Oma kiinnostukseni Lars Norénin tekstejä kohtaan heräsi viime keväänä Turun improfestareilla, jossa ruotsalaisten improvisoijien opastuksella tehtiin Norén henkisiä improvisoituja kohtauksia. Sen vuoksi, kun kuulin että Lahdessa esitetään Norénin Hiljaista musiikkia, niin heräsi valtava palo päästä se näkemään. Tämä nyt pohjustukseksi siksi, että mua viehätti valtavasti siinä improvisaatiotyylissä se, että paljon olennaistakin asiaa jätetään sanomatta ja suuri osa tarinasta rakentuu varsinaisen dialogin ulkopuolella. Rivien väliin mahtuu kokonainen toinen maailma. Se on selkeää tässäkin näytelmässä, että pinnan alla tapahtuu koko ajan paljon enemmän kuin, mitä sanotut sanat kertovat. Tämä koko esitys tyyliteltyä teatterikarkkia, jota seuraa koko ajan kaikki aistit avoinna, koska pieniä juttuja tapahtuu koko ajan. Tarina avaa ja näyttää asioita, mutta ei kuitenkaan lopulta paljasta enempää kuin on tarpeen. Jokainen saa itse kuvitella ja nähdä asiat niin kuin tahtoo. Siitä hieno esimerkki on se, että kun kuvaillaan valokuvaa, niin sitä varsinaista kuvaa ei ole, vaan on hohtava valo kehyksissä. Silti se kuva, josta puhutaan piirtyy lopulta niihin kehyksiin hyvin tarkkana. Mieli täydentää oikeaksi kokemallaan tavalla sen mitä puuttumaan jää. Joskus sanoja ei edes tarvita ja silti on täysin selvää mistä nämä ihmiset ovat tulossa. Aloituskohtaus on todella vaikuttava hiljaisuuden ja näennäisen sisällöllisesti tyhjän puheen sinfonia. Mestariteos siitä miten valtavasti asioita voi kertoa sanomatta oikeastaan yhtään mitään. Siinä on hienoa jännitettä, mikä antaa todella suuren merkityksen hyvin pienille asioille ja teoille.

Ihan lempijuttujani tässä nautittavan näyttelemisen ja tarinan ohella oli varjojen käyttö. Siellä on siis aivan upeita asioita ilmaistu ihan vaan sen avulla millainen varjo hahmoista piirtyy seinää vasten. Yhdellä hahmolla on hyvin kiinteä yhden valonlähteen luoma varjo, kun taas toisella hahmolla on kahden valon muodostama tuplavarjo. Tämä vahvistaa hienosti sitä ristiriitaa ja jännitettä, mikä tässä koko ajan on olemassa. Todella makeita juttuja on saatu luotua hyvin tyylikkään pelkistetyn sisustuksen ja tarkkaan harkitun valosuunnittelun avulla. Kulissit ovat kunnossa, vaikkakin ne vähän rakoilevat välillä. Myös puvustuksessa oli tosi hienoja juttuja, mitkä kuvasivat hyvin jokaisen hahmon sen hetkistä tilaa. Hirveän paljon tässä sanotaan, sanomatta yhtään mitään ja se on todella mahtavaa seurattavaa. Se musiikki mitä esityksessä käytetään on todella kaunista ja koskettavaa, mikä tukee hienosti esityksen yleistä tunnelmaa. Pidin valtavasti siitä, että on sanatonta ihmisääntä, mikä välittää ihan valtavasti tunnetta ilman, että sitä tarvitsee sanoittaa.

Näyttelijät ovat kyllä jokainen täysin omalla paikallaan tässä näytelmässä. Tämä on todella tarkkaan koreografioitu näytös, jossa suru ja sen kokeminen näyttäytyvät hyvin eri tavoilla. Eri ihmiset käsittelevät surua kukin omalla tavallaan. Onnellisuus ja rakkaus tai sen puute ovat myös hirveän keskeisiä teemoja tässä tarinassa. Mistään ei sinänsä tehdä puheen kautta mitään syväanalyysia ja silti sanotaan riittävästi, jotta se tunne ja sisäinen maailma tulevat jokaisen hahmon osalta näkyviksi. Tämä on haikean kaunis palapeli, joka rakentuu pienten onnen ja surun sirpaleiden mosaiikista. Tarina, jossa kukaan ei ole ihan ehjä, mutta jostain syvältä loistaa myös enemmän tai vähemmän valoa. Hirveän realistinen ja lopulta vähän raadollinenkin kuvaus ihmisistä. Osa toipuu ja pystyy jatkamaan eteenpäin surun jälkeen, osa jää ikuisesti enemmän tai vähemmän rikkinäisiksi ja kiinni siihen suruun. Se on ihanaa, että tarinassa kaikki eivät ole koko ajan onnettomia tai rikki, vaan on myös iloa ja toivoa.

Lars Norén

 

Hiljaista musiikkia

SUOMENNOS Michael Baran
OHJAUS Jarno Kuosa
LAVASTUS JA PUKUSUUNNITTELU
Tiina Hauta-aho
VALOSUUNNITTELU Jouni Nykopp
ÄÄNISUUNNITTELU Esa Mattila (vier.)

ROOLEISSA
Saana Hyvärinen, Teemu Palosaari, Mikko Pörhölä, Liisa Vuori

Videotraileri Antti Rautava