Lyhytelokuvan lähijakso (Draamakasvatus)

Tämän syksyn draamaopinnot on nyt aloitettu ja ekana jaksona oli Mika Terävän ohjaama lyhytelokuviin keskittynyt kurssi.  Kurssilla hyödynnettiin taikalamppu-menetelmää, joka on oikeastaan koulujen käyttöön aikanaan kehitetty menetelmä. Sinänsä itse menetelmä nimellisesti ei ollut tuttu, mutta toimintatapana toki videoiden kuvaaminen tiukassa aikataulussa ilman editointia on tuttua. Muistan, että ala-asteellakin aikanaan hyvin vastaavalla tavalla videoita tehtiin koulussa. Menetelmää käytettiin hieman soveltaen ja toisaalta koko ajan oli vapaus rikkoa mitä tahansa ”sääntöjä”, kunhan se on jotenkin taiteellisesti perusteltavissa. Jos ehti, niin sai iPadilla kuvattuja videoita editoida, mutta ei mielestäni mikään ryhmä tainnut sellaiseen käyttää aikaa. Olimmekin kuulemma ainoita opetusryhmiä, jossa kaikki ryhmät olivat asetetussa aikataulussa valmiina esittämään kuvaamansa videon. Tämä ei siis ole lyhytelokuvien tekniseen puoleen keskittyvä kurssi, vaan ihan tekemistä ja sen pohdintaa, miten lyhytelokuvia nuorten ja lasten kanssa voisi tehdä tiiviissä aikataulussa. Keskeneräisyyden estetiikka oli suuri osa videoiden viehätystä tällä kurssilla. Hyviä videoitahan siellä syntyi. Totta kai hifistellä voisi aina, mutta paljon mielekkäämpää on, että kaikki pääsevät yhdessä katsomaan videot ja keskustelemaan niistä.

Perjantaina tehtiin kolmessa ryhmässä yksi lyhyelokuva, jotka katsottiin päivän päätteeksi. Työskentelyn pohjaksi improttiin ja lämppäiltiin vähän ensin. Sitten tehtiin yhteistä ideointia siten, että koottiin yhteisesti ehdotuksia tapahtumapaikoista ja toiminnoista. Niitä sai käyttää oman lyhärin materiaalina tai sitten jättää huomiotta. Rakenteellisesti ohjeistuksena oli vain tehdä viisi kohtausta, joista viimeisessä pitää olla joku yllätys yleisölle. Meidän ryhmällemme tarttui mukaan ennakkoimproista tapahtumapaikoista mielisairaala, johon sitten tarinamme sijoittui, vaikka sitä ei suoraan kerrottu. Pointti oli siinä, että tehtiin ihan normaalilta (tai no normaalilta ja normaalilta) vaikuttava työporukan pikkujoulujen suunnittelupalaveri. Jokaiselle hahmolle sovittiin joku semmonen sisäinen tai näkyvä pieni juttu, mutta pääosin tarkoituksena oli tehdä ihan tavallisia ihmisiä. Se outous tuli siitä, että sitten kohtauksen takana taustalla kulkee hoitaja, joka kohtaus kohtaukselta tekee yhä oudompia juttuja. Se ratkaisu, että kierrätettiin rooleja siten, että melkein kaikki olivat hoitajia vuorollaan ja ainoa roolimerkki oli takki, ei ehkä auennut. Eikä se haittaa, siis jokainenhan on vapaa tulkitsemaan tilanteen kuten sen näkee. Viimeisessä kohtauksessa se ympäristö sitten paljastetaan mielisairaalaksi ja jankutus siitä valitaanko kinkku vai kalkkuna saa jäädä hetkeksi tauolle. Tosin se palasi vielä lopputeksteihin. Ihan järkyttävän rasittava tarina sen jankutuksen takia, mutta toisaalta hirveän todenmukainen, että päätöksiä ei saada tehtyä ja joku ajaa vain omaa asiaansa kokouksessa. Sitä oli hauska tehdä ja mun mielestä ryhmä toimi tosi hyvin. Jokainen pääsi kokeilemaan kuvaamistakin, mikä loi lopputulokseen jokaiseen viiteen kohtauksen omanlaisensa tyylin.

Henkilökohtaisella tasolla mietin etukäteen, että itsensä näkeminen videolta voisi olla hankalaa. Olen nähnyt omia esiintymisiä videoituna, mutta onhan ne aina olleet vähän vaivaannuttavia tilanteita. Tottuuhan siihen ja silti se on outoa. Tässäkin filmissä näki itseään profiilista ja muutenkin sellaisesta kulmasta, mihin ei ole tottunut. Se oli jostain syystä täysin ok. Siis ei haitannut yhtään, että tiesin katsovani itseänikin, kun katsoin sitä valmista filmiä. Siinä oli sellainen outo fiilis, että hahmotushäiriöni oli yllättäen vääränsuuntainen. Tarkoitan sillä sitä, että yleensä kun katsoo itseään filmiltä niin näyttää isommalta kuin oletti. Nyt olin ekalla katsomiskerralla hämmentynyt siitä, että miksi näytän pienemmältä kuin oletin. Jotenkin omaa kehoaan ei ilmeisesti edelleenkään hahmota täysin selkeästi. Tuli se olo, että nyt on oman mielikuvan ja filmillä näkyvän version välillä selkeä ero. Tällä kertaa se jostain syystä oli siihen suuntaan, että odotin näyttäväni isommalta kuin sitten näytin. Jos kamera lihottaa viisi kiloa, niin oma mielikuvani oman kehoni koosta on tosi pahasti yläkanttiin pielessä. Se on oikeastaan jopa todennäköistä tällä hetkellä. Kiinnostavaa, että oma kuva omasta kehosta ei vaan ole balanssissa sen nähdyn kanssa, vaan oletus on aina jompaan kumpaan suuntaan vinossa. Eikä siitä siis kannata huolestua, vaikka se tuntuisi pahalta katsoa itseään siinä valmiissa filmissä, koska jos ei ole tottunut niin kyllähän se on outoa. Siihen voi tottua ja en silti tiedä nauttiiko kukaan erityisemmin itsensä näkemisestä videoilla. Voi olla, itse en, mutta pystyn kyllä katsomaan.

Lauantaina sitten tehtiin vähän pidemmällä kaavalla lyhytfilmit. Tekniikka periaatteessa sama, mutta vähän tuli teknisempää ohjeistusta ja pohjaksi ideoitiin koko ryhmälle eri tyylilajeja. Kolme ryhmää neljästä olikin sitten valinnut scifin päätyylilajikseen, mutta toki siellä muidenkin tyylilajien vaikutusta oli näkyvissä. Se oli vaan yllättävä havainto, kun katsottiin filmejä, että täähän meni ihan scifiksi. Tällä kertaa oli aikaa enemmän suunnitella ja tehdä kuvakäsikirjoitusta sekä valikoida kuvauspaikkoja ja miettiä kuvakulmia yms. En tiedä sinänsä auttoiko varsinaisesti käsikirjoitukseen, mutta toki kuvaukseen ja sen suunnitteluun se auttoi. Mielestäni oli hienoa, että käsikirjoitus eli koko sen prosessin ajan. Moni kohtaus kristallisoitui vasta kuvausvaiheessa, kun tajuttiin että ehkä joku toinen idea toimisi tässä sittenkin paremmin. Ehkä kiinnostavin yksittäinen kohtaus tapahtui hississä. Meitä oli siis kohtuu tiiviissä hississä neljä ihmistä ja kaksi heistä sitten tanssi vielä lattarimeiningillä kameran edessä. Se oli kyllä tiivistunnelmainen kohtaus. Itse olin siinä spiikkaamassa ja ajamassa musiikkia yrittäen olla näkymättä kuvassa. Henkilökohtaisesti olen tyytyväinen siihen, että vaikka oma rooli koko jutun kertojaäänenä / dubbaajana pieneni tosi paljon suunnitellusta, niin se oli mielestäni hyväksi koko filmille. Puhetta minimoitiin ja korvattiin musiikilla, mikä toimi tosi hyvin. Ulkoavaruuden vieraamme ei lopulta puhunut mitään, mikä oli mielestäni hyvä ratkaisu. Siinä oli hyvää se, että ryhmä oli avoin muutokselle ja kokeilemaan. Myönnän kyllä että olin itse epäyhteistyökykyinen siinä mielessä, etten edes lukenut ekaan kohtaukseen repliikkeejä, koska heti kun musiikki alkoi soida minusta ne tuntuivat turhalta tarinan kannalta. Toisaalta miksi selittää, jos voi näyttää ja siinä filmissä mielestäni onnistuttiin.

Parasta tällä jaksolla oli mielestäni se yhteinen matka ja prosessi. Ei mikään yksittäinen juttu noussut ylitse muiden, vaan se kokonaisuuden rakentaminen yhdessä. Sitten se huipentui siihen, kun katsottiin koko ryhmä yhdessä ne kaikki flimit ja keskusteltiin niistä. Aivan älyttömän mainioita oivalluksia oli syntynyt jokaisessa ryhmässä. Okei ehkä meidän filmimme lopun yllätys toimi loistavasti nimenomaan tässä ryhmässä, koska se oli vähän insideläppä viittaus edellisen päin filmissä syntyneeseen hahmoon. Siksi ne filmit onkin hyvä päästä katsomaan sen ryhmän kanssa. Ei se ehkä jälkikäteen tai erikseen katsottuna niin hauskaa olisi, mutta siinä tilassa ja tilanteessa se oli ratkiriemukasta. Samoin erään toisen ryhmän toteuttama ulkoavaruuden kansan tavaroiden synnytysrituaali oli kyllä aivan älyvapaan ihana idea. Pulkkahan se sieltä syntyi. Vitsit. Tämä oli aivan mahtava lähijakso. Nautin kyllä ihan täysillä.

 

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑