Toinen päivä Tobias Zilliacuksen ohjaamalla improvisaation jatkokurssilla laajensi edellisenä päivänä opittuja teemoja ja taitoja sekä tarjosi paljon uutta. Kurssilaisten vienoon pyyntöön nimien kertaamisesta Tobias vastasi välittömästi ”nimi ja liike” -piiriharjoitteen versiolla, jollaista en ollut aiemmin kokeillut. Älyttömän tehokasta kiihtyvä rytmistä nimien jankkausta ja jumppaa oli tarjolla useampia kierroksia kuin pystyin rekisteröimään. Sillä toistomäärällä kyllä nimet tarttuivat mieleen tehokkaasti ja lähes kaikkia olisin pystynyt etunimellä puhuttelemaan sen harkan jälkeen. Nyt kun tarkistin, niin kylläpä ne vielä ovat tallessa, mutta tietysti kaikki tieto mitä ei käytä tai tarvitse ennen pitkää haalistuu. Siis onhan se aina kivaa, jos ohjaaja puhuttelee kurssilaisia nimellä, mitä tapahtuikin tänä toisena päivänä tosi usein. Arvostan ylipäätään sitä asennetta, ettei ohjaajana tee kurssilaisten nimien oppimisesta itselleen mahdotonta välttelemällä nimien opetteluharjoitteita. Jos jonkun tuollaisen harjoituksen kautta muistiin kurssin ajaksi joku nimi tarttuu ja yhdistyy vielä oikeaan henkilöön, niin se on aina kiva bonus.

Hyväksy ja vaikutu

Teimme aamupäivän aikana paljon pariharjoitteita tunteisiin, hyväksymiseen ja tarinankerrontaan liittyen. Parin kanssa suunniteltiin mm. yhteinen matka jonnekin, sitten että ”joo, ja” -ajatuksella annetaan isosti arvostusta toisen idealle ja sitten rakennetaan siltä pohjalta oma seuraava tarjous. Vaikuttuminen ja omasta valmiista ideasta irti päästäminen on asia, mitä on aina hyvä treenata lisää. Se on kuitenkin usein se hankalampi puoli vuorovaikutuksessa. Paljon korostetaan eri viestintä tms. koulutuksissa sitä, että pitää itse olla vaikuttava ja vakuuttava, mikä toimii monessa yhteydessä hyvin. Improssa se voi olla vähän kinkkisempi juttu, kun pitäisi tehdä yhdessä ja kertoa yhteistä tarinaa. Turhasta kontrollista ja ratin vääntämisestä luopuminen on monesti improvisoidessa tosi hyvä juttu, koska sitten on tilaa oikeasti toisen tarjouksen kuuntelemiselle ja siitä vaikuttumiselle. Tobias teki sen mielestäni tosi hyvin näkyväksi, miten helposti sitä saattaa pienentää toisen tekemää suurta tarjousta, vaikka teknisesti ottaen hyväksyy sen.

A: (Juoksee hätääntyneenä huoneeseen) Olohuone on tulessa!

B: (Rauhallisesti, hieman sarkastisesti) Jaa. No pitäiskö meidän sitten mennä vaikka sammuttamaan se.

”Tänään on tiistai” -harjoitteella harjoiteltiin juuri päinvastaista ajatusta eli omalla reaktiolla kasvatetaan toisen sanoman hyvin tavallisen tarjouksen merkitystä. Jos toinen sanoo, että tänään on tiistai, niin siihen reagoidaan jollain tunteella ja isosti. Se voi olla pelkoa, iloa tai mitä tahansa, mutta ideana se että annetaan oikeasti arvoa sille toisen tekemälle tarjoukselle. Sehän on tosi tärkeää, vaikka ei tietenkään aina tarvitse mitään äärireaktiota joka lauseesta vetää. Lähinnähän se pointti on herätellä ajattelemaan, että hetkonen miten parhaiten lisäisin tehdyn tarjouksen merkitystä tai en ainakaan vähentäisi sitä. Se, mitä hyväksyminen tarkoittaa ei aina ole ihan helppoa määritellä. Okei, joskus se tarkoittaa sen joon sanomista. Joskus taas paras hyväksyntä olisi esim. hyväksyä toisen tarjoama tunnetila ja kontrastoida sanoja. ”Joo, ja” -ajattelu ei ole käytännössä toteutettuna ihan niin helppoa kuin äkkiseltään ajattelisi. Mutta kun sen tyyppinen ajattelu ohjaa omaa toimintaa, niin pintatasolla voi tapahtua mitä tahansa, eikä tarvitse olla aina positiivisena ja aurinkoisena hyväksymässä kaikkea. Sitähän hyväksyminen ei tarkoita, vaikka voi se sitäkin olla, mutta se on paljon laajempi asia.

Draamaa ja tyrmäyksiä

Se tuli tälläkin kurssilla huomattua, että ihmisille on aika luontevaa lähteä tyrmäämään väittämällä vastaan tai jotenkin muokkaamalla toisen sanomaa. Itsekin teen sitä aivan liikaa ja tunnistan kyllä tarvitsevani jatkuvaa treeniä hyväksymisessä. Eikä se välttämättä ole ongelma sinänsä, jos tehdään lyhyttä improa, koska siinä ongelmat voi kärjistää nopeastikin. Sen sijaan pidemmissä kokonaisuuksissa, joiden rakentamista tällä kurssilla tutkittiin, se on hankalahko lähtökohta, jos heti eka kohtauksessa räväytetään konflikti päälle. Pidemmässä tarinassa on yleensä hyvä ensin kaikessa rauhassa luoda pohjaa ja näyttää millaisia nämä ihmiset olivat silloin kun kaikki oli vielä hyvin. On hyvä tarjota yleisölle pieni hetki aikaa tutustua niihin hahmoihin ilman, että on hirveä draama päällä. Improvisoijana kohtauksen sisältä voi olla vaikea huomata tai korjata suuntaan, mutta katsojana huomaa selkeästi miten kohtaukset lähtivät heti menemään solmuun, kun tuli tyrmäyksiä. Huomasin katsojana huokailevani pettyneenä, kun joku aivan käyttökelpoinen tarjous dissattiin ja korvattiin heti uudella tarjouksella. Katsojana on paljon mukavampi seurata sitä, kun lavalla rakennetaan yhtä yhteistä tarinaa, eikä kilpailla siitä kenen tarinaa tässä nyt kerrotaan. Toistan itseäni, mutta kontrollista irti päästäminen on ihan hyvä taito harjoiteltavaksi ja niin on myös toisten ideoiden hyväksyminen sekä niistä vaikuttuminen.

Yhteistä tekemistä

Parina tehty ”me menemme” -harjoite, jossa kuljetaan parin kanssa käsikynkässä rakentaen sana kerrallaan tarinaa samalla tehden kaikki ne asiat joista puhutaan. Oman parini kanssa luodusta tarinasta tuli oikein mukavan arkinen ja hieman jännittäväkin reissu lähikaupan kautta Muumilaaksoon. Oli kiintoisaa harjoitteen purkukeskustelussa kuulla, että eräillä toisilla oli yllättäen kuussa sijoittuvaan tarinaansa ilmestynyt muumeja. Todennnäköisyys sille, että jompi kumpi oli antanut impulssin toisen parin tarinaan, on aika hyvä. Vaikka keskittyy siihen parin kanssa luotavaan tarinaan, niin kyllä silti kuulee mitä ympärillä puhutaan, vaikkei sitä tietoisesti rekisteröisikään. Eli aina ei tiedä mistä joku impulssi on alun perin lähtöisin.

En vielä tuota harjoitetta tehdessä tajunnut miksi se tuntui välillä haastavalta, mutta jälkikäteen hoksasin aika selkeän syyn. Meillä nimittäin tuli useita sinä -muotoisia tekemisehdotuksia, mihin oli vaikea reagoida koska toimimme parina ja ne vähän hankaloittivat ainakin itselleni tarinan kertomista. Tässä harjoitteessa, kuten nimikin (me menemme) kertoo, on ehdottomasti helpompi toimia, kun puhuu me-muodossa, koska silloin tekeminen koskee molempia. Varsinkin kun kerrotaan tarinaa sana kerrallaan, niin tarina menee helposti sekavaksi, jos pitää yrittää muista keneen ehdotus kohdistuu ja onko se nyt sinä-minä vai sinä-sinä, josta puhutaan. Vaikeusaste tekemiselle nousee aivan turhaan ja paljon mukavampihan se olisi oikeasti tehdä yhdessä. Tämä voi toimia tosi kivasti ja yhdessä tehden, kuten olen useamman kerran aiemmin kokenut. Sen neuvon voi kuitenkin antaa, että ei kannata mitään harjoitetta yhden useammankaan kokemuksen myötä vältellä, koska se mitä tapahtuu, on aina monen tekijän summa. Samankin parin kanssa uusi tarina voi olla eri kokemus.

Yhteistä tekemistä rakentava sana kerrallaan tarina on tekniikkana vähän sellainen, että välillä se on helppoa ja nautinnollista, mutta ajoittain se on aivan jäätävän hankalaa ja suorastaan vaivaannuttavaa. Tämän kurssin kokemus oli tämän jakauman miellyttävämmältä puolelta, vaikka haastavalta välillä tuntuikin. Huomasin itse nimittäin tarjoavani monella vuorolla lähinnä täyte- tai liitossanoja ja melko vähän mitään määrittelyjä tai aineksia tarinaan. Kyllä niistä sanomistani sanoista jokainen siihen yhteyteen sopi eli jokin tilanteessa ruokki ratkaisujani, mutta toki on hyvä jakaa määrittelyvastuuta tasapuolisesti. Ettei omilla valinnoillaan pakota paria määrittelemään kaikkea ja toisaalta ei itse määrittele kaikkea. No okei myönnän, että sen Muumilaakson taisin minä heittää tarinaan. Se oli sinänsä isohko yksittäinen tarjous ja määritteli selkeästi sen maailman missä liikuimme. Kyllä niitä määrittelyjäkin tuli, vaikka fiilis välillä oli, että eikä sanoin taas ja tai niinpä.

Kohtauksia

Olen vahvasti sanattomuuden kannalla monessa tilanteessa. Pidän sanattomasta improsta, koska se usein vahvistaa ihmisten välistä kontaktia ja antaa katsojan mielikuvitukselle tilaa. Siksi oli tosi ihanaa, että teimme puistonpenkillä tapahtuvan kohtausharjoitteen, jossa kaksi ihmistä vaan sanattomasti kohtaa toisensa. Se jännite lavalla olevien välillä ja kaikki tulkinnat, mitä katsojana tilanteesta pystyy tekemään, ovat todella kiinnostavia. Okei sitten sinne myöhemmin lisätään puhetta ja sekin on kiinnostavaa, koska saattaa vahvistaa omaa kuvaa tai kääntää asetelman päälaelleen. Nämä on hyviä harjoituksen kohteita, koska helposti tulee täytettyä kohtaus puheella. Omalta kohdalta tunnistan sen, että se on kaiken lisäksi puhetta, jossa on aika vähän selkeitä määrittelyjä. Vapaasti virtaava puhe ja keskustelu on minulle luontevaa ja samalla tajuan, ettei se improssa aina toimi. Tai siis se mekanismi on hyvä, kunhan siihen sais yhdistettyä sen tarkan määrittelyn kehikon toteutumisen. Että selviäisi mielellään heti kärkeen ketä me ollaan toisillemme, missä me ollaan ja mitä me tehdään. Se on arkielämässä se tapa millä vuorovaikutan silloin, kun tilanne itselleni luonteva eli keskustelu kanssani johtaa usein aika mystisiin suuntiin.

Huomaan edelleen olevani siinä samassa sudenkuopassa kohtauksiin lähdön suhteen. Jos en saa mentyä vapaaehtoiseksi heti ekalla impulssilla, niin sitten en todennäköisesti mene ollenkaan. Se on valitettavaa siinä mielessä, että monesti jää sitten se omakohtainen kokemus harjoitteista saamatta. Totta kai katsomallakin oppii paljon ja silti olisi hyvä myös itse tehdä enemmän. Tällä kurssilla huomasin selkeän kohdan missä en liikahtanutkaan, vaikka mieli teki. Teimme päivän lopuksi yhden pidemmän viiden kohtauksen tarinan ”love story” kaavalla eli rakennettiin perusrakkaustarina. Siinä tuli tehtyä ihan kiistaton havainto, että minulle oli fiilis, että haluaisin mennä, mutta en tehnyt sitä. Syy oli se, että siinä kohtaa lavalle pyydettiin rakkaustarinan toista päähenkilöä. En kehdannut mennä, sillä en pysty tietoisesti itseäni tuollaiseen rooliin roolittamaan. Siinä tullaan mukavuusalueen ja ehkä jopa oman mahdollisuuksien ympyräni raja-alueille, jonne en pysty tietoisesti vielä astumaan. Se on ehkä sama mikä vaivaa määrittelemistäni, että jätän tietoisesti joitain selkeitä tulkintoja käyttämättä, koska en halua toista suhteessa itseeni johonkin rooliin asettaa. Tämä menee ehkä asiana pohjimmiltaan myös tyrmäysten välttelyyn ja sitä kautta itsensä suojeluun.

Nynnyilystä ja määrittelystä

Turha nynnyily vei päivän päättäneessä purkujähmy-harjoitteessa minut henkilökohtaisella tasolla epämukavaan asetelmaan Menin harjoitteeseen mukaan aika loppu puolella, joten lavalla oli jo suurin osa ryhmästä still-kuvaan jähmettyneenä. Ohjaaja heitti tapahtumapaikaksi jääkiekko-ottelun ja tajusin heti, että nyt mennään niin syvälle suohon, ettei mitään rajaa. Sitä luulisi, että oma tausta jääkiekon parissa lisäisi mahdollisia tulkintoja, mutta kun ei. Ainoa mikä minulle tuli mieleen sitä asetelmaa katsoessa oli tappelu. Yritin kaikessa rauhassa aikailla ja siirryin jopa koko tilanteen keskelle, mutta en vaan saanut mitään muuta ideaa. Kirosin mielessäni ja menin sitten sillä ekalla eli ainoalla ideallani. Sehän se ongelma usein on, että vaikka tietää vaihtoehtoja varmasti olevan olemassa, niin ne eivät tule siinä tilanteessa mieleen. Ei toki kannata lähteä tyrmäämään omia ideoitaan, vaan ottaa sitten sen ensimmäisen, vaikka olisi kiva välillä yllättää itsekin sillä määrittelyllä. Tässä tapauksessa en oikein vieläkään keksi vaihtoehtoista tapahtumakulkua, mikä olisi voinut siihen kuvaan sopia. No jos paikka olisi ollut vain jäähalli, niin sitten ehkä valmennustilanne olisi voinut tulla kyseeseen. Ehkä se ottelu tuossa mikä jumitti aivoni tiettyyn tulkintaan.

Eikä siinä ole mitään pahaa, että määrittelin sen tappelutilanteeksi, se oli täysin looginen ja mahdollinen tulkinta. Se on ihan jees, kunhan ei oikeasti lähdetä ketään satuttamaan. Siinä kohtaa on tosi hyvä, että ohjaajakin on skarppina ja ohjaa selkeästi sivusta tilannetta. Hidastettu liike (slow mo) olisi ollut tuohon tilanteeseen tosi hyvä juttu. Kun siinä kuvassa oli sekä urheilua että väkivaltaa, niin olisi ihan hyvä rauhoittaa vauhtia. Koska nuo ovat asioita, jotka voi olla haastavaa toteuttaa lavalla normaalilla nopeudella. Tuossa saimme ryhmänä mielestäni tosi hyvää ohjausta Tobiakselta, kun tilanne eskaloitui aika nopeasti potentiaalisesti sellaiseksi, että voi sattua vahinkoja. Tuosta tilanteesta ja muistakin nousi tosi tärkeitä pointteja purkukeskusteluun, joten on ihan ok, että menin sillä ilmeisellä tulkinnalla. Kyllähän itsekin tiedostan, että tuon tyyppisellä määrittelyllä avaa melkoisen negatiivisuuden matopurkin kohtaukseen. Mieluusti koetan löytää vastaisuuden varalle rakentavampia vaihtoehtoja ja ihan yleisellä tasolla joustavuuden lisääminen omaan ajatteluun on aina hyvä juttu. Enhän voi, jos määrittelyvastuu on minulla käyttää materiaalina mitään muuta kuin oman mieleni tarjoamaa tulkintaa siitä mitä näen. Siksi on tärkeää venytellä omaa ajatteluaan, jotta niitä mahdollisia tulkintoja on useampia, ettei ole aina pakko välttämättä mennä sillä samalla.

Kun ajatukset vahvistavat väärää viestiä

Kun poistuin Kaapelitehtaalta sunnuntaina, minun olisi pitänyt olla hyvillä mielin, koska oli ollut kivaa ja olin oppinut paljon. Oli ollut tosi ihanaa olla tuossa ryhmässä mukana ja nauttia hyvästä ja turvallisesta ohjauksesta. En kuitenkaan ollut, mikä on vähän turhauttavaa, koska sitä haluaisi että oma ajattelu ei jatkuvasti palaisi toistamaan sitä vanhaa tapaa ajatella. Kyllä oppi menee perille ja silti on tosi pitkä matka vielä käytävänä. Uskon kuitenkin, että kun riittävästi treenaa tietoisesti ajatteluaan, niin jossain kohtaa mieli voisi automaattisesti nähdä ensin hyvän, eikä jotain tosi pientä mikä on mennyt jotenkin pieneen. Huomasin siinä metrolle kävellessäni, että yksi ajatus toistui mielessäni. Iltapäivän päättänyt palaute / ajatusten jako kierros kiristi itsekriitikin pantaa mieleni ympärillä. Minua ärsytti, että olin sanonut ääneen oman ajatteluni kannalta vieraan ajatuksen. Että en ollut saanut jaettua siinä kokonaista itsestäni ja omakohtaisesta kokemuksesta kumpuavaa ajatusta. Näissä loppukeskusteluissa on usein minulle se sama haaste kuin kohtausten alun määrittelyissä. Menen tyhjällä päällä ja otan ekan impulssin lähtökohdaksi, mutta kun se ei aina toimi. Tänäänkin määritin toiselle nimen, joka lähti kyllä havainnosta kohtauksen sisällä, mutta jäin sitten jumiin kontaktiin ja tunteeseen. Okei, se on hyvä ja silti olisi hyvä pystyä tuomaan materiaalia kohtaukseen. Jään tosi helposti vaan kellumaan hyvään kontaktiin ja unohdan kaiken.

Okei, siinä kävi niin, että puhuin vähän hassusti ja näkökulma jäi sanojani kuuntelemalla aika itsekeskeiseksi. Mikä on huvittavaa, koska se huomio ei koskenut oikeastaan minua itseäni. Yritin puheella kääntää sen huomion omakohtaiseksi, vaikka se oli jotain mitä havaitsin muiden tekemisen kautta. Hyvä intentio yrittää olla osoittamatta keneenkään muuhun kuin itseensä, jotta ei tulisi vahingossa syyllistettyä ketään, kääntyy epämääräisyydeksi. Jotenkin yritin avata ajatusta, että on hyvä tuoda riittävästi materiaalia kohtaukseen, mutta sitten jos sitä tuodaan (jokaisella vuorolla) koko ajan lisää, niin alkaa olla hankala edetä. Mikä siitä puheestani jäi puuttumaan, oli se vuorottelun ajatus. Eli siitä sai sen kuvan, että tarkoitin: ”minun itse yksin pitää tuoda kohtaukseen riittävästi matskua, mutta ei liikaa”, vaikka ajattelin koko ajan sitä yhteistä dialogia. Koska se on minun aivoissani automaattinen oletus, että vuorottelu on lavallakin tasaista. Jos kumpikin koko ajan kasaa uusia ideoita, niin lopulta niitä on ihan älyttömästi. Sitten suurinta osaa niistä ei ole välttämättä mitenkään hyödynnetty, ne on vaan tuotu siihen ja unohdettu. On vaikea edes muistaa, mitä kaikkea on mainittu ja se on ihan oikeasti haastava tilanne improta.

Eikä siinä mitään ihmeempää ongelmaa edes ollut, sillä mielestäni Tobias täydensin sen esittämäni vaillinaisen ajatuksen vastaamaan sitä, mitä oikeasti ajattelin asiasta. Jostain syvältä mielestäni kumpuaa vaan rasittava naputtava ääni, että nyt teit tämän huonosti. Se oli ihan hyvä. Jaoin ajatuksia, jotka johtivat toisiin ajatuksiin ja yhdessä tämä dialogissa rakentunut versio oli juurikin sellaista, mitä olisin halunnut jakaa. Ei tarvitse edes omia ajatuksiani jakaessa ”onnistua”, vaan voin luottaa että joku auttaa ja täydentää ajatuksen sellaiseksi kuin sen siinä hetkessä kuuluukin rakentua. Ymmärrän tämän ajattelun ja käytin paluumatkan siihen, että tein tietoisesti itselleni näkyväksi hyviä asioita tästä kurssista, yhteisestä tekemisestä sekä siitä, mitä itse tein. Se on tärkeää, koska sitä kautta omaan ajattelutapaan voi vaikuttaa. Kun tekee hyvän näkyväksi, eikä anna sen jäädä itsekritiikin jalkoihin.

Näe hyvä

Kurssin aikana oli lukemattomia aivan ihania hetkiä sekä tekijänä että katsojana. Pitkä tarinakaava harjoitus tuotti aivan mahtavan kokonaisuuden. Ehkä ihan lempihetkiäni oli, kun erokohtauksessa toinen päähenkilö ei poistu siitä mökkilaiturilta kävellen, vaan uiden. Se oli aivan briljantti ratkaisu siihen hetkeen. Tämä suhde oli nyt tässä, minä uin pois. Sitten se ”joo ja” matkakertomus oli hauskaa ja musta oli mahtavaa suunnitella yhteistä matkaa justiinsa sen parinani olleen ihmisen kanssa. Se oli vaan kivaa ja siinä oli hyvä positiivinen meininki. Minusta oli hienoa, että yllätin itseni innostumalla Nananaa-harjoitteesta, sillä ennakkoon luulin, etten pitäisi siitä, mutta enpä näköjään tunnekaan itseäni niin hyvin kuin luulen. Sehän oli tosi kivaa ja olisin saattanut aivan turhaan pilata kokemuksen itseltäni ennakkoasenteella, mutta en tehnyt ja se on upeaa. Omista ratkaisuistani pidin siitä, kun rakensimme miimisesti kylpyhuonetta, niin menin ja rohkeasti määrittelin sinne peilin ja sen alle käsienpesualtaan. Siinä erityisesti se, että tein kaiken yleisöön päin. Määrittelin selkeästi asiat, en toistanut sitä mitä muut olivat tuoneet, vaan lisäsin selkeän lisäpalikan siihen huoneeseen. Sitten yleiseltä sosiaaliselta kannalta yllätin itseni lähtemällä syömään muun ryhmän kanssa ja pääsin käymään hyviä keskusteluja. En hankkinut eväitä ja jäänyt johonkin nurkkaan syömään yksin, vaan valitsin toisin. Se on hyvä ja tärkeä asia huomata.

Tein aktiivisesti normaali käyttäytymiskaavastani poikkeavia ratkaisuja ja se oli hyvä juttu. Eli paljon on hyvää tapahtunut. On tapahtunut kehitystä ja olen oivaltanut asioita.  Tuossa oli vaan pieni otos. Olisi ollut tosi surullista, jos ainoa mitä muistaa on joku negatiivinen asia. Nyt voin muistaa kaikki ne hyvät jutut. Se on mahtava kyky oppia. Ihan viimeiseksi sanon ison kiitoksen Tobiakselle, koska se kaikki mitä hän teki ja kertoi kurssin aikana, avasi paljon uusia kiinnostavia ajatuksia ja suuntia improon. Nappasin aika monta juttua tältä kurssilta seuraavan päivän omaan ohjaukseen ja ne olivat kaikki hyviä juttuja. On huippua, että ihan perusharjoitteetkin tehdään eri säännöillä, koska taas oma ajattelu laajeni. Aivan tämän voi tehdä näinkin, mahtavaa. Vaikka joku tekniikka aluksi hajottaisi aivoja, koska sen on oppinut eri tavalla, niin se ei haittaa.  Siitä ennakkotiedosta pystyy päästämään irti. Pystyy olemaan läsnä sekä vaan tekemään sitä harjoitetta sääntöjen tukemana, sillä säännöt on tarkoitettu tueksi, ei rajoitteeksi. Nyt kun asiaa näin avaa, niin tuntuu, että tämän kurssin myös minulla on entistäkin tukevampi perusta jalkojen alla ja voin jatkaa hyvillä mielillä eteenpäin. Kiitos.