Stella is Bäk – ”Esikoisen syntymä” 21.4.2018

Joka ilta on esitys uus ja se todellakin pitää paikkansa. Tämä lauantain esitys oli aivan eri tavalla täysin vastustamattoman riemastuttava, kuin se jonka näin perjantaina. Oli kiva päästä näkemään myös kahden muusikon ja kolmen näyttelijän kombo, koska se tuotti todella ihanan musiikillisen ilotulituksen sirkuksesta, ihmissuhteista, elämästä ja kuolemasta. Musiikki ja valot vaan tekee ihmeitä myös improssa. Se on todella palkitsevaa katsojana huomata se miten impulssit sinkoilevat molempiin suuntiin. Musiikki voi tarjota festarifiiliksen ja lavalta voi tulla vinkki, että nyt olis aihetta lauluun. Sekin on aivan ihanaa, kun improvisaatiota ei sen kummemmin yritetä esityksessä piilotella. Sattuu mokia tai ilmestyy uusia kaikuja, mutta kun ne huomioi ja sanoittaa, niin yleisö voi rauhassa nauttia. Jos juontaja sanoo olevansa aamutelevisiossa, kun itse istut autossa, niin totta kai sulla on silloin televisio autossa. Vaikka konteksti olisi sirkus, niin joskus se tuolilla kyykkivä mies on vaan tuolilla kyykkivä mies, eikä se haittaa tippaakaan, jos ei keksi muuta määrittelyä. Sano mitä näet ja se riittää.

”Mirkun serkku Sarkku.”

Tässä esityksessä oli jälleen valtavan ihanasti useampi tarina rinnakkain. Omakotitaloalueen trio, joka sirkuksen kautta lopulta laajeni kahden pariskunnan nelikoksi sekä vanhainkodin vanhukset hoitajansa kanssa. Nämä tarinat eivät suoraan risteytyneet, mutta niiden välillä oli selkeä yhdistävä tekijä: Koistinen ja Herman. Missä muualla kuin improlavalla voi näytelmään ilmestyä vatsastapuhuja nukkeineen sekä sirkukseen, festarin pääesiintyjäksi että pilven reunalta tähyiltäväksi. Asetelmanahan se on tosi vapauttava sille nuken näyttelijälle, koska oletusarvoisestikin siinä roolissa saa häröillä ja vatsastapuhuja sitten komppaa olemalla se kaksikon järjen ääni ja normaalimpi osapuoli. Ei sitä pysty kuvaamaan, mutta se oli siinä hetkessä syntyneenä valtavan hieno elämys. Parhaat läpät jo vuodesta -32 ja niin päin pois. Ei se kerrottuna ehkä ole niin hauskaa, vaan vaikuttaa oudolta ja sattumanvaraiselta. Jotain häiritsevän hauskaa siinä Herman-nukkea esittäneen Ville Tiihosen ja vatsastapuhuja Koistisena häärineen Jussi Vatasen autenttisessa hönöilyssä oli.

”Missäs sinä olit kun Suomi täytti 100 vuotta?”

”Kuljetuslaatikossa. Sinun vika. Sinä olit naisissa.”

Yksi lempihetkistäni oli se, kun Niina Sillanpää, joka siis esitti kaikkia naisrooleja vei kaksi esittämäänsä hahmoa kahville. Se tuolista toiseen hyppiminen ja dialogin käyminen kahden hahmon välillä oli aivan mahtavasti toteutettu. Siihen kun vielä Ville Tiihonen toi tarjoilijahahmon komppaamaan tuota asetelmaa, niin se oli aivan loistavaa. Se omistautuminen, että kun toinen hyppää toiseen penkkiin toiseksi hahmoksi, niin tarjoilija jää edelleen keskustelemaan siinä tyhjässä tuolissa olevan hahmon kanssa. Se oli mielestäni tosi hieno esimerkki sekä yksilön mahdollisuuksista että siitä miten kaverin idealle voi antaa arvoa ja vielä kasvattaa sitä. Kohtauksen lopetus itsensä kanssa skumppaa skoolaamalla teki impron ihanasti näkyväksi ja oli silti tosi aidon tuntuinen illuusio kahden ihmisen kohtaamisesta. Kiintoisaa, miten sitä voi nähdä samaan aikaan sekä silmillä että mielellä sen tilanteen. Sama toistui siinä kun vanhukset rullailivat rollaattorilla yhdessä. Vaikka tiesi ettei siinä mitään rollaattoria ole, niin aivot kyllä täydentävät sen siihen kuvaan, kun toiminta tehtiin tarkasti ja hyvällä keskittymisellä.

”Eiks se aina hauskaa kun joku rupee seurueessa supattamaan, kun on naama tänne päin. Siinä hiffaa tavallaan että siellä supatetaan.”

Vanhainkodin väki ja aamutelkkarin läpän viljelijäpojilla oli kyllä todella vanhat läpät. Toisto on vaan tosi toimivaa, kun se tehdään huolella ja lempeästi. Okei, vanhusten hoitaja Armaalla vähän ehkä meni se jatkuva vanhojen vitsien hokeminen tunteisiin ja sitten päästiinkin tarinan synkempään käänteeseen. Nähdään Armas tilaamassa joku päästämään vanhainkodin kaksi vitsiniekkaa pois päiviltä, mikä voisi olla todella synkkä käänne. Eikä siitä tehdä mitään vitsiä, vaikka juttu saa koomisia piirteitä. Ensin lähdetään ihan vakavissaan siitä, että nyt Armas ei enää jaksa ja ratkaisu on tässä. Myöhemmin palataan neuvottelemaan hinnoista ja Armas pöyristyy, että 107-vuotiaan listimisestä kehdataan edes pyytää 35 000 euroa. Lopulta palkkamurhaaja itse lähtee tiputtamaan hintojaan naurettavuuteen asti. Pintatasollahan siinä tapahtui tosi monta tyrmäystä, mutta sehän siihen sen komiikan loi, kun toinen kieltäytyy ja toinen vaan tarjoaa kahta epätoivoisemmin alempia hintoja. Siinä se palkkamurhaaja joutui päästämään irti siitä ankkurista, että hän ois vakavasti otettava ammattinsa edustaja.

”Armas… Kippuravarvas.”

Lopulta kun sitten muutaman muun kohtauksen jälkeen Armas palaa vanhainkotiin ovat vanhukset jo sitä ennen suunnitelleet itse päiviensä päättämistä. Vaikka Armas hahmona ei tätä tiedä, niin hahmon näyttelijä Jussi Vatanen toki on kuullut sen ja toimii tämän tiedon valossa. Päästään sovittelemaan vähän hoitajan ja vanhusten välisiä tulehtuneita välejä, joten kun palkkamurhaaja marssitetaan lavalle Armas maksaa tälle 24,65 (sisältää alv:n) sekä viisi euroa suunnitelman perumisesta. Siitä päästään sitten siihen ihan huikeaa hetkeen, missä vanhukset jotka olivat päätyneet eutanasian kannalle sättivät Armasta, kun tämä päästi ammattimiehen menemään. Eli molemmilla osapuolilla oli sama intressi toisistaan tietämättä ja siihen saatiin luotua hauska koominen käänne. Nämä ovat vakavia aiheita ja vaikka kohtaus oli hauska, niin asiaa käsiteltiin kunnioittavasti ja riittävällä vakavuudella.

”Ei ollu puuroa..?

”Ei! Syötiin jäkälää..!”

”Ai, jäkälää söitte. Se olis kyllä kiva kuulla minkäslainen tarina se on kun jäkälää syötiin.”

[Musiikkia, kutsu improvisoimaan laulu jäkälän syömisestä]

Esikoisen syntymä kontekstissa päästiin tutkimaan sekä ajatusta lapsen syntymästä että esikoiskirjan syntyprosessista. Sama aihe tarjoaa monta vaihtoehtoa. Samoin minusta oli hienoa, että kun kerran yleisöltä ehdotuksia arkisista jutuista kysyttiin, niin niitä sitten myös tarinan sisällä aina silloin tällöin hyödynnettiin. Näin improvisoijan näkökulmasta oli kiinnostavaa nähdä se, miten kokeneet improajat käsittelevät sen todennäköisesti tuhannetta kertaa kuulemansa ehdotuksen arkisesta toimesta ”pissalla käynti”. Vessahuumori on aika vakkari. Se todellakin hyödynnettiin. Laulettiin istumapissalla käynnistä hyvin liikuttava pieni laulu heti kärkeen. Tehtiin raskaustesti, kirjoitettiin kirjaa vessassa ja päätyipä taustatarinointiin mukaan myös syy ex-tyttöystävästä eroamiseen, koska vaati miestä käymään istumapissalla. Tuota ehdotusta todellakin käytettiin. Samalla toki hyvä tajuta, että voi mennä tähän laajuuteen yleisön ehdotusten käytössä, mikäli inspiraatio vie, mutta yleisölle riittää kyllä jos se mainittu asia tuodaan tarinaan edes kerran. Tässä siitä tuli hauska pieni toistuva juttu esitykseen, joten se oli tosi jees. Jos joku juttu lanseerataan, niin se on hyvä, että sitä sitten myös käytetään. Toisto on toimiva tehokeino ja ihailin sitä, miten upeasti sitä tässä esityksessä käytettiin.

Improssa on ihanaa se, kun tarina ei menekään sinne minne eka ajattelisi. Tarinan alussa oli määritelty pariskunta muuttamassa uuteen kotiin, joten ihan hyvin tämä olisi voinut olla yksinkertainen tarina heidän esikoisensa syntymästä. Samalla kuitenkin oli tosi kiehtovaa, kun se ei ollutkaan sitä, vaan yksinkertaisesti paljon enemmän.

Stella is Bäk – Esikoisen syntymä (21.4.)

Lavalla

Niina Sillanpää, Jussi Vatanen ja Ville Tiihonen

Musiikki

Hannu Risku ja Topi Korhonen

Valot

Ainu Palmu

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑