Uuden oppiminen ja omaan tapaan toimia kohdistuva muutos

Muutos voi olla ja aika usein onkin pelottavaa ja raskasta. On paljon helpompi pysyä muuttumattomana, sillä silloin voi pysytellä koko ajan tutulla polulla. Silläkin polulla voi olla kompastuskohtia ja vaikeuksia, mutta ne ovat jo ennalta tiedossa, joten niihin pystyy varautumaan ja niistä on oppinut jo selviämään. Ymmärrän halun pysyä samalla polulla oikein hyvin, koska en itsekään muutoksia tee, jos en halua. Tuskin kukaan niin tekee, mutta toisaalta tunnistan kuitenkin sen, että vaikka kuinka ajattelisin, etten ole tehnyt muutoksia vastoin omaa tahtoani, niin se ei pidä paikkaansa. Se olenko tietoisesti pyrkimässä johonkin suuntaan ei ole olennaista, koska halusin tai en, ympäristö jossa elän aiheuttaa koko ajan muutospaineita sekä muutosta omassa käytöksessäni. Ihminen sopeutuu vallitseviin olosuhteisiin, vaikkei ehkä sitä itse huomaa. Ne voivat olla niin pieniä muutoksia, ettei niitä edes tajua tekevänsä, mutta paikallaan ei vaan pysty pysymään, vaikka yrittäisi.

Sitä still-kuvaa, minkä ehkä haluaisi olevan olemassa, ei ole, vaan olemme ihmisinä jatkuvasti muutoksen tilassa. Vanhenemme, kohtaamme uusia ihmisiä, opimme asioita ja ihan vain elämme. Siksi kuitenkin jaksaa ihmetyttää miten se sama ajatus siitä kuinka pelottavaa olisi, jos jonkin ulkoisen vaikutuksen seurauksena myös oma toiminta muuttuisi, nousee esiin mm. improkursseilla.  Pelkoa herättää se, että jonkun muun teot tai ajatukset voisivat vuorovaikutuksessa vaikuttaa sinuun niin paljon, että sen seurauksena muuttaisit myös omaa toimintaasi. Se on hieman mystinen ajatus, kun kuitenkin ollaan tultu kurssille oppimaan asioita. Mitä ihmiset oikeastaan siis vuorovaikutustaitoja harjoittavilta kursseilta hakevat, jos eivät juuri jotain muutosta omiin vuorovaikutustaitoihinsa..? Miksi sille kurssille on menty, jos oletus on että sieltä poistuessa oma toiminta pysyy muuttumattomana? Kenen toimintaa niillä opeilla on tarkoitus muuttaa, jos ei omaa? Loppujen lopuksi ainoa, jonka toimintaan voi vaikuttaa on oma itsensä. Ehkä omaa toimintaa muuttamalla voi tapahtua muutosta myös toisissa, mutta vain omaan toimintaansa voi suoraan vaikuttaa toisten tuella tai ilman.

Jos itse olen lähtenyt improkurssille, niin oletukseni on että kurssin jälkeen jotain pientä tai suurempaa minussa on muuttunut. Parhaimmillaan kurssin jälkeen huomaan, että olen oppinut jotain uutta ja osaan jopa soveltaa sitä omassa toiminnassani. Aina on toki mahdollisuus valita, että pysyttelee turvassa ja treenaa vain sellaisia taitoja, jotka jo hallitsee. Ei itseään ole pakko haastaa, eikä mukavuusalueelta ole pakko poistua, jos ei halua. Se on ihan ok, joskus aika ei ole kypsä isommalle muutokselle, vaan sen on mahdollista tapahtua vasta myöhemmin, kun monta pienempää muutosta on tapahtunut ensin. Siinäkin mielessä ymmärrän pelon, muutos voi nimittäin sattua, vaikka suunta olisi hyvä ja toivottu. Sattuuhan se aika syvällä tasolla, kun tajuaa reilut parikymmentä vuotta kohdelleensa aivan tarpeettoman ankarasti vain koska oli tehnyt vääriä tulkintoja ja oletuksia.  Itse ainakin olen vuosikausia pyörittänyt negatiivista ja kriittistä ääninauhaa mielessäni siksi, että minulle on sanottu tylyjä ja kriittisiä sanoja, joita olen itse vielä vahvistanut hyväksymällä ne totuutena. Muut ihmiset ovat siis vaikuttaneet siihen, miten näen itseni ja millä tavalla hahmotan arvoani ihmisenä. Ei se ääni joka mielessäni jatkuvasti kritisoi ja rajoittaa toimintaani ole omani, vaikka niin pitkään luulin. Se on yhdistelmä kaikista niistä elämäni varrella kohtaamistani tyrmäyksistä ja inhottavista kommenteista. Ne sanat eivät ole minun, vaikka ne ohjaavatkin ajatuksiani ja toistan niitä. Minulta kesti todella kauan tajuta, että en voi korjata oman mieleni kriittistä taustanauhaa itse yrittämällä kieltää sitä, vaan sen täytyy tapahtua vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. En voi korjata sosiaalisen vajeen ja virhetulkintojen aiheuttamia vahinkoja kääntymällä sisäänpäin, vaan minun on tutkittava vuorovaikutusta itseni ja muiden välillä ilman negatiivisesti vääristynyttä tulkintakehystäni.

En kuitenkaan ole missään vaiheessa halunnut pitää sitä mahdottomana, että tuo taustanauha voisi muuttua positiivisemmaksi. Jossain kohtaa vain epätoivo iski, koska en keksinyt mitään keinoa, millä sitä oikeasti voisin muuttaa. Siksi minusta ajatus, että impron parissa ajatteluni tai toimintani muuttuisi ei ole ikinä ollut erityisen pelottava, vaan se on se syy miksi olen kursseille ja ryhmiin hakeutunut. Olen tunnistanut, että aiempi tapani toimia ja ajatella on ollut osin haitallinen tai suorastaan myrkyllinen, joten olen halunnut muuttaa sen. Siksi minusta vuorovaikutuksessa tapahtuva muutos ei ole mitenkään kauhea asia, vaan se on toiminnan tavoite. Vaikka tunnistan, että paljon muuttunut viimeisen vuoden aikana, niin se ei kuitenkaan ole ollut suoraviivainen muutos, kaikki se aiempi painolasti on yhä edelleen tallella ja nostaa päätään, kun väsyttää fyysisesti ja/tai henkisesti. Ne tutut tavat ovat vaikeina hetkinä vaivattomammin käytettävissä, mutta ei se tarkoita, että ne olisivat minun tai kenenkään muun kannalta hyviä keinoja. Ne ovat selviytymisstrategioita, joita olen kehittänyt, koska on ollut pakko no selviytyä. Kysymys onkin: tarvitseeko vuorovaikutuksen olla selviytysmiskamppailua?

Tämä on itselleni ollut sellainen heräämisen paikka, koska olen todella pitkään ylläpitänyt ajatusta siitä, että minun pitää itse korjata itseni, jotta sopisin ympäristööni. Olen vastuuttanut itseni siitä muutoksen tarpeen synnyttämisestä ja ohjaamisesta. Vuorovaikutusta ei siis tarvittaisi, muutoin kuin sisäisen reflektion muodossa. Se on siinä mielessä jännä ajatus, että enhän minä voi muuttaa itseäni itseni kanssa dialogisessa suhteessa, jos en saa samalla myös jostain ulkopuolelta materiaalia ja palautetta. Jos reflektoi vain itseään sillä ajattelutavalla ja tiedolla, jotka jo omaa, niin sitähän vain toistaa sen minkä jo tietää. Sen sijaan, kun ajatuksiaan reflektoi toisten ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa, saa siihen mitä jo tietää uusia näkökulmia tai laajennusosia. Joskus ymmärrys siitä, mitä oikeastaan pitäisi muuttaa löytyy vasta dialogin kautta, koska muutostarpeesta ei aiemmin ollut tietoinen. Tai jos oli tietoinen, niin ei tiennyt keinoja, miten asiaa voisi muuttaa. Eikä tässä vuorovaikutuksessa tapahtuvassa muutoksessa ole mistään aivopesusta puhe, vaan ihan reflektoinnista ja omien prosessien tutkimisesta. Minusta on kiinnostava pohtia asioiden molempia puolia, eikä se silti tarkoita, että hyppelisin äärimielipiteestä toiseen. Se tarkoittaa vain sitä, että olen kyllä valmis yrittämään ymmärtää myös toisen näkökulman asiaan. Ymmärtämällä omalle näkökulmalle päinvastaista näkökulmaa oppii paljon myös itsestään ja siitä miksi on itse jotain muuta mieltä. Minulla on tällä hetkellä moneen asiaan joku näkemys, mutta eihän se tarkoita, että se olisi asian absoluuttinen totuus tai edes oma lopullinen näkemykseni.

Itselläni oli pitkään sellainen ongelma ja on osin edelleen, että saatoin hyväksyä jonkun poikkeuksellisen yksilön pystyvän esim. positiiviseen palautteeseen pohjautuvaan ohjaustyyliin. En kuitenkaan kyennyt hahmottamaan mitään tapaa, millä voisin itse vastaavaa lähestymistapaa hyödyntää. En tajunnut edes, mikä se ongelma oli, mikä minua esti koska ajattelin, että en ylipäätään pysty siihen. Mielessäni oli ajatus, että se on jokin sisäsyntyinen ominaisuus ja itse olen liian negatiivinen ja kyyninen moiseen. Sehän on ihan täyttä roskaa. Se on vaan harjoittelun puutetta. Siinä missä minä olen ne kuuluisat 10000 tuntiani käyttänyt pessimistisen ja sarkastisen kommunikointitavan kehittämisessä, on joku muu käyttänyt sen saman ajan positiivisen ja kannustavan kommunikointitavan harjoittamiseen. Olennainen kysymys siis onkin, että mitä viestiä haluaa itsessään ja muissa vahvistaa. Saa olla sarkastinen ja pessimistinen. Saa olla tylykin jos haluaa. Ei kuitenkaan ole pakko, vaan voi tehdä myös toisen valinnan.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑