Aloitan tämän tekstin ennen leirin alkua ja päätän sen kauan lopun jälkeen. Se on sekä ennustus että tulkinta menneestä kokemuksesta. Toinen kerta improtaivaassa on oleva erilainen kuin ensimmäinen. Mistäkö tiedän? Mikään kokemus ei toistu juuri sellaisena kuin se tapahtui aiemmin, koska aika ja ihmiset vaihtuvat, enkä minäkään pysy vuodesta toiseen täsmälleen samanlaisena. Ensimmäinen päivä on aina eri tavalla jännittävä kuin muut, sillä silloin jännittää ihan jo uusien ihmisten tapaaminen ja tilanteen uutuus. Osa tämän vuoden ryhmästä on tuttuja jo viime vuodelta, mutta suurin osa on uusia ennen tapaamattomia tuttuja. Improssa kuitenkin on se hassu ja ihana voima, että alle tunnin sisällä ei enää muista miksi jännitti tai sitä, ettei vielä tunti sitten edes tuntenut juuri ketään, sillä kaikki tuntuvat tutuilta. Ilmassa on jotain outoa taikaa.

Tänä vuonna Improtaivas on palannut perinteiseen muotoonsa, kun Hannu Risku on palannut leirin toiseksi vetäjäksi, viime vuonnakin ohjanneen Simo Routarinteen ohella. Tämä on jo ennalta arvioiden sellainen vetäjäkombinaatio, että enpä kyllä tiedä toista yhtä rentouttavan lempeää yhdistelmää. Kun on ollut erikseen kummankin ohjattavana, niin on jotenkin todella kutkuttavaa päästä seuraamaan, miten he toimivat yhdessä. Se on kiinnostavaa, että ihmisen ohjaustyyli muuttuu vähän siitä, mitä se olisi yksin ohjatessa tai jonkun muun tyyppisen ihmisen kanssa. Se millainen parin välinen dynamiikka on vaikuttaa myös siihen millaisia polkuja heidän yhteistyöskentelynsä voi avata. Jonkinlainen vuorottelu on tietysti tarpeen, joten molemmat lukevat ryhmän ohella myös toisiaan. Onko toisella, joku idea juuri nyt vai kannattaako ottaa itse päävetovastuu nyt. Uskon, että tässä parivaljakossa telepatia (sanattomien viestien lukeminen) on oleva vahvaa. Se ennakoinnista. Siirrytään seuraavaksi muistelun puolelle.

Ensimmäisenä päivänä tehtiin paljon jossain muodossa tuttuja harjoitteita, mikä avaa mahdollisuuden ryhmän ohella tutkia myös itseään ja omia reaktioitaan. Oman kehittymisen tutkiminen on ehkä väärä ajatus, koska huomaan sen miten paljon oman fokuksen suunta sekä päivän mielentila vaikuttaa omaan tekemiseen. Enkä lähtisi missään nimessä enää nykyään pohtimaan, että nyt olen taantunut, kun joku juttu ei sujukaan niin hyvin kuin joskus aikaisemmalla kerralla. Moni, minäkin, tekee kuitenkin usein tuollaista vertailua omiin aiempiin suorituksiin ja muiden suoriutumiseen. Se on aivan inhimillistä ja silti siitä voi päästää irti. Esimerkiksi laulaminen on yksi sellainen asia, missä itselläni vaihteluväli on suuri ja riippuu aika monesta tekijästä saanko suutani ylipäätään auki laulamista varten. Teimme päivän alussa useampia janoja, joista yksi liittyi julkisesti laulamiseen. Siinä kysymyksen asettelussa tajusin, että olen kyllä kuorossa laulanut julkisesti ja muutaman improlavallakin, mutta itsenäni ja yksin en sitä ole tehnyt enkä juuri nyt tekisi. En lähtisi mistään hinnasta pitämään mitään soolokonserttia, koska se olisi ajatuksenakin hieman ahdistava.

Kuorossa tai ensemblen osana ja soolona ilman roolisuojaa laulaminen ovat kaksi eri asiaa ja kehitettävissä olevaa taitoa, kuten ryhmässä tai soolona improvisointikin. Kuorossa ja ryhmässä on turvan lähteenä toiset ihmiset ja se luotto yhteiseen tekemiseen. Siihen, että ei tarvitse yksin olla loistava, vaan voi aina luottaa siihen, että joku auttaa. Yksin laulaessa voi luottaa vain itseensä ja hakea turvaa itsestään sekä yleisöstä. Jälkimmäisen tajuaminen onkin ollut yksi merkittävimmistä esiintymisjännitystä alentavista havainnoista, joita yksin esiintyessä olen hyödytänyt. Kun ei esiintyessään katkaise kontaktia muihin ihmisiin, voi yleisöstä saada tukea ja oma jännitys lievittyy ja voi muuttua jopa jonkinlaiseksi voimaantumiseksi. Ihan jo oman itsensä vuoksi kannattaa katsoa yleisöön ja nähdä yksittäisiä ihmisiä siellä, pelkän tuntemattoman ihmismassan sijaan. Improvisointi on opettanut sen, miten tärkeää muiden ja itsensä havainnointi on, koska sitä kautta löytyy keksimättä materiaalia ja tarinoita. Samaa en vielä osaa hyödyntää lauluun, mutta opettelen koko ajan.

Tuota havainnon ja tulkinnan eroa tutkimme käytännön harjoitteiden kautta. Parini kanssa huomasin hyvin selkeästi sen, miten havainnot pysyvät kiinni reaalimaailmassa ja tulkinnoista alkoi heti syntyä reaalimaailman inspiroimia tarinoita. Purkukeskusteluissa syntyikin tosi hyvää pohdintaa siitä, miten havainnot ja tulkinnat toimivat lavalla tai arkielämässä. Tosi herkästihän sitä lähtee tulkitsemaan ja sanoittamaan toisen tunteita esimerkiksi ilmeen perusteella, mutta se tulkinta ei välttämättä aina osu oikeaan. Ei ihmisen jokainen ilme ja ele ole harkittu, joten usein tulee itsekin hypättyä liian pitkälle meneviin johtopäätöksiin pelkän ilmeen perusteella. Se voi olla tosi hyödyllistä lavalla improtessa ja aika raskasta arjen ihmissuhteissa. Tasapainon hakeminen ja ensisijainen havainnointiin keskittyminen on mielestäni tässä asiassa tärkeää. Sen oman tulkintakoneiston vaikutuksen tunnistaminen on hyvä juttu, koska sitten voi myös luopua jostain automaattisista tulkinnoista, jotka mahdollisesti aiheuttavat tarpeettomia konflikteja tai pahaa mieltä. Ei toisesta voi päältä päin nähdä ihan kaikkia niitä asioita, mitä moni, minäkin, olettaa näkevänsä. Kyseessä on yleensä korkeintaan valistunut arvaus ja se voi osua oikeaan tai sitten ei.

Tänäkin vuonna jo heti leirin alussa lämppäreiden lomassa päädyttiin löytämään oma improtukihenkilö tälle viikolle. Se on mielestäni ollut pidemmillä kursseilla tosi toimiva konsepti, koska silloin on aina vähintään se yksi henkilö, jonka puoleen voi kääntyä. Kun sitten siinä pienen keskustelun jälkeen esittelimme muulle ryhmälle toisemme, oli kiintoisaa huomata Simon ilme. Hän sen ääneen sanoikin, että melkein kaikkien parien ulkoisissa piirteissä esimerkiksi vaatetuksessa oli jotain hyvin samanlaista keskenään. Ehkä parinvalinta ei olekaan niin sattumanvaraista kuin olisi voinut ajatella. No toisaalta oman parini kanssa meillä ei ulkoisesti ehkä niin selkeää yhteyttä ollut, mutta kylläpä se samankaltaisuuden tyyppi ja aste paljastui heti kun alettiin keskustella. Tai oikeastaan, kyllä se välähti jo sitä ennen ilmeissä ja eleissä. Semmonen joku tietty olemisen ja ajattelemisen tapa vaan näkyy jostain. En edes tiedä mistä, mutta huomaan että viime vuotta lukuunottamatta improtukihenkilöissäni on ilmentynyt hyvin nopeasti tietynlainen itselleni luontainen tapa olla. Viime vuonna yhteys oli jotain muuta, mutta nyt tuli aika vahva hyvänlaatuinen déjà-vu parin vuoden taakse. Erilaista, mutta jotain samaa silti on. Jokin tuttuuden aste resonoi.

On tosi ihanaa tällaisilla leireillä, että siellä on hyvin erilaisia ihmisiä. Osa on ensimmäistä kertaa tutustumassa improvisaatioon ja osa on tehnyt sitä vuosikausia. Se, mitä ei aina välttämättä tajuta, on miten paljon kokeneelle improvisoijalle on oikeasti hyötyä aloittelijoiden kanssa improvisoinnista ja päinvastoin. Tarkoitan sitä, että kun pystyy jo tunnistamaan ne alun karikot ja vahinkotyrmäykset yms. niin kokeneempana saa hienon mahdollisuuden oppia lisäämään parinsa varmuutta ja etsimään keinoja tehdä tilanteestä turvallinen. Onhan siinä tietysti puolensa myös, kun pääsee improamaan impron perusperiaatteet sisäistäneiden improvisoijien kanssa, koska se on usein kevyempää. Ei se kuitenkaan ole syy, miksi kannattaisi vältellä aloittelijoiden kanssa toimimista. Aina kokemus ja ymmärrys eivät mene käsi kädessä. Kuka tahansa improvisoija voi ennalta tuntemattomassa ja pelottavassa tilanteessa ruveta tyrmäämään ihan sarjatulella. Ei se ole mikään automaatio, eikä sellaista improajaa olekaan, joka ei joskus tyrmäisi vähintään vahingossa. Toisaalta olen nähnyt niin ihania ja luonnostaan hyväksyviä aloittelevia improajia, että ei voi kuin itse suu auki miettiä, että miten ihmeessä itse pääsisi tuolle tasolle. Tunnistan kuitenkin itse, että minulla oli jossain toisen harrastuvuoden aikana sellainen kausi, jolloin etsin vain itseäni kokeneempien improajien seuraa. Se johtui siitä, että aloittelevana improajana toiset aloittelijat vahvistivat tyrmäyksillä omaa negatiivisuutta. Sitten, kun opin ymmärtämään omaa negatiivisuutta ja hetkiä milloin tyrmäysten määrä kohoaa omassa toiminnassa, niin sillä ei ole enää ollut väliä. Kaikkien kanssa pystyy toimimaan ja ihan kokemustasosta riippumatta, joidenkin kanssa improvisointi on helpompaa. Se liittyy varmasti enemmän itse asiassa statuksiin, kuin improvisointikokemukseen. Ei kuitenkaan mennä vielä statuksiin, sillä ne tulevat vielä tarkemmin myöhempinä päivinä.

Yksi juttu vielä minkä aloittelijoista nostan esiin, on sanallistaminen ja sen merkitys. Se on ihanaa kuulla, miten joku löytää ensimmäistä kertaa sen hyvän olon ja hyväksynnän, jota impro voi tarjota. Toisaalta aloittelija usein kysyy myös sellaisia kysymyksiä, mille ehtii vähän sokeutua, kun on tehnyt vähän pidempään improa. Ei jotenkin enää hoksaa kysyä asioita, kun tietää jo aika paljon, eikä silti hoksaa että tuossa kohtaa oikeastaan olettaa enemmän kuin tietää. Siitä olen tämän viikon osalta tosi kiitollinen, että ihmiset ovat kysyneet rohkeasti kysymyksiä ja tuoneet ajatuksiaan esiin, koska sitä kautta päästään paljon syvemmälle asioissa. Sehän on ryhmässä juuri hienoa, että jos ei itse osaa muotoilla sitä kysymystä, niin joku muu todennäköisesti osaa, koska moni muukin miettii samoja asioita.

Kun olen kuitenkin ollut useamman kerran kummankin vetäjän kursseilla, niin on joku käsitys siitä, millaisia harjoituksia todennäköisesti tuleman pitää. Siksi haluan ekalta päivältä erikseen nostaa kaksi hetkeä, missä tuli jotain tuttua, mutta hieman eri twistillä. Tuttu harjoite useammaltakin kurssilta on A myy A:ta A:ssa eli vaikkapa Asko myy Autoja Asikkalassa. Piiriharjoite, jossa keskellä oleva pelaaja antaa sattumanvaraisen kirjaimen valitsemalleen piirissä olevalle henkilölle. Nyt siitä oli Hannun käsittelyssä syntynyt murhaversio, mikä oli jännällä tavalla kiehtovampi, koska se aktivoi vähän erilaista ajattelua. Nimi ja paikkakunta ovat ennallaa, mutta keskelle tuleekin murha-ase tai tapa esimerkiksi Asko murhaa Arsenikilla Asikkalassa. Mitä tahansa perusmekaniikkaa voi aina muokata ja kokeilla, mitä se tuottaa. Omalta kohdalta huomasin, että en saanut yhden yhtä paikkakuntaa sanottua, joten olin harjoitteessa jatkuvasti keskellä. Se pieni lisäys nyrjäytti aivot sillä tavalla, että muutos vaati enemmän kapasiteettia, joten mieli ei pysynyt perässä lauseen loppuun saakka.

Toinen hauska oivallus tuli Simon, ah niin elegantisti, paskapalloksi nimeämän harjoitteen kohdalla. Idea oli vaan, että opetellaan vähän nimiä heittelemällä palloa, joka on niin huono, että kukaan ei voi sitä saada kiinni. Se on ihmeellistä miten vähillä aineksilla voidaan saada luotua iloinen mokailun ilmapiiri. Ei tässä voi onnistua, kun se määritelty jo pelin säännöissä, että kaikki mokaa. Paineita laski vielä sekin, että jos ei muistanut kenenkään nimeä, niin oli myös lupa heittää ja kuvitteellinen pallo johonkin suuntaan ja sanoa ”joku”, jolloin joku siellä suunnalla reagoi. Sitten kun peliin lisätään palloja, niin siitähän tulee yksi upea kaaos, jossa kaikilla on kivaa. Nostan näitä siksi, että yksinkertainen on usein parasta, mitä voi tehdä. Monestihan sitä ohjatessa tai osallistujana kompastuu kikkailuun ja tosi monimutkaisiin sääntöihin, kun voisi aloittaa paljon kevyemminkin. Vähempikin riittää. Yksinkertaisesta voi sitten taas siirtyä vaativampiin tekniikoihin, mutta alussa on ihan riittävää, että on pari yksinkertaista sääntöä, jotka mahdollistavat yhteisen leikin ja hauskanpidon. Sillä mikäpä on sen tehokkaampi keino saada ihmisiä tuntemaan olonsa tervetulleeksi, kuin saada heidät nauramaan yhdessä.

Ensimmäinen päivä oli mielestäni tosi mukava, vaikka oma väsymys illalla sitten painoikin sen verran, etten iltajameihin jaksanut osallistua. Sekin on tosi vapauttavaa, että voi osallistua ja toisaalta ei ole pakko. Ei aina jaksa ja se ihan yhtä ok, kuin se että vetää sata lasissa aamusta iltaan. Kun kuuntelee itseään, niin tietää mikä juuri tänään on se sopiva taso. Sen sanon vielä loppuun, että oli todella ihanaa tulla juuri tähän ryhmään. Se oli pieni kotiinpaluu paikkaan, jossa en muistanut koskaan olleeni, mutta joku tuntuu tutulta. Improtaivas on nimensä veroinen paikka, joka ilmestyy kesäisin maan päälle, mutta joka elää sydämessä ja mielessä koko vuoden.