnon ja nimeää sen ääneen, vaikka ”I say starting a motorbike”. Hänen vieressään oleva pelaaja sen jälkeen antaa liikkeen ja toiminnon vaikuttaa itseensä ja nimeää jonkun uuden liikkeen esimerkiksi ”You say starting a motorbike, I say composing a symphony” ja alkaa tekemään sitä liikettä. Tällä ajatuksella käydään koko piiri läpi ja palataan vielä takaisin purkaen se, miten liike on kehittynyt vuorosta toiseen ”I said compising a symphony, because you said starting a motorbike”. Siinä on hienoa nähdä se, miten nimenomaan se edeltävä liike on vaikuttanut seuraavaan ja niin edelleen. Näkee sen seuraavan assosiaation ja vaikuttumisen siitä, mitä toinen on tehnyt, mikä on tosi tärkeää improvisaatiossa. Itselläkin tuli ihan hämmentäviä asioita sanottua ääneen, kun liike oli luomisen lähtökohtana, niin ei pysty nimeämään älyllisesti jotain ”järkevää” tekemistä. Tulipahan sanottua frisbeen heittelystä inspiroituneena ”throwing tickets”, koska jostain syystä tuli sellainen sakotanpa tässä parkkivirheistä -tyylinen fiilis. En tiedä miksi, mutta kun rupesin tekemään sitä liikettä, niin näin ensimmäisenä silmieni edessä auton ja siitä se sitten lähti. Siinä huomasi omassa mielessä sen hetken, milloin saattaisi sensuroida itseään ja keksimällä keksiä jotain. En tehnyt niin, vaan sanoin sen absurdin asian, joka mieleeni tuli. Siitähän tässä monella tapaa on myös kyse, että pitää päästää irti häpeän sisäänpäin kääntämisen tarpeesta, avata silmät ja näyttää itsensä kaikessa haavoittuvassa hölmöydessään.

Tällä kertaa ei ollut sitä ongelmaa, että olisi tullut tuttuja nimiä harjoitteille, vaan tuli opittua uusia nimiä tutuille harjoitteille. Lasten leikkinä tuttu peili (ei se improharjoite) löysi englanninkielisen nimen Granny’s / Grandma’s footsteps, kuten myös Ping Pong / Salamasormet, jonka nimeksi paljastui Danish claps. Granny’s footsteps siis on se peiliharjoite, jossa yksi pelaaja on tilan yhdessä päässä selin muihin ja muiden tehtävä on päästä tilan toisesta päästä toiseen peilin huomaamatta. Jos tämä kääntyy, kaikkien pitää jähmettyä patsaaksi ja pienestäkin liikkeestä saa lähettää toisen takaisin alkuun. Kokeilimme myös toista versiota tästä, missä oli määritelty, joku asia mikä sinun pitää pyydettäessä näyttää esimerkiksi ”keittiöväline”. Eli itsensä saattoi pelastaa esittämällä pyydettäessä peiliä miellyttävällä tavalla vaikkapa tehosekoitinta. Variaatioita siis riittää.

Tässä yhteydessä mainitsen varoituksen sanana sen, että syöksyminen ja dramaattinen kuoleminen tuolla Yes Finlandin -harjoitustilassa ei ole kovinkaan suositeltava ajatus, jos sinulla on pienikin pala ihoa paljaana. Olin nimittäin kastellut sateisena aamuna kenkäni ja siksi olin aamupäivän ilman sukkia. Se päätös kostautui Granny’s footsteps harjoitteessa, koska onnistuin siihen tilan kokolattiamattoon jättämään merkittävän osan toisen jalkapöytäni ihosta. Leikkiminen on siis välillä vähän vaarallista. Toisaalta sukat jalassa kulkeminen on minulle monissa tiloissa vielä huomattavasti vaarallisempaa, sillä minulta katoaa alentuneen kitkan myötä tasapainoaisti kokonaan ja olen jatkuvasti kumossa. Täällä kitkaa on ihan riittävästi, joten käyttäkään sukkia ja pitkähihaisia paitoja, jos tunnette draamallista tarvetta heittäytyä maihin.

Viimeisenä aamun lämppärinä tehtiin sanattomasti yhteisen pelin löytämistä tilassa kulkien. Ei ollut mitään vaatimusta siitä, millainen sen yhteisen pelin täytyy olla, vaan ajatus on että se kehittyy orgaanisesti ryhmän välillä. Kokeilimme sitä kolmeen kertaan ja jokaisella kerralla syntyi erilainen peli. Osa oli säännöiltään selkeämpiä, vaikka muuttuivatkin pelin edetessä ja yksi ei ollut kovinkaan selkeä. Siinä huomasi sen, miten tärkeää on se yhteinen ymmärrys jonkinlaisista säännöistä, koska se tekee pelaamisesta hauskaa. Jos peli on liian irrallinen ja se asia, mitä tehdään voi olla mitä vain, niin sitä on vaikeampi pelata ja siihen ei tule samanlaista imua. Vaikka se olisi sitten joku taputuksen kuljettaminen tilassa, niin kun se on selkeästi määritelty, mikä on minun tehtäväni pelaajana, niin minun on helppo osallistua. Jos minulle on epäselvää, mitä minun pitäisi tehdä, niin todennäköisesti alan vältellä vuoroa tai teen jotain sinne päin. Jos kukaan ei tiedä, mitä piti tehdä, niin pelissä ei ole mitään panosta ja siksi ei myöskään välttämättä hirveästi pelaamisen iloa. Voihan se muuten olla iloa tuottavaa liikehdintää ja sinällään arvokasta, se ei vaan tuota pelin riemua. Säännöt, vaikka löyhätkin, tuovat turvaa ja mahdollisuuden kokeilla ja leikkiä yhdessä sekä tarvittaessa rikkoakin niitä sääntöjä. Se on tärkeää muistaa, että se on oikeasti joskus hyvä asia, että mahdollisten valintojen määrä on äärellinen, eikä ääretön. Jos valinta-avaruutena on kaikki maan päällä, on vaikea valita. Kun se on vaikkapa joku ääni, niin on helpompi valita äänien joukosta joku ja tuottaa se.

Mitä on olla klovni?

Nostan aamupäivän aloituksesta vielä sen keskustelun, jota kävimme Kivalta saadun monisteen perusteella klovneista. Listasimme ryhmänä ajatuksiamme siitä, mitä on olla klovni. Siitä tuli tosi laaja lista, missä oli paljon tuttuja ajatuksia. Vahvimpana tästä keskustelusta ja myöhemmin harjoitteista omaan mieleeni iskostui tietty naiivi uteliaisuus ja ääretön avoimuus. Klovnina sitä on todella kiinnostunut ja utelias ihan kaiken suhteen. Eli klovnina tulisi olla aina kiinnostunut, mutta ei tarvitse olla kiinnostava, sillä se syntyy siitä täydestä omistautumisesta uusien juttujen kokeilemiseen ja löytämiseen sekä toistamiseen, niin kauan, kuin ne jaksavat viihdyttää.

Se havainto, mikä vielä vahvistui tässä työpajassa on sellaisen tietyn leikkisän ilkikurisuuden ja iloisen asenteen sekä avoimen häpeämättömyyden merkitys klovneriassa. Vaikka klovnina käytössä on myös omia heikkouksia ja ihmillistä tragediaakin, niin kaiken ytimessä on kuitenkin viihdyttäminen. Ei siis, sillä ajatuksella, että ”nyt olen hauska”, vaan kuten improssakin, niin hauskuus syntyy tosissaan leikkimisen ihanana sivutuotteena. Klovnilla on joku tehtävä, jonka hän haluaa tehdä, mutta jossa hän tulee epäonnistumaan. Se, mikä erottaa yleisössäkin myötähäpeää herättävän tumpeloinnin siitä klovnerian iloisesta mokaamisesta, on se avoimuus, jolla oma osaamattomuus tuodaan julki ja kuinka siihen jäädään iloisesti piehtaroimaan. Kun et itse häpeä itseäsi, ja muistat pitää silmät auki sekä hengittää, niin yleisö nauraa kanssasi. Jos sen sijaan suljet silmät ja käännät häpeän sisään päin, ja pidätät hengitystäsi, on yleisöllä tukalaa, koska he tuntevat häpeäsi nahoissaan.

Näe ja tule nähdyksi

Tuo muutos on tosi haastava tehtäväksi ja sitä on välillä vaikea muistaa, sillä luontaisesti tulee itsensä suojelureaktio ja tekee mieli sulkea silmät, kun mokaa. Se tuli kuitenkin omakohtaisesti todettua työpajan aikana, miten suuri merkitys sillä on, että pitää silmät auki ja kontaktin yleisöön. Teimme myöhemmin sellaista statuksia hyödyntävää harjoitetta, missä matalastatuksinen palvelija kulkee korkeastatuksisen henkilön perässä. Harjoitteen pointti on korkeastatuksisinena tahallaan kompastua kolmesti, joka kerta vähän erilaisin reaktioin ja matalastatuksinen reagoi näihin eri voimakkuuksin. Viimeinen kompastuminen on se vakavin ja noloin, jolloin matalastatuksinen seuraaja nostaa omaa statustaan ja roolit vaihtuvat. Teimme tästä yhden version, missä minun piti olla joku suuri popdiiva tai jotain ja sitten tehdä samat kompuroinnit. Siinä, kun tein sen viimeisen kaatumisen ja päädyin polvilleni muiden eteen, oli ensimmäinen reaktioni sulkea silmät ja teinkin niin. Sitten jostain mielen perukoilta tuli muistutus ”silmät auki”, mitä siis ihan varmasti klovneriakursseilla jokainen saa kuulla useita kertoja, ja avasin silmäni. Siinä kohtaa sitä on täysin suojattomana ja auki muiden edessä, mikä tekee siitä kiinnostavaa ja mahdollistaa sen leikin asian kanssa.

Ei se avoimuus sinänsä siinä yhteydessä tuntunut pahalta. Toki fiktiossa tunsin sen, että nyt olen ollut suuri ja mahtava, mutta putoan jalustaltani ja äsken minua palvoneet fanit nauravat minulle. Siinä ei kuitenkaan ole sellaista henkilökohtaisuuden tasoa, että se menisi ihon alle, joku muu aihe voisi mennäkin. Nyt se avoimin silmin ja mielin ihmisten reaktioiden katseleminen tuntui hahmona pahalta, mutta se oli selkeästi fiktiota. Sitä olen kuitenkin miettinyt, että jos tekee oman klovnihahmon ja lähtee rakentamaan omasta itsestään ja heikkouksistaan samaa komiikkaa, niin se voi olla aika raskastakin. Ei koko ajan, mutta varsinkin alkuun, jonkun itselle kipeän ja siksi komedian kannalta todella herkullisen, asian tutkiminen itsessä voi olla oikeasti tuskallistakin. Nyt se ei ollut sitä, koska vaikka tunnistan sen häpeän mitä liittyy kaatumiseen sekä kuinka itsekin ennen vahinkojen tarkistamista teen sen ”eihän kukaan nähnyt” -tsekkauksen, niin se ei varsinaisesti nosta omia häpeäpisteitäni. Se oli selkeästi leikkiä ja siitä olenkin iloinen, että tämä oli kokonaisuudessaan vapauttavaa ja iloista yhteistä leikkiä, vaikka olihan täälläkin synkemmät hetkensä, joihin palaan tekstin seuraavassa osassa.