Improajan monet keinot: kun absurdiuskohtaus iskee

Olen aika usein improkohtauksissa se, joka ei hirveästi määrittele tai tuota paljon eteenpäin vievää materiaalia. Voin sinänsä puhua paljon, mutta usein se on semmosta puhetta mikä ei suoraan esimerkiksi johda toimintaa tai sen kummemmin välttämättä edes syvemälle hahmoihin tai ympäristöön. Sisällöllisesti kuulumisten vaihtoa ja smalltalkia. Sitäkin kautta tulee hyviä juttuja ja joskus sieltä löytyy vain puhuvia päitä. Joskus siihen jää jumiin ja kohtaukselta vaan puuttuu ilma siipien alta. Eikä siinä ole mitään pahaa tai ihmeellistä, sellaista tapahtuu aika usein. Tunnistan itsessäni usein kaksi puolta, joista toinen on verbaalisesti aktiivinen ja toinen fyysisesti. Nämä kaksi puolta harvemmin toimii yhdessä. Jos puhun, en liiku ja jos liikun en todennäköisesti puhu. Huomaan kuitenkin, että ajoittain semmonen joku pirullisuuteni ilmentymä loikkaa esiin ja silloin yleensä kohtauksista tulee sekä verbaalisia että toiminnallisia. Puhe johtaa tekoihin tai teoista seuraa sanallisia määrittelyjä. Ne ovat ainakin itseni kannalta sellaisia ihan lempparihetkiä, koska yleensä silloin tarinoista mitä kerrotaan tulee myös aika mielenkiintoisia.

Se on outoa, kun itse päätyy liidaamaan hyvin vahvasti kohtausta määrittelyjen kautta. Sen voi tehdä monella tapaa ja itselläni herää aina vähän huoli, että tuntuuko se toisesta epämiellyttävältä, kun oma mopo karkaa ihan käsistä. Taannoin teimme kohtausta missä oli hyvin perinteinen alku, että toinen kuka minä olen. Sen sijaan, että määrittelisi heti meidän tuntevan niin oltiin siinä tilanteessa, että hahmot voisivat olla täysin tuntemattomia. Silloin itsellä naksahti. ”Nope!” En hyväksynyt sitä, että emme tuntisi entuudestaan, joten määrittelin sitten näppärästi itseni Pertiksi ja toisen mummokseni, jolla ilmeisesti vähän muisti pätki. Sekin olisi ollut ihan ok lähtökohta, mutta ei kun tuli semmonen pirullinen pilke silmäkulmaan ja oli vaan pakko vähän heittää kierrepalloja. Vähän leikitellä sillä, mitä kaikkea saisin toisen hyväksymään. Sehän tässä onkin, että jos toinen ei hyväksy tekemisiä tarjouksia, niin tämä linja tyssää helposti ja muuttuu sarkastiseksi, eikä ole enää välttämättä kivaa. Huom! nyt puhutaan siis syvän tason hyväksynnästä, mikä ei välttämättä tarkoita joon sanomista kaikkeen.

Itse heittelin sinne oman hahmoni taustaan vankilatuomiota ja sitten nykyisyyten ajatuksen siitä, että olen tullut ryöstämään mummoni talosta hopeat ja kaikki. Siinä kohtaa toki mummoksi määritelty tietysti estelee ja kieltää, että ei ole mitään hopeita missään tutussa paikassa, jonka mainitsen. Siirsin vasta, ei löydy mitään arvokasta talosta ja kassakaappikin on tyhjä. No okei, kuljettiin siinä sitten hetki ympäri tilaa ja heittelin ideoita mitä kaikkea arvokasta kämpässä voisi olla ja missä muistin niiden olevan. Sellainen kissa ja hiiri -leikki oli siis meneillään. Sitten jossain kohtaa toinen mummo mainitsi hän oli haudannut rahat puun juurelle. Siinä ehkä selkein olisi ollut hyväksyä se ja lähteä kaivamaan sinne puun juurelle rahoja. Vaan ei. Minähän päätin vielä tarkentaa, että oliko se nyt varmasti se puu, jonka alle mummo oli isoisän haudannut. Toinen sitten kieltelee, että ei hän ole ketään mihinkään haudannut. Joten luonnollisesti järkytyin ja kysyin, että ruumis sitten edelleen pakastearkussa pullopitkojen alla piilossa. Absurdiuden taso vaan kasvaa koko ajan ja tämä toimii joskus tosi hyvin, kun ollaan molemmat samassa juonessa. Musta se oli ihan tosi vapauttava kokemus. Saa leikkiä sillä todellisuudella muovata sitä sellaiseen suuntaan, mikä ei ehkä ole se ensimmäinen ja loogisin valinta. Tässä kuitenkin jälkikäteen ainakin kannattaa olla tietoinen siitä, että sitä tulee noin toimien manipuloineeksi tilannetta tosi paljon. Kohtauksen aikanakin kannattaa olla aistit auki, ettei ahdista liian monella tai liian oudoilla ehdotuksilla toista nurkkaa, jolloin hän ei pysty enää toimimaan. Kantaa vastuunsa siitä, että jos joku juttu on semmonen mitä toinen ei halua tehdä, niin on aina valmis myös itse pelastamaan toisen tai muokkaamaan sitä alkuperäistä tarjoustaan.

Tämä voi olla kuluttava tapa, jos näin toimii aina. Kuten sanoin, niin tämä on mulle ominaista ja tuttua, mutta vain tietyntyyppisten improajien kanssa. Joidenkin kanssa en missään nimessä tekisi vastaavaa, vaan antaisin enemmän tilaa heille. Se on osin nyt, kun tuota tehtiin tutussa ryhmässä, myös sitä toisen lukemisen ja tuntemuksen tuomaa tietoa, jota voi hyödyntää. Jos tunnistaa, että toiselle selkeät määrittelyt ovat haastavia, niin sehän on toisaalta kaverin auttamista, että ottaa itselleen enemmän määrittelyvaltaa ja -vastuuta. Silloin kun olen itse jumissa, niin sitä on usein vain kiitollinen, kun toinen määrittelee asioita ja sitä yhteistä todellisuutta selkeillä tarjouksilla. Toki kuten sanoin, niin tunnistan tässä myös sen vaaraan, koska olen ollut tilanteissa sekä materiaalin yliaktiivisena tuottajana että ristiriitaisen materiaalin kohteena, hetkinä jolloin se ei olekaan enää ollut välttämättä kivaa. Siinä missä on vapaus tuottaa just niin paljon materiaalia kuin haluaa improssa, niin kannattaa myös muistaa välillä pitää järki silleen mukana, ettei tuota loputtomasti irrallista tai keskenään ristiriitaista materiaalia. Vähemmän on enemmän ja kannattaa muistaa kuunnella myös sitä, mitä itse on sanonut. Sitten kun materiaalia on liikaa tai se todella epäloogista mennään sotkuun ja toisella on vaikeaa, jos hän huomaa ne epäloogisuudet. Siinä kohtaa päästään helposti siihen, että toista alkaa ahdistaa. Ne ovat niitä hetkiä, kun tyrmääminen yleensä sitten alkaa. Materiaalia on hyvä olla ja sen olisi hyvä olla kuitenkin pääosin siitä kontekstista esiin nousevaa. Kymmenittäin irrallisia ehdotuksia voi olla vaikea kytkeä toisiinsa. Sen sijaan semmonen pidempikin ketju, jossa seuraava idea aina jollain tapaa linkittyy edelliseen tai sitoutuu siihen kontekstiin missä ollaan, on paljon helpompi toimintaympäristö. Kummassakaan ei ole lähtökohtaisesti mitään pahaa, kunhan tekee asioita positiivisesta lähtökohtakohdasta, eikä ilkeyttään ja on valmis tarvittaessa itse siivoamaan sotkunsa.

Tässä ollaan taas joustavuuden oman ilmaisun eri puolien äärellä. Mikään ei ole hyvää tai huonoa, vaan meissä kaikissa on eri puolia. Niiden painotukset vaihtelee kokemuksista sekä omista henkilökohtaisista ominaisuuksista ja esim. huumorintajusta riippuen. Minusta on aivan ihana tehdä hitaita ja paljon hiljaisuutta sisältäviä kohtauksia. On vapauttavaa itkeä ja olla vakava. Toisaalta on kuitenkin myös ihan älyttömän kivaa olla täysin pinnallisesti vastuuttomalla tavalla hölmö ja vaan tutkia sitä hönöyden ehtymätöntä suota. Se on minusta tärkeää, että jokainen pääsee nimenomaan tutkimaan eri puolia omassa ilmaisussaan myös niitä nyt vieraammalta tuntuvia. Nyt ollaan vielä omalla mukavuusalueella, koska minusta on aivan ihana hullutella improlavalla vähän pöhkömmillä ideoilla. Sanoa ääneen niitä juttuja, mitä ei arjessa niiden mieleen tullessa yleensä ääneen sanoisi.

Sen verran nyt yleisellä tasolla annan itselleni tunnustusta, että pääosin minun improkohtauksiin tarjoamani määrittelyt pohjautuvat johonkin havaintoon ja kumpuavat siitä tilanteesta tai toisesta ihmisestä. Keksimällä keksimään en edes kykene, vaan menen ihan lukkoon eli tavoitteenaani ei ole tuoda mitään irrallista omaa hassunhauskaa juttua väkisin kohtaukseen. Pystyn päästämään myös irti ideoistani yleensä. Pääosin oikeasti kuuntelen hyvin useammalla aistilla. Näen pieniä ilmeitä ja juttuja, joita sitten hyödynnän määrittelyjen lähteenä ja silloin improaminen on yleensä helppoa. Ne hetket kun joutuu keksimään, niin silloin joku aisti on suljettu tai aivot ovat niin ylikuormitetut, ettei pysty edes havainnoimaan. Toisaalta voi olla, että on tullut niin monta kertaa jo kohtauksen aikana tyrmätyksi, ettei enää edes huvita kuunnella toista. Passiivisaggressiivisuus on valitettavasti minulle myös varsin ominaista. Kuten sanottua, meissä kaikissa on eri puolia ja osa niistä taidoista ja totutuista toimmintavoista on vuorovaikutuksessa rakentavampia kuin toiset. Hyvä juttu on kuitenkin se, että omaan ilmaisuun ja toisen kuuntelemiseen liittyvät taidot ovat treenattavissa. On mahdollista löytää uusia tapoja toimia tilanteissa, joissa normaalisti passivoituisi tai heittäytyisi sutkauttelemaan. Sitten kun on paljon vaihtoehtoisia tapoja toimia,  niin voi tietoisesti valita mitä strategiaa käyttää missäkin tilanteessa ja eri ihmisten kanssa. Sitten voi kokeilla ja katsoa miten toinen tai itse reagoi yllättävämpään tarjoukseen. Olennaista ehkä aina on muistaa, että pohjimmiltaan improvisaatio on yhteistä leikkiä, joten niin kauan kuin pyrkimyksenä on hyväksyä toinen ja se yhteinen leikki on sen seuraaminen yleensä kivaa sekä tekijöille että katsojille.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑