Improvisaatio IV -kurssi – Tarinan alussa ollaan (ImproKampus)

Syksy ja tietysti Osuuskunta Kujeen ylläpitämän ImproKampuksen seuraava improkurssi. Mielestäni on aivan mahtavaa, että ImproKampuksen Marianna Räsäsen pariksi tämän kurssin opettajistoon on liittynyt myös Pasi Ikonen, joka mm. opetti viime keväänä hieman Chicago-tyylistä improa improjamien järjestämän kurssin puitteissa. Nyt ollaan sitten menossa improkampuksen neloskurssissa eli tasokasta toimintaa on taatusti luvassa. Heh. Olen oikeasti innoissani siitä, että pääsee taas tuttuun porukkaan kokeilemaan jotain uutta ja aktivoimaan aiempaa osaamista. Paljonhan tässä on jo improsta opittu ja paljon on vielä sellaista, mitä ei ole kokeillut. Paljon on myös juttuja, joita on joskus kokeillut, mutta mitä olis kiva syventää tai kerrata. Kurssi aloitettiin esittelyjen jälkeen oman tavoitteen miettimisellä, että mitä haluaisi oppia tai kehittää itsessään improajana kurssin aikana. Mietin tosi kauan asiaa, koska tämä ei ole ihan selviö. On paljon mitä haluan kokeilla ja kehittää, mutta ongelma tässä omalle ajattelulle oli tavoiteen määrittäminen koko kurssille. Opiskeluaikoinakin olen vierastanut todella paljon sitä ajatusta, että minun pitäisi kurssin alussa määrittää itselleni tavoite. Se johtuu osin jo siitä, että enhän minä voi tietää mitä tällä kurssilla on oikeasti mahdollista oppia. Se valinta-avaruus tavoitteille on melkeinpä ääretön, koska tiedän vain aihealueet ja sen miten rajatonta määrää taitoja impron avulla voisi potentiaalisesti harjoitella. Haluanko määritellä taidollisen, sisällöllisen vai jonkun muun tavoitteen? Jos totta puhutaan, en olisi halunnut määritellä mitään tavoitetta, mutta tein sen koska ne käytiin läpi ääneen koko ryhmän kesken. En siis oikeastaan tiedä oliko se aito tavoite, vaan tavallaan pakon edessä luotu näennäistavoite. No itsehän minä sille merkityksen luon ja annan, joten sanotaan että se on oikea tavoite, jotain mitä tällä kurssilla tavoittelen kaiken muun ohella. Yleisesti ottaen olen ehkä enemmän useampien pienempien tavoitteiden asettamisen kannalla improssa, mutta näen kyllä yleisemmän tason tavoitteidenkin käyttämisen pointin. Ne vain tuppaavat jäämään liian abstrakteiksi, että oikeasti itse pystyisin hyödyntämään niitä.

Määrittelin itselleni laveasti tavoitteeksi ”Enemmän / tarkempaa toimintaa ja vähemmän pohdintaa ja puhetta”. Tämä sisältää minun mielessäni useamman ulottuvuuden ja olen sitä myös jo vähän jakanut pienempiin tavoitteisiin mielessäni. Tunnistan sen, että voin ihan hyvin olla hiljaakin eli ei mulla aina ole ongelma se, että puhuisin liikaa. Haaste on se, että kun on lavalla pudonnut dialogi moodiin ja jämähtänyt puhuvaksi pääksi, niin miten siitä voisi päästä takaisin toimintaan. Toisaalta myös ylipäätään sen toiminnan muistaminen. Että tekisi useammin toiminnallisia aloituksia ja alkaisi vaikka tiskata tai haravoida seisoskelun sijaan. Samoin se liittyy siihen, että ei jää puhumaan jostain tekemisestä, vaan oikeasti tekee sen heti. Jos puhutaan baariin menemisestä, niin mennään heti ja katsotaan mitä tapahtuu. Jos kädessä on keilapallo, niin heitä se. Ei sen kummempaa, mutta ihan vaan sen tekeminen itselleen näkyväksi ja tietoisuuden lisääminen. Ihan jo se, että välillä muistaa olla tietoinen asiasta myös lavalla ja lisätä tarkoituksen mukaista toimintaa. Ei epämääräistä hääräilyä ja heilumista, vaan tarkkaa ja selkeää toimintaa. Jos tiskaa niitä astioita, niin keskittyy sitten siihen ja jatkaa samalla puhetta, jos tarpeen. Fokusointi siihen hetkeen ja mitä on tekemässä tai mitä toinen on tekemässä on se, mitä haluan opetella. Ei sinänsä sen kummemin se, että pitäisi vähentää puheen määrää välttämättä, olen välillä ihan tosi hiljaa. Haluan vaan kasvattaa omia taitoja sillä, että kykenen toimimaan ja myös menemään rohkeammin kohti vaaraa ja tuntematonta. Uhriutuminen alkaa jo lavalla sujua, joten mitäpä jos välillä olisi aktiivinen toimija ja itse pahis tai sankari.

Tällä kurssilla on siis sisällöllisesti tarkoitus syventyä pitkään improon, musaimproon sekä liike- ja kontakti-improvisaatioon. Sinänsä mikään ei aihealueena täysin vieras ole, vaan kaikkea on jossain muodossa tullut kokeiltua. Ehkä kontakti-impro on aihealueena näistä vierain ja on kiinnostavaa nähdä, mikä se filosofia tämän opettamisessa on. Erotan ihan tietoisesti nyt tässä tuon käsitteen liike- ja kontakti-impro kahteen osaan, koska kontakti-impro on oma koulukuntansa. Liikeimprohan voi olla sinänsä mitä tahansa liikelaatujen tutkimisesta ja koreografioidusta liikkeestä autenttiseen liikkeeseen ja vapaampaan liikkumiseen tai tanssiin. Kontakti-impron taas näen määritelmällisesti tanssina, jossa ei ole valmista koreaografiaa ja sillehän on olemassa ihan omat vakiintuneet traditionsa ja koulukuntansa. Se mitä nyky-ymmärrykselläni käsitän kontakti-improvisaatiosta, niin siinä fokus on tanssijoiden liikkeiden vuorovaikutuksessa, missä tanssijoiden välillä on koko ajan kehollinen kontakti. Tarkoittaen, että joku osa kehosta koskettaa koko ajan toista tanssijaa. Se voi olla vaikka pikkuvarvas vasten toisen polvea tai käsi kädessä, mutta joku kontakti on säilyttävä koko ajan kun tanssitaan. Nyt mietin siinä mielessä, kun nämä kaksi termiä on kurssilla yhdistetty, niin odotukseni on että puhutaan enemmän liikeimprosta, jossa tehdään kontaktiharjoitteita. Eli teoreettisemmin ajatellen vähän eri asia, mutta toisaalta voin olla ihan väärässäkin. Nähtäväksi jää ja lopulta perusimprovisoijan näkökulmasta ei liene suurempaa merkitystä, koska ei tähän aihealueeseen kahdeksan viikon kurssin yhtenä osa-alueena kovin syvälle edes ehditä. Lähinnä varmastikin pointti on kehollisen tietoisuuden herättelyssä ja ihmisten välisen liikedialogin ja kontaktissa liikkumisen tutkimisessa.

Tämä ensimmäinen kerta kurssikerta oli oikeastaan tuttujen teoreettisempien asioiden kertausta ja kevyttä höntsäilyä. Tuli vain huomattua, kun puhuttiin satu-/tarinakaavasta, että en pystynyt palauttamaan mieleen, mitkä ne kaavan pakollisten osien aloitussanat olivat. Syykin oli ihan selvä, kun kesällä tuli opittua vähän eri sanat Stella Polariksen kurssilla ja sen vuoksi aivoissani oli suloinen sanojen sekasoppa tämän kaavan kohdalla. Huomasin, että yritin hakea mielessäni sitä,  millä sanoilla tätä kaavaa täällä päin opetetaan ja en saanut palautettua sitä mieleeni. Muistin kyllä, että täällä oppimani versio oli sama kuin se, joka esitellään mm. Improvisoi! -kirjassa ja löytyy tästäkin blogista harjoitteiden puolelta. Sanat vain sillä hetkellä karkasivat mielestä. Jännä, miten valikoivasti oma muisti välillä toimii tuttujenkin asioiden ja harjoitteiden kohdalla. Tuo tarinakaava toimi yhtenä esimerkkinä siitä, miten tarinoita voi rakentaa ja tässä ekalla kertaa lähdettiin tutkimaan hyvin perinteistä aristoteelistä dramaturgiaa. Siis sitä perinteistä, missä on alku, keskikohta ja loppu sekä tietysti kaikki tapahtumat näiden välillä. Tuttua ja turvallista, mutta hyvää kertausta varsinkin siinä mielessä, että pitkässä tarinassa se hyvän turvallisen lähtötilanteen rakentaminen on tärkeää.

Lyhyessä improssa voi sytytellä tulipaloja ja kehitellä ongelmia heti kärkeen, eikä niitä tarvitse sen kummemmin ratkaista. Kaiken voi vaan antaa räjähtää käsiin heti kärkeen. Pidemmässä tarinassa olisi hyvä ensin kaikessa rauhassa esitellä hahmot ja rakentaa rutiini, joka sitten myöhemmin voidaan rikkoa. Alussa ristiriitoja on ihan hyvä vältellä ja silitellä mahdollisia ryppyjä. Antaa aikaa ja riittävästi tietoa, jotta katsoja ehtii kiinnostua ja kiintyäkin hahmoihin. Kun perusta on luotu rauhassa ja on riittävästi tietoa siitä kenestä tämä tarina kertoo, niin sen jälkeen voi henkilöille alkaa tapahtua outojakin asioita ja ristiriitoja saa syntyä. Tämä on ehkä yksi niistä keskeisimmistä asioista, missä pidemmät improtut tarinat ja lyhyet kohtaukset eroavat. Siis varsinkin, jos puhutaan perinteitä aristoteelistä draamankaarta noudattavista tarinoista. Alun rakentaminen on tärkeää. Sitten, jos mennään sirpalemaisiin rakenteisiin tai vaikka brechtiläiseen dramaturgiaan, niin sitten asia on eri, mutta yleisesti ottaen improtussa näytelmässä on hyvä rauhoittaa alkua. Niitä ongelmia ja draama, kun ei oikeasti tarvitse improlavalla ikinä etsiä, koska ihan vaan unohtunut nimi tai joku pieni väärinkäsitys riittää sen draaman synnyttämiseen. Eli jos tuntuu, että tarinaan pitäisi äkkiä tuoda jotain jännää ja dramaattista, niin siitä mielihalusta voi päästää irti. Yleensä ei tarvitse, vaan se draama kyllä syntyy niistä aineksista, mitä siellä lavalla jo on. Enemmänkin, kun tuollainen fiilis tulee, niin kannattaa ehkä pyrkiä keskittymään vielä kovemmin kuuntelemiseen ja aistimiseen. Tuo on nimittäin järjellinen sisäsyntyinen halu ja improvisoinnin kannalta hedelmällisempää on usein, mennä kohti tuntematonta ja luopua kontrollin tarpeesta. Antaa asioiden tapahtua ja olla avoinna niille.

Tietysti pidemmässä tarinassa voi ja usein muodostuukin erilaisia rooleja, mikä voi sitten pidempään yhdessä toimivissa improryhmissä aiheuttaa myös jännitteitä. Tällaisessa kurssityyppisessä ryhmässä sellaisia vakiintuneita asetelmia ei sinänsä ehdi muodostua, mutta niistäkin on hyvä olla tietoinen ja kokeilla erilaisia valintoja. Jos esimerkiksi huomaa aina olevansa se, joka on tarinan ”siivooja” eli se tyyppi joka sitoo tarinaa kasaan ja yhdistelee toisten luomia palasia yhteen, niin mitä jos joskus ei tekisi niin. Mitä jos antaisi tarinan räjähtää käsiin ja luottaisi siihen, että tarvittavat selitykset ja palasten yhdistykset tapahtuvat muiden ryhmäläisten toimesta. Tai sitten, jos on aina se vastuuton hölmöilijä, jonka jälkiä muut siivoavat ja koettavat sitoa tekimiäsi absurdeja lisäyksiä tarinan kokonaisuuteen, niin mitä jos ei aina tekis niin. Mitä, jos joskus olisikin ihan tavallinen, tylsäkin tyyppi. Sen olen myös monilla kursseilla huomannut, että ihmisillä on erilaisia tottumuksia sen suhteen asettuvatko he helposti päähenkilön tai sivuhenkilön rooliin. Joskus tulee tilanteita, missä joku hahmo vaan on koko ajan lavalla, vaikka tarinan pää-/fokushenkilö selkeästi olisi joku muu. On hyvä tunnistaa näitä omia tottumuksiaan ja kokeilla, että miltä välillä tuntuisi olla vain lavalla tarvittaessa piipahtava sivuhenkilö tai sitten tarinan päähenkilö, jos se tuntuu vieraalta.

Itsestäni huomaan aika selkeästi sen, että asetun todella helposti sivuhenkilön rooliin ja oikeastaan petaan itselleni aina, kun mahdollista käyntiroolin. Siihen on tosin monella kurssilla ollut ihan selkeä syykin, koska muuten lavalla olisi suurimman osasta kaikki ryhmän improajat. Tosin sekin riippuu hirveästi ryhmästä ja ihmisistä eikä esimerkiksi viime kesän kursseilla tämä useinkaan ollut ongelma, mutta joskus se voi olla. Välillä itsekin huomaa, että vaikka pitäisi päästää irti ja astua sivuun, niin sitä ei vaan osaa siinä hetkessä tehdä. Eikä siinä ole mitään pahaa tai väärää, mutta silti välillä on hyvä tehdä semmoinen pieni pohdinta, että tarvitaanko tätä hahmoa oikeasti lavalla juuri nyt. Vaikka kaikista olisikin kiva olla lavalla on myös hyvä, että lavan ulkopuolella on niitä, jotka ovat valmiita tekemään leikkauksia kohtauksien välille. Voi käydä niinkin, että lavalla ollessa ei huomaa sitä kun kohtaus venyy tarpeettoman pitkäksi. Siinä kohtaa yleensä onkin sitten enemmän puhetta kuin toimintaa. Unohdutaan kertomaan ja maalailemaan, vaikka voitaisiin myös mennä eteenpäin ja tehdä jotain muuta. Se on usein itsellekin hyvä herätys, että kun tietää mihin joku juttu on menossa, niin siihen turvallisuuden tunteeseen jää helposti kellumaan, vaikka se yleensä on juuri se hetki jossa rutiini olisi hyvä rikkoa.

Sellaisia mietteitä heräsi ekan kerran jälkeen vanhoihin kokemuksiin peilaten. Aika näyttää, mitä kaikkea kivaa tällä kurssilla päästään tekemään ja kokemaan. Odotan innolla tulevaa.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑