Tarina: Elämän ja kuoleman metsässä

Tuona pimeänä iltana pieni peikko Peik tunsi olevansa niin yksinäinen, että hänen sydäntään särki. Hengittäminen tuntui vaikealta. Kylmä viima oli puhaltanut viimeisenkin kipinän nuotiosta sammuksiin. Peik oli pitkällä matkalla kohti uutta kotiaan, mutta hänestä alkoi tuntua, että kenties hän oli eksynyt. Koti, jonka hän näki usein unissaan ei tuntunut olevan yhtään sen lähempänä kuin eilenkään, vaikka hän oli kävellyt niin pitkään kuin päivänvaloa oli riittänyt. Matka painoi pieniä jalkoja ja vaikka väsymys oli loputon, hän ei saanut unta. Oli liian pimeää. Kuuta ei näkynyt missään ja vain oksien aavemainen rasahtelu piti hänelle seuraa. Sinä yönä Peik ei nukkunut, mutta hän uneksi avoimin silmin siitä, mitä häntä pitkän taipaleen päässä odottaisi. Kauniista unelmasta, joka tuntui pakenevan häntä jokaisessa käänteessä.

Peik ei muistanut enää mistä hän oli lähtenyt ja miksi. Kaikki se mitä oli ollut ennen oli vain sumuun kätketty muisto, jota hän ei halunnut edes ajatella. Se elämä oli ollut jotain missä ei ollut mitään, ei edes yksinäisyyttä. Niin kauan Peik oli kulkenut yksin, että hän oli turtunut siihen ettei mikään enää tunnu miltään. Hän ei enää vuosiin ollut huomannut miten masentunut ja yksinäinen hän todella oli, sillä hän ei enää huomannut tunteitaan mielen synkeän usvan läpi. Siitä oli tullut normaalia. Nyt kaikki oli kuitenkin toisin ja yksinäisyys puristi Peikin rintaa. Peik oli nähnyt valon. Hän oli nähnyt kuvajaisen, joka oli valaissut hänen elämänsä, eikä hän enää voinut kieltää tunteitaan. Sumu ei suostunut peittämään näitä kipeitäkään tunteita, jotka nyt viilsivät hänen sydäntään. Jokainen hetki yksin tässä metsässä, jossa hän oli elänyt koko elämänsä lähes tyytyväisenä, tuntui tänään rangaistukselta. Vankilalta vailla kaltereita ja uloskäyntiä.

Peik oli luullut, että elämä oli jo valmis. Hän oli käpertynyt pieneen koloonsa kaikessa rauhassa odottamaan kuolemaa. Odottamaan, että tämä raskas polku viimein päättyisi synkkyyteen ja hän vain lakkaisi olemasta. Hän ei ollut vuosiin enää toivonut mitään. Sanat ja laulu olivat kadonneet hänen elämästään, eikä hän ollut edes tajunnut miten paljon hän niitä kaipasi. Kunnes eräänä päivänä hän oli kohdannut sen valonsäteen, joka laulullaan täytti hänen mielensä ja sielunsa, saaden myös Peikin jälleen muistamaan miten paljon hän rakasti kieltä, runoutta ja kauniita melodioita. Lauluja, jotka hän oli joskus kauan sitten kuullut ja lauluja, joihin hän vasta nyt tutustui. Oksien rasahdellessa jälleen hiljaisessa metsässä Peik alkoi laulaa. Hän ei miettinyt hetkeäkään mitä hän laulaisi, vaan antoi sävelten ja sanojen vain vapautua sydämestään. Se oli laulu, jonka valo oli hänelle opettanut. Se oli rakkauden, elämän laulu.

Koti, vaikka se oli vielä kaukana, odotti häntä ja se ajatus antoi hänen unelmiinsa värit. Toivon, jollaista hänellä ei ollut koskaan aiemmin ollut. Vaikka taival olisi vaikea ja täynnä pelkoa ja ahdistusta Peik halusi kulkea jokaisen askeleen. Peik tahtoi tutkia mieltään ja löytää kaikki ne syyt miksi hän niin kovin kaipasi paikkaan, jossa ei ollut vielä ollut, mutta joka tuntui jo nyt paikalta jonne hän kuului. Tuona aamuna, vaikka ei ollut nukkunut hetkeäkään Peik tunsi energian täyttävän koko olemuksensa. Haaveen, joka oli tuntunut pimeässä niin kaukaiselta, lämpö tuntui jokaisessa solussa ja sai Peikin jatkamaan hymyillen lauluaan. Se laulu ei soinut maailmalle, vaan sille ainoalle joka hänen sydämensä täytti. Matkalle, jonka he yhdessä tekisivät. Hetkille täynnä tunteita ja haaveita. Maailmalle, jossa Peik halusi elää, eikä vain odottaa loppua.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑