Tunnista tunteesi: viha

Sukelletaan hetkeksi vihaan ja aggressioon. Ne ovat osa sitä tunnepalettia, mikä kuuluu ihmisen perusvarusteluun, vaikka kuinka yrittäisi kieltää, että minä en ainakaan ole aggressiivinen. Tietysti tasoissa on eroja, jotkut räjähtävät fyysisen väkivaltaisesti sekunnissa ja osa ehkä ilmaisee vihaansa vain sanallisesti, jos sitäkään. Eikä sillä ole mitään väliä oletko tyttö, poika vai jotain muuta, vaan se sama kapasiteetti tunteille on olemassa. Voihan sen tukahduttaa, mutta silti ne tunteet ovat tarvittaessa ja pakon edessä olemassa. Siinä on kuitenkin selkeästi eroa saatko tai uskallatko ilmaista niitä tunteita ja miten siihen suhtaudutaan, jos olet vihainen tai aggressiivinen. Siinä kasvattajana toimii koko sosiaalinen ympäristö, mistä opitaan se mitkä tunteet on turvallista näyttää ja mitkä eivät. Ehkä itse olen oppinut sellaisen mallin, missä ei ole okei ylipäätään olla vihainen. Enemmänkin olen oppinut tukahduttamaan vihaa tai muuttamaan sen nopeasti toiseksi tunteeksi. Yleisin muutos tapahtuu oikeastaan syyllisyyden tunteeseen tai häpeään, mutta joskus myös johonkin iloisempaan tunteeseen. Tunnistan omassa ajattelussani ajatusmallin, että siinä itse tunteessa on lähtökohtaisesti jotain väärää ja minun ei pitäisi tuntea sitä, vaan olen huono ihminen, jos olen vihainen. Pitää mennä ensin rauhoittumaan, ennen kuin ”kelpaan” vuorovaikutukseen. En tiedä tarkalleen, minkä kaikkien kokemusten pohjalta tällainen ajatusmalli on syntynyt, mutta tunnistan sen ohjaavan toimintaani välillä.

Koen usein syyllisyyttä ja tarvetta päästää irti omasta vihan tunteesta, vaikka se olisi perusteltu siinä tilanteessa. Koen tarvetta joustaa ja purkaa sen tilanteen. Siihen on syynä se, että jos minä olen vihainen, minulle ollaan hetken päästä vihaisia siksi, koska olen vihainen ja sitten kukaan ei enää kuuntele ketään. Silloin syy siihen, miksi se vihan tunne alunperin heräsi jää käsittelemättä. Eikä aina välttämättä edes ole mitään suurempaa syytä siihen, että on vihainen. Väsyneenä tai nälkäisenä on usein herkemmin vihainen, koska ei vaan ole energiaa mihinkään muuhun kuin itsensä suojaamiseen ja puolustautumiseen, sillä kaikki tuntuu vastustavan ja alkaa ärsyttää. Toisen ihmisen vihan tunne on kuitenkin ihmisille, minullekin, aika usein todella vaikea kohdata suuttumatta itse tai yrittämättä muuttaa toisen tunnetta. Tunnistan, että minulle on pienestä saakka ollut vaikeuksia vihan käsittelyssä, minkä vuoksi se ehkä jää ajatustasolla kytemään paljon pidemmäksi aikaa kuin olisi tarpeen. Tosi pitkään minulle ainoat keinot suhtautua omaan vihan tunteeseeni oli turvautuminen passiivisaggressiivisuuteen ja murjottamiseen. Mielessäni on pitkään ollut upotettuna sellainen ajatus, että minun on vain nieltävä kiukkuni tai ainakaan sitä ei saa ilmaista mitenkään muille ihmisille.

Totta kai olen silti ollut monesti vihainen, vaikka olen tuntenut siitä tunteesta syyllisyyttä. Jos olen sen vihaisuuteni ääneen ilmaissut, muuten kuin sarkasmin tai kylmän viileän sekä todella lapsellisen kettuilun kautta, niin silloin se on ollut ihan äärimmäinen reaktio. Huutaminen ei ole minulle kaikkein tyypillisin tapa ilmaista vihaa, vaikka on se tullut testattua, että pystyn siihen kyllä. Eli kun ei enää jaksa muuta niin sitten huudetaan hetki, paiskotaan ovia ja murjotetaan kunnes ei enää huvita murjottaa. Tässä tyylissä on se ongelma, että siinä jää aina selvittämättömiä asioita, joihin ei koskaan palata. Ei sille puhdistavalle keskustelulle ole tilaa, vaan kun murjottaminen lopulta loppuu kaikkien osapuolien osalta, on asia poissa pöydältä. Siihen ei voi palata ilman, että sama riita leimahtaa uudelleen. Kaunaa kannetaan sitten vielä pitkään tapahtuneen jälkeen, eikä asiaa välttämättä käsitellä millään rakentavalla tavalla, vaan siitä jää kurja fiilis, joka sysätään syrjään mielestä. Mennään eteenpäin, kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan ja annetaan kiukun kasvaa sisällä. Siinä tyylissä vain on se ongelma, että semmoset vihan aiheet tuppaavat pulpahtamaan vielä myöhemmin yllättävinä hetkinä pintaan, koska asiaa ei ole käsitelty. Haavaa ei ole puhdistettu, joten se ei voi parantua. Se taipumukseni padota pahaa mieltä sisään ahdisti minua, mutta en keksinyt mitään muutakaan keinoa selvitä sen kanssa.

Kuten jo mainitsin, niin ainoa keino millä minä tiedän joidenkin ihmisten kanssa purkaa riitatilanteen on joustaminen. Okei, ehkä oma vihan tunteeni leimahti siitä, kun en tullut kuulluksi ja päädyin sen vuoksi sitten sanomaan ilkeästi takaisin, koska turhauduin. Voin itse ottaa siinä vastuun siitä, että sanoin ilkeästi ja hyväksyä, että toinen reagoi siihen. Siihen alkuperäiseen syyhyn, miksi vihani leimahti ei voida päästä, koska kaikki energia menee sen todistamiseen, miksi minun käytökseni on huonoa. Onhan se varmasti sitä, koska olen vihainen. Voin minä sen hyväksyä, koska se on siinä tilanteessa aivan totta. Sitä vaan on vaikeampi hyväksyä, että toinen ei tee samoin tai pysty näkemään sitä omaa vaikutustaan riitatilanteen syntyyn. Harvemmin nimittäin leimahtaa riitaa, jos ei joku vahingossa tai tahallaan astu toisen varpaille.

Yksi ydinsyy siihen, miksi minun ympärilläni välillä leimahtaa aika pienistäkin jutuista iso riita ja valtataistelu varsinkin tuttujen ihmisten kanssa on itsepäisyyteni. Ne hetket, jolloin kyllästyn siihen, että toinen olettaa minun joustavan ja mukautuvan, kuten yleensä teen. Silloin siinä avautuu yllättävän suuri ongelmakimppu. Toinen palauttaa minua paikoilleni ja yrittää pakottaa joustamaan, joko tietoisesti tai tiedostamattaan ja minä kieltäydyn laskemasta omaa päätäni keinulaudasta, vaan pidän sen paikoillaan tai nostan sitä. Sen vaan olen huomannut, että sen kuitenkin täytyy olla minä, joka sen tilanteen lopulta purkaa, koska muuten se pattitilanne ei pääty. Tai voi se päättyä siihen, että toinen poistuu ovet paukkuen, mutta periksi ei monikaan anna, ennen kuin minä varmasti tiedän että olevani väärässä. Voin olla, olen tapellut monista asioista, joissa olen aivan väärässä, mutta härkäisyyttäni en suostu virhettäni myöntämään. Aina en toki ole väärässä ja usein sillä ei ole mitään väliä, koska asia on oikeasti triviaali. Tiedän, että jotkut nauttivat siitä vänkäämisestä ja väittelystä, mutta en kuulu heihin, joten yleensä vaan annan olla. Luovun keskustelusta ja jos toinen yrittää sitä jatkaa niin myötäilen tai vaan lopetan.

Tunnistan kyllä, että huutaminen ja puhumattomuus ovat vallan käyttöä ja rakentavampiakin vaihtoehtoja olisi olemassa. Vuosien varrella olen huomannut, että tuo tyyli, vaikkakin se on se minkä olen hyvin oppinut, ei vaan enää toimi minulle. Se perimmäinen paha olo ja vihan tunne jäävät käsittelemättä ja pelko kasvaa, koska asioista ei koskaan puhuta. Semmonen tietty tunteiden manipulointi on sellainen, mitä huomaan yhä vähemmän sietäväni. En tiedä osaanko tätä ajatusta avata riittävästi, mutta tarkoitan sellaista tunteiden käsittelyn dialogista muotoa, missä on aina joku syyllinen. Että tunteet olisivat aina jonkun syytä ja se syyllinen on pakko löytää. Toisen tunteeseen reagoidaan henkilökohtaisen tason loukkauksena. Sen sijaan, että annettaisiin toiselle lupa ja tilaa olla vihainen, ollaankin kohta siinä tilassa, että sen joka suuttui pitää huolehtia toisen loukkaantumisen tunteesta. Minulle on monta kertaa sanottu, jos olen ollut vihainen, että ”sinulle ei uskalla puhua mitään”. Joo se on tietyllä tapaa totta, mutta ei koko totuus. Ei vihaiselle ihmiselle voi puhua miten tai mitä tahansa, koska siinä on se voimakas tunne, joka pitäisi ensin kohdata. Se ei kuitenkaan ole totta, etteikö vihaisellekin ihmiselle uskaltaisi ja voisi puhua. Siinä tullaan oman vuorovaikutuksellisen vaikutusvallan tunnistamisen kysymyksiin. Eli miten ja mitä viestii sille vihaiselle ihmiselle? Rauhoittelu ja tunteen olemassaolon kieltäminen voivat nimittäin vain pahentaa sitä vihan tunnetta, koska ei tule kohdatuksi tunteineen, vaan ensin pitäisi muuttaa jotain itsessään, että kelpaa vuorovaikutukseen. Onko välttämättä järkevää lähteä neuvomaan vihaista ihmistä?

No joskus sitä voi suuttua yllättävän voimakkaasti aika pienistä asioista ja yllättää itsensäkin reaktion voimakkuudella. Olen esimerkiksi itse poistunut improkurssilta kiukkua kihisten, kun tunsin tulleeni väärin ymmärretyksi, vaikka se väärinkäsitys oli oman huonosti muotoillun ilmaisuni aiheuttama. En kuitenkaan tajunnut sitä siinä hetkessä, koska olin kiukkuinen, vaan vasta jälkikäteen, kun tunnekuohu oli talttunut. Siinä on yksi avain oman käytöksen ja aggression ymmärtämiseen. Omalla kohdalla voi tunnistaa omia triggeripisteitään ja tunnustella, onko jokaisesta tökkäyksestä pakko älähtää ja jos on, niin millä tavalla. Tunteen ollessa päällä voi käyttää vain niitä keinoja, mitkä jo tuntee joten reflektion aika on myöhemmin ja sitä kautta voi ehkä huomata keinoja purkaa jännitteitä tulevissa tilanteissa, jolloin ne eivät kärjisty. Ei silti vihaa ja suuttumusta voi kokonaan välttää, eikä ole tarvekaan. Tarve on oppia käsittelemään sitä, ilman että tarvitsee aina huutaa ja/tai pitää viikon mykkäkoulua. On muitakin vaihtoehtoja ja joskus tekee hyvää saada huutaa se ärsytyksensä ulos. Se onko se pakko kohdentaa muihin ihmisiin on eri kysymys.

Nyt sitten se, että onko aggressiossa lähtökohtaisesti jotain väärää, niin ei ole. Pieni aggressiivisuus voi olla joskus ihan paikallaankin. Ei siis se, missä on jo menty sille tasolle, että toimintakyky häiriintyy, vaan semmonen kevyt vihan tunne voi olla aika voimauttavakin, kun sen kanavoi johonkin rakentavaan tekemiseen. Olen itse ainakin kevyesti raivopäissään kirjoittanut todella hyvääkin tekstiä ja saanut asioita tehtyä. Toisaalta se voi purkautua fyysisesti esimerkiksi treenatessa todella keskittyneenä treenaamisena tai semmosena voimana, että pystyy tekemään vielä sen yhden ylimääräisen toiston. Rakentavaa aggressiivisuutta voi olla myös toisten suojelemiseen käytetty energia. On sille käyttönsä. Mutta jos ei ole sinut oman aggressiivisuutensa ja vihansa kanssa, niin miten sitä voisi rakentavasti edes käyttää?

Näillä puhein kohti oman aggression syiden ja seurausten tutkimista sekä positiivisen aggressiivisuuden parempaa ymmärrystä ja hyödyntämistä.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑