Nyt esittelyvuorossa on aika spesifi kirja, joka keskittyy kokonaisuudessaan Keith Johnstonen kehittämään formaattiin nimeltä Theatresports™. Kyseessä on tavaramerkillä varustettu formaatti eli tämän esityskäyttöön tarvitsee luvan. Se on itseasiassa ihan hyvä juttu, että muotoa valvotaan, koska kuten ehkä seuraava teksti vähän paljastaa, niin tämä on tosi helppo käsittää väärin. Tämän tekstin fokus ei kuitenknaan ole sinänsä Theatresports™ -formaatin esittelyssä, vaan ihan mielenkiinnosta tutustuin siihen, miten tätä formaattia kuvaillaan. Eli lähdetään vähän tutkailemaan millainen kirja tässä onkaan kyseessä. Tämä on tosi ohut opus eli teoriassa ei olis pitänyt mennä kauaa lukemisessa, mutta itse ainakin tarvitsin pienen tuumaustauon ennen kuin luin kirjan loppuun.  Tässä on neljäkymmentäkuusi sivua ja vasta sivulla kaksikymmentäkaksi päästään varsinaisesti selkeästi käsittelemään sitä, mitä TheatreSports(tm) pitää formaattina sisällään. Hupaisaa on vielä se, että ohjeistus formaatin esittelystä uudelle ryhmälle alkaa ohjeella

”Don’t mention Theatresports™.” (s. 22)

Jep jep, eli kyseessä on joku Fight Club tyyppinen salaseura, johon sivullisia ei päästetä. No heh. Itseasiassa kirjasessa on toki jo ennen tuota kerrottu miten hommata oikeudet esittää formaattia ja käyty läpi vähän impron perusteita.

Se mikä tässä kirjassa hämmentää on se määrä ”teette asiat väärin” -tyyppistä viestiä, mitä formaattiin liittyen tarjoillaan. Se on toki ymmärrettävää, sillä kopion-kopion-kopio harvemmin on yhtä terävä kuin alkuperäinen. Jos lähtisi vaan tarjotulla perusrakenteella kokeilemaan, niin ei se todennäköisesti toimisi. Runko sinänsä on ihan hyvä lähtökohta, mutta jos ei ymmärrä niitä perusperiaatteita, mitkä siihen liittyvät, niin voi olla tosi haastavaa saada se toimimaan. Se mitä kritisoidaan ja mainitaan syyksi, miksi formaatti ei kaikkialla toimi, on että sitä on muutettu ja jotain olennaista on jäänyt pois. Esim. kohtausten sijaan koko sisältö koostuu pelkästään impropeleistä. Niitäkin voi mukana olla, mutta ajatuksellisesti ne eivät saisi olla pääsisältö.

Tässä on tavallaan nyt edelleen se ajatus, että säännöt vapauttavat nauttimaan pelistä enemmän. Se vaan, että kaikki säännöt eivät ole kirjoitetussa muodossa sisäistettävissä. Pintatasollahan tämä näyttää ihan selkeältä kilpailulliselta improvisoinnin esitysformaatilta. On joukkueet ja tuomarit yms., joten olennaisesti kai tämä on kilpailu. Paitsi, että sillä kumpi improjoukkue voittaa ei ole mitään väliä, sillä voittajan pitäisi aina olla yleisö. Eli pitäisi pelata niin, että yleisö saa nähdä mielenkiintoista teatteria ja tarinankerrontaa. Saa rikkoa sääntöjä ja saa leikkiä, kunhan tekee sen hyväntahtoisesti. Ei toisen kustannuksella tai voitaakseen, vaan jotta kaikilla olisi kivempi olla. Ydin on positiivisessa hyväksyvässä ja kannustavassa ilmapiirissä, ei kilpailussa, vaikka se pintatasolla formaattiin kuuluukin. Loppujen lopuksi tarkoitus olisi, että yleisö viihtyy ja yleensä se tapahtuu aika automaattisesti silloin kun lavalla olevillakin on kivaa yhdessä.  Jos yleisö näkee lavalla tapahtuvan riskinottoa ja rohkeaa heittäytymistä sekä positiivista kaverin auttamista joukkuerajoista huolehtimatta, niin viihtyminen on todennäköistä.

Ja sitten tuleekin se kohta missä tipuin kärryiltä… Kirjan alkuosan ymmärrän ja kykenen nykyisellä ymmärrykselläni improsta hyväksymään. Sitten alkaakin eri tekniikoiden esittely ja olen ihan kujalla. Mitäh..? Nämä on varmaankin selitetty hyvin, jos on jotain ennakkotietoa tästä formaatista ja asiasta, mutta minulle ei vaan aukea, miten näillä elementeillä saa luotua hyväntuulista improa. Kilpailu on alleviivattuna tekniikoiden kuvauksissa ja koko shown aloitus tuomareille buuaamisineen ei avaudu tekstinä. Nyt on omassa päässä joku kopion-kopion-kopion-värikynäpiirrosversio muodostumassa ja se näyttää pahalta. Ne impron periaatteet, mitkä aiemmin kirjassa esiteltiin eivät jotenkin millään taivu minun päässäni tätä formaattia ja tekniikoita tukemaan. Pakko myöntää epäonnistuminen, sulkea kirja ja jatkaa myöhemmin, koska tämä logiikka ei vaan siirry.

Tauko terävöittää kuvan

Pieni tauko tekee hyvää ja siltikään en ole varma tajusinkaan vieläkään mitään. Sen sanon tässä kohtaa, että minun logiikallani tekniikoiden esittelyosio kirjan keskellä ei avaa mitään, ennen kuin lukee kirjan lopun. Se on ehkä se mikä minua hämää, että viitataan asioihin, joita ei ole vielä määritelty. On palasia, jotka ei sitoudu mihinkään kontekstiin. Katso sivulta x. mitä torvi tai kori tarkoittaa. No en katso. Minä haluan lukea tämän kirjan kirjana, enkä pomppia ees taas. En hyväksy sitten niin yhtään tällaistä. Joo leikki sikseen ja silti ihan vakavissaan sanon, että jos tuohon puoleen eli tekniikoiden esittelyyn olisin jutun lukemisen lopettanut, niin olisin ymmärtänyt asiat ihan väärin.

Edelleen vähän niskavillat nousevat pystyyn lopussa, kun puhutaan palautteen antamisesta esitysten jälkeen. Eteenpäin vievää palautetta, joo, mutta virheet ja ongelmat osoittavaa palautetta en kommenttien muodossa antaisi. Pohdinnan aiheita ja hyvin muotoiltuja kysymyksiä, jotka johdattavat (toivon mukaan) pohtimaan, miten jatkossa voisi tehdä asioita, voisin kyllä antaa. Tähän nimittäin tekstissä jää se tulkintavara, että huomiot esityksen jälkeen tarkoittavat kritiikkiä. Tässä formaatissa virheenä voidaan pitää esimerkiksi tylsyyttä eli miksi jotain kohtausta jatkettiin, vaikka se ei selkeästikään toiminut. Tavallaan joo asian voi nostaa esiin, mutta se vaatii herkkyyttä, sillä pitäisi mieluummin ruokkia sitä ymmärryksen heräämistä ja mahdollisuuksia tehdä toisia valintoja. Eli mieluummin ehkä nostaisin kuitenkin niitä onnistumisia ja tekisin niitä näkyväksi. Jokainen potkikoon sitten itseään pienistä mokista jos haluaa, toivottavasti ei halua. Se mitä haluan kuitenkin korostaa, niin uskon että kriittisyys ja ongelmakohtiin keskittyminen ei ole se viesti, mitä tässä halutaan tarjota. Pelkään vaan, että käytännössä se on se, mikä tuosta tekstinä on helpoin lukea ja toteuttaa, koska se on se malli mitä moni meistä tahtomattaankin toistaa. Voihan se olla, että itse oon vaan nykyään yliherkkä bongaamaan tämmöisiä juttuja. Jokainen tehköön omat päätelmänsä kirjan lukemisen jälkeen.

Kun tämän opuksen lukee kokonaisuudessaan, niin Theatresports™ vaikuttaa oikein toteutettuna hauskan hyväntuuliselta yhteiseltä illalta impron parissa. Sen sijaan tämäkin opus jättää ihan hemmetin moisen tulkinnallisen mahdollisuuden, mikä voi vesittää koko idean ja tehdä tästä väärällä tapaa kilpailullisen formaatiin. Sen mikä improvisaatiossa on hyvää on todella vaikea selittää yksiselitteisesti tekstinä ja huomattavasti yksinkertaisempaa tarjota kokemuksena. Jos nyt koettaisi tiivistää sitä, mitä kilpailu tässä yhteydessä tarkoittaa, niin se voisi olla jotain tähän suuntaan:

”kilpailkaa toistenne kunnioittamisessa, yllättämisessä, ilahduttamisessa ja mielikuvituksen inspiroimisessa, kaikkien yhteiseksi iloksi.”