Eleettömän tyylikäs ja sydämeen saakka uppoava kokonaisuus, joka pyyhkii katsojan yli koko synkkyydellään. Synkkyys on jotenkin sopivaa laatua. Suomalaista, kristillisen perinteen mukaista jyrkkyyttää, jonka ankaruutta toteuttaessa välillä unohtuu, että toisen synnin taakasta voi myös päästää irti. Voi olla myös tarttumatta miekkaan ja hukkumatta siihen, vaikka kunnia ja veri niin vaatisikin. Salattu häpeä vaatii jättämään Hämeen maan, jonka jokainen kodikseen tuntee ja muuttamaan synkeään Savoon, jonka väki on kovin toisenluontoista kuin väki kotopuolessa. Tuossa vihamielisessä ympäristössä Keskitalon perhe ja sen uusi, huomattavan iäkäs, vävypoika rakentavat itselleen uutta kotia ja omaa paikkaansa maailmassa. Salaisuus kuitenkin kalvaa ja synkistää jo muutenkin apeita mieliä. Eihän totuutta voi loputtomiin salata, mutta kun ei Keskitalo (Esko Roine) oikein tahtoisi sitä vävylleen ja hyvälle ystävälleen Uutelalle (Heikki Kinnunen) kertoakaan, ennen kuin on aivan pakko. Totuuden on kuitenkin tultava ilmi ja jokaisen on kohdattava se laulu, jonka elämä häntä varten on säveltänyt, ei kohtaloaan voi vältellä loputtomiin. Omilla valinnnoillaan voi kuitenkin vaikuttaa siihen, millaisen jäljen muiden elämään jättää. Onko se armon muovaama pehmeä jälki vai kirveellä vihassa isketty haava?

Tässä tarinassa on monenlaista väärintekijää, mutta kenen synti lopulta on niin raskas, etteikö sitä voisi antaa anteeksi. Ylpeys ja yhteiskunnan sekä yksilön omat arvot, kuitenkin vaikeuttavat tätä tehtävää.  Täytyy myöntää, että jäi tajuamatta yksi aika ilmeinen fakta Maijan (Eeva Hakulinen) hahmosta esityksen alkupuolella, mikä ei sinänsä yhtään haitannut, mutta kun silmät avautuivat sille, mikä oli koko ajan ollut näkyvissä, niin se selitti paljon. Todellisuus voi avautua aivan eri valossa, jos jokin olennainen fakta jää huomamaatta ja vasta kun sen faktan hoksaa avautuu toisenlainen, ehkä hieman aidompi tulkinta. Yksi kiinnosta varjo tarinassa on Mantan (Riikka Puumalainen) hahmo. Vain liike paljastaa jotain hänen ajatuksistaan ja sisäisestä maailmastaan katsojille, mutta perheelleen hän pysyy mykkänä ja synkkänä arvoituksena koko pakomatkan ja sen jälkeisen vaikean ajanjakson ajan. Muussa perheessä on sellaista hienoa juurevuutta, mikä luo menneen maailman eläväksi näyttämölle. Keskitalo (Esko Roine) on isäntä, mutta lopulta hyvin perinteistä syistäkin, aika nöyrää poikaa uuden vävypojan edessä. Pyrkimys hänellä tuntuisi olevan hyvään, mutta teot eivät aina tuota ihan toivottua lopputulosta. Perheen työteliäät ja ahkerat pojat Vihtori (Martti Manninen) ja Kalle (Antti Tiensuu) jäävät vähän vieraiksi katsojana, mutta on helppo ymmärtää miksi Uutelakin tässä perheessä heihin eniten kiintyy. Siskoaan Mantaa he eivät juuri kiittele, vaikka työnsä mukisematta tekevät myös Savossa. Keskitalon toinen tytär Hanna (Pia Piltz) on jäänyt kahden tulen väliin tässä tarinassa ja tahtomaattaankin ajautuu tilanteisiin, joissa toivo tuntuu olevan täysin vieras käsite. Koko ensemblessa on hienoa kellokoneiston tarkkuutta eleissä, liikkeissä ja puheenvuoroissa. Kaikki ajallaan ja riittävästi, ei piiruakaan liikaa tai liian vähän.

Tässä oli myös lavastuksellisesti ja projisointien osalta monta kiintoisaa oivallusta. Yksi hyvin vaikuttava ratkaisu oli alkupuoliskolla projisoidut taustat, joissa liike ja viive tulivat näkyväksi, kuin vanhat mustavalkovalokuvat olisivat heränneet henkiin. Samoin rautatie ja maa olivat elementteinä nostettu hyvinkin keskeiselle sijalle. Eipä olisi arvannut millainen maisema Savossa odottaa. Hetkittäin tarjoiltu ympäristö on hämmentävän dystooppinen oma pieni maailmansa, joka voisi olla aito historiallinen maisema jostain Suomen historian kirjojen sivuilta, mutta kuitenkin jotenkin kaikki on vähän vinksallaan. Rytmillisesti esityksessä on hienoa jännitteistä rauhallisuutta, joka katkeaa ajoittain melankoliseen veisuun tai hurmokseen saakka yltyvään soitantaan. Ääni ja vimma sekä hiljaisuuden rauha tai uhka vuorottelevat luoden tasapainoisen ja liikuttavan kokonaisuuden. Tämä oli vahva elämys, josta jäi kylmiä väreitä pitkäksi aikaa. Musiikki ja laulu olivat kyllä aivan jostain toisesta todellisuudesta ja ajasta. Upeaa.

Pakolaiset

Perustuu Johannes Linnankosken romaaniin

Työryhmä
Dramatisointi, ohjaus ja lavastussuunnittelu Mikko Roiha
Videosuunnittelu, graafinen suunnittelu ja valokuvat Moe Mustafa
Pukusuunnittelu Heli Roininen
Musiikki Pekko Käppi
Koreografia Riikka Puumalainen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Rooleissa
Heikki Kinnunen Juha Uutela, talonpoika
Eeva Hakulinen Maija, Uutelan edesmennyt vaimo
Esko Roine Keskitalo, talonpoika
Ritva Jalonen Keskitalon emäntä
Riikka Puumalainen Manta Keskitalo, tytär
Martti Manninen Vihtori Keskitalo, poika
Antti Tiensuu Kalle Keskitalo, poika
Pia Piltz Hanna Keskitalo, tytär
Elisa Piispanen Rimpiläinen
Pekko Käppi Vastaantulija