Syksyn osalta on nyt ohjausmeiningit aloiteltu, kun tällä viikolla pidin ekan ohjaukseni. Tähän alkuun ihan rehellinen fakta tämän kerran suunnittelusta, että en tehnyt edes mitään alustavaa ohjausrunkoa erikseen. En kuitenkaan lähtenyt tyhjin käsin, vaan vanhan ohjaussuunnitelman / tekniikkalistan kanssa, mutta mitään en sen kummemmin juuri tätä kertaa varten suunnitellut. En myöskään edes tutustunut vanhaan suunnitelmaani etukäteen, vaan luotin sen olevan hyvä ja edelleen käyttökelpoinen. Olinhan sen kerran hyvin omaa ohjaustani varten suunnitellut. Olin siis päättänyt kerrata aiemmin opeteltuja tekniikoita ja sitten lisätä uusia juttuja, jos niitä siinä hetkessä tulee mieleen ja aikaa riittää.

En kuitenkaan olettanut, että aikaa olisi välttämättä hirveästi ylimääräistä, koska monet tekniikoista, joita olin vanhoista suunnitelmista valinnut, ovat aika pitkiä. Toisaalta oli puhetta, että tämän kerran alusta varataan aikaa myös keskustelulle, jolloin treeniaika vastaavasti lyhenee. Tällä ohjauskerrallani tehtiin pienimuotoinen paluu impro-ohjausteni alkupuolelle ja lähdettiin käymään läpi statuksia. Pidin osin saman sisältöisen ohjauksen jo syksyllä 2017, kun aloitin tässä ryhmässä, joten oikeasti kyseessä oli kertaus, mutta monelle nämä jutut tulivat nyt tässä muodossa vastaan ensimmäistä kertaa. Tuskinpa hirveän moni edes muistaa, että näitä tekniikoita on melkein kaksi vuotta sitten kokeiltu, koska niihin ei ole sen koommin palattu. Se on vähän sääli, koska koen että tämä on tärkeää asiaa. Toisaalta vaikea vastustaa kiusausta omissa ohjauksissa kokeilla sellaisia tekniikoita, joita on tullut kursseilla vastaan ja jotka on itse kokenut oppijana merkityksellisiksi. Niinpä lista tekniikoista ja teemoista, joita voisin ohjatessani käsitellä kasvaa koko ajan. Vaikea löytää aikaa kerrata, kun ohjaa harvakseltaan ja tekee mieli kokeilla myös uusia juttuja.

Myönnän, että tällä kertaa teema valintaani ohjasi osin suunnitteluajan puute ja osin se, että innostuin taas uudestaan statusten tutkimisesta kesän Improtaivaassa. Oikeammin ehkä muistin sen, miksi aikoinaan koin niiden ymmärtämisen tärkeäksi ja mitä hyötyä siitä voisi olla muillekin ryhmässämme sekä lavalla että arkielämässä. Kerrattiin ihan muutamia peruspiirteitä ilmaisuasteikon ääripäistä eli matalasta ja korkeasta statuksesta statusparty-harjoitteen muodossa. Lähdettiin tutkimaan tilan ja äänen käyttöä, liikkeen rytmiä sekä katsekontaktia. Sitten näitä tietoja saattoi sitten hyödyntää myöhemmin, kun tehtiin statuskorteilla erilaisia harjoitteita. Tämän ohjauskerran sisältö statusilmaisun osalta on Simo Routarinteen ohjaamilta kursseilta tuttua sisältöä. Harjoitteita, jotka olen itse oppijana kokenut hyödyllisiksi statusten ymmärtämisen ja havaitsemisen kannalta ja sitten omaan ohjauskäyttöön omaksunut. Tämä kerran jälkeen jäi sellainen pieni idean poikanen kytemään, että taidan tämän syksyn toisessa ohjauksessani palata tähän aiheeseen ja tehdä syventävän sukelluksen statuksiin. Ei parissa tunnissa ihan hirveän syvälle pääse tässä asiassa. Ihan jo statuskorttien mahdollisuuksien tutkimisessa riittää vielä materiaalia, joten luultavasti tämä tulee vielä toistumaan, vaikka houkutus olisi kyllä siirtyä miimin ja monen muun osa-alueen pariin. No joskus tulevaisuudessa sitten niitä, ehkä.

Lämppäreissä sitten päästiin vähän kertailemaan ja kokeilemaan myös jotain tälle ryhmälle poikkeuksellista. Kertauksena tehtiin nännänä-harjoitetta eli luotiin uusia yhdyssanoja porukalla. Toinen vähän eksoottisempi juttu oli se, että nyt oli kerrankin aihetta tehdä joku nimileikki. En ole aikaisemmin päässyt nimileikkejä käyttämään, koska tämä on tuttu ryhmä ja nimiä ei tarvitse kerrata. Nyt syksyllä kuitenkin ryhmäämme on liittynyt pari uutta tyyppiä (jee!), joten oli ihan asiallista käydä läpi nimiä. En usko, että tämän kautta vielä uusille kaikki nimet menivät muistiin niin, että ne yhdistyisivät kasvoihin, mutta sellainen pieni itu nimien muistamista varten on kylvetty. Nimiä voidaan sitten kertailla myöhemmin syksyn mittaan tarpeen mukaan yhdessä ja erikseen.

Itselle ihmisenä ja improvisoijana vieraampi aihevaltaus oli tällä kerralla toteuttamani siirtymä musaimpron pariin. Se on sellainen aihealue, mikä minua kiinnostaa ja ryhmässäkin on siihen intoa, mutta säestäjä puuttuu. No päädyin sitten ottamaan ukulelen kauniiseen käteen ja teimme tosi simppeliä sana kerrallaan laulua. Harjoite taitaa olla nimeltään oraakkeli(laulu) tai vastaava, koska ideana on vaan se, että sana kerrallaan luodaan joku oraakkelin suuri viisaus. Pointtihan on se, että sen ei tarvitse olla erityisen henkevä tai viisas, vaan se voi olla todella kryptinen ja outokin kokonaisuus. Jokainen saa vuorollaan lisätä siihen yhden sanan, joka sillä hetkellä tulee mieleen ja lopputuloksesta tulee yleensä todella mielenkiintoinen. Välillä on tosi syvällistä kamaa ja välillä oraakkelilla on ehkä ollut vähän huonompi päivä. Laululle otetaan joku aihe tai teemasana, josta sitten lähdetään vapaasti assosioimaan. Sanojen ei tarvitse liittyä mitenkään oikeastaan mihinkään, kunhan ne osoittavat jollain tapaa sitä, että on kuunneltu, mitä edeltävät ovat jo sanoneet. Se on ainakin se kevyt pyrkimys, että luodaan yhdessä jollain tapaa yhtenevää juttua. Se voi olla tosi absurdi ja töksähteleväkin, mutta se on jotenkin yhtenäinen.

Musaimpron osalta itselle uutta oli nimenomaan tuo säestäminen, koska alan olla jo aika sinut improvisoidun laulamisen kanssa. Oikeastaan kevään ja kesän musaimproa sisältäneiden kurssien myötä viimein rohkaistuin ajattelemaan, että miksipä en kokeilisi. Erityisesti Hannu Riskun rennolle musaimprofilosofialle altistuminen on avannut omia ajatuksellisia solmuja. Osaan soittaa useamman soinnun ja kompata muutamalla eri tavalla, joten kyllä sillä nyt luulisi pystyvän yksinkertaista improvisoitua laulua säestämään. Miksi teen asiasta itselleni sen vaikeamman? Jostainhan se on aloitettava ja sitten voi myöhemmin opetella lisää. Ei minun tarvitse olla valmis impromuusikko heti alussa. Se, minkä tällä kertaa huomasin omaksi suurimmaksi haasteekseni olivat ne kohdat, kun piti itse laulaa joku sana oraakkelibiisiin ja muistaa myös jatkaa soittamista. Tämä yhdistelmä on vielä aika outo itselle. Itsesekseni treenatessakaan en yleensä laula, kun treenaan soittamista. Jotenkin tajusin sen vasta tuossa hetkessä: ”hei hetkinen, miksi en ole treenannut tätä?”. Mikä estäisi minua lauleskelemasta kotona oman soiton päälle. En oikein edes tiedä, mutta jatkossa täytyy treenata sitäkin, jotta ei iske blokki, kun pitää muistaa avata suu ja edelleen liikuttaa käsiä. Hassua, miten oudolta se tuntui siinä hetkessä, mutta eihän se tosiaan ole minulle tuttua toimintaa. Ei muuta kuin harjoittelemaan.

Ehkä se mikä juuri minua kiehtoo improvisoidussa musisoinnissa on se, että ei tarvitse osata ulkoa mitään biisiä. Ei ole pakko osata mitään valmista, vaan voi antaa itsensä kokeilla, mikä juuri tässä hetkessä tuntuu kivalta. Toki sitten, jos mennään ennalta määriteltyihin musiikin tyylilajeihin, niin sitten pitää tuntea niiden peruspiirteet ja miten niitä soitetaan, mutta ei se nyt ollut tämän kerran murhe. Soittelin muutamaa perussointua ja komppailin menemään, jotta voitiin siinä maagisessa nuotiopiirissämme laulaa. Se oli tosi kivaa. Välillä huomasin, että iskee se perushaasteeni eli, kun tulen liian tietoiseksi siitä, mitä olen tekemässä, niin unohdan rytmin ja toiminnan kaavan. Jos olen muuten kompannut tietyllä rytmillä, niin jossain kohtaa tuli semmonen ”mitä olin tekemässä hetki”, jolloin kaikki se, mitä aiemmin olen tehnyt unohtuu. Oikeastaan se kertoo minulle vain siitä, että musiikki tulee jostain muualta, kuin tietoisesta mielestä. Se tulee kehosta ja intuitiiviselta tasolta ja heti, jos tietoisuus sotkeutuu asiaan, menen sekaisin. Se todennäköisesti helpottaa kokemuksen ja varmuuden lisääntyessä. Kun soittaminen uppoaa lihasmuistiin, eikä vaadi tietoista ponnistelua. Nyt en edes kokeillut mitään sointukiertoja tai soinnun vaihtoja kesken oraakkelibiisin, koska minulla ei ole riittävää soittovarmuutta. En ole koskaan säestänyt yhtään mitään. Silloin joskus muinoin, kun soitin pianoa, niin soitin nuoteista ja juuri sen biisin sillä temmolla, kuin olin etukäteen opetellut. Nyt ei ollut mitään ennalta opeteltua tai edes nuotteja. Siksi mielestäni oli parempi, että soitan sen yhden soinnun varmasti ja se variaatio tulee kompin rakenteesta. Eli en rämpytä vaan ylös-alas tasaisella rytmillä, vaan käytän jotain muuta kuviota.

Tämä oli nyt se alkupiste tämän suhteen. Aion vielä kokeilla uudestaan ja ehkäpä sitten tuon biisiin jo kaksi sointua, mutta siis pienin askelin. Ei sitä satunnaisesta kotona rämpyttelijästä hetkessä hypätä suvereeniksi impromuusikoksi, enkä tiedä edes haluanko sellaista. Haluan vain kehittää itseäni, koska olen huomannut, että tarvitsen jonkun syyn ja motivaation treenata soittamista. Omaksi iloksi soittaminen ei oikein tahdo riittää motivaatioksi, koska silloin on ihan sama soitanko laiskasti vähän sinne päin. Eikä siinä yksin soittaessa ole mitään painetta pysyä rytmissä tai onnistua mitenkään, joten ehkä tarvitsen sen soittovarmuuden kannalta myös vähän ulkopuolista painetta. Ainakin sen, että tiedän pystyväni soittamaan myös muiden ollessa paikalla, eikä vain kun olen yksin. Toisaalta haluaisin mahdollistaa muille ja itselleni laulu- ja musaimpron, jos sellainen ryhmässä innostaa. Sellainen fiilis on tullut, että se ryhmässä kiinnostaisi. Siksi olisi hirveä sääli, jos se sitten olisi jostain vierailevasta muusikosta aina kiinni, voidaanko tehdä jotain. Minulla on olemassa halu opetella ja olen todennut olevani ihan kykenevä oppimaan soittamaan, kunhan pääsen oman epävarmuuteni yli ja uskaltaudun soittamaan, joten miksipä en ainakin kokeilisi. Ei tämän tarvitse johtaa mihinkään suurempaan, mutta valehtelisin, jos väittäisin etteikö tämä musaimpropuolen opettelu kiinnostaisi minua. Tykkään laulaa ja jos osaisin sen lisäksi soittaakin, niin sehän olisi aika hyvä kombinaatio.