Ilme paljastaa tunteet vai paljastaako?

On huvittavaa tajuta, että se mitä lähdin välttämään on juuri se, mitä tapahtuu, vaikkakin eri tavalla ja eri syistä. Minua siis pari vuotta sitten alkoi mietityttää se, että jos elämä  jatkuu samalla mallilla niin kasvojeni uurteet lopulta fiksautuvat tiettyyn suuntaan. Ajattelin että se jatkuva negatiivisuus ja tyytymättömyys itseensä, ja vähän kaikkeen, ikuistuu syvien alaspäin johtavien uurteiden muodossa kasvoille. Suupielet jäävät ikuiseen murjotukseen ja yleisilme pysyy negatiivisena. Se, mitä en silloin tajunnut oli, että vaikka lisäisi iloa ja hymyn aiheita elämäänsä, niin kehitys on edelleen samansuuntainen ja oikeastaan vielä paljon nopeampi.

Olen nimittäin viimeisen vuoden aikana omaksunut useampikin uusia ilmeitä ja yksi voimakkaimmista on ollut naurun kätkemiseen hyödyntämäni ”käänteishymy”. No oikeastihan se ei ole hymy, vaan jäätävä irvistys, jossa suupielet vedetään niin alas kuin mahdollista, jotta ei paljastuisi että oikeasti naurattaa. Se on ollut tarpeellinen lavalla, kun pokka pettää, ja niin tapahtuu tosi usein, mutta yrittää kuitenkin pysyä hahmossa. Huomaan vaan sen saman ilmeen yhä useammin alkaneen hiipiä kasvoilleni myös impron ulkopuolisessa elämässä. Epäilykseni onkin, että kätkettävän naurun määrä tulee pysyvästi muovaamaan myös kasvoilleni kehittyviä ryppyjä. Yleisilmeestäni tulee todennäköisesti vielä monta kertaa happamamman näköinen kuin mihin se aiemmassa apaattisessa tilassa pysymällä olisi kehittynyt. Se on ihan hemmetin hauska ironinen twisti tähän tarinaan.

En oikeasti ole eläessäni varmaan nauranut niin paljon kuin viimeisen vuoden aikana, mutta kun katson kuvia, jotka minusta on otettu tänä aikana, niin en ole myöskään eläessäni näyttänyt yhtä yrmeältä. Semmonen jatkuvan tyytymättömyyden ilme, vaan on kasvoillani lähes joka kuvassa. Siihen on ihan selkeä syy se, että olen viimeisen vuoden aikana koettanut kätkeä pettävän pokkani niin usein käänteisellä hymyllä, että se on siirtynyt myös lavan ulkopuoliseen ilmevalikoimaan. Teen sitä jatkuvasti ihan huomaamattani ja siksi pysäytyskuvissa suuni on usein niin happamassa ilmeessä, että luulisi minun syöneen pelkkiä sitruunoita vuoden. Tähän, kun vielä yhdistää sen, että nauruuni (kätkettyyn tai vapaaseen) ilmaantuu nykyään usein myös röhkäisy-äänitehoste, niin minusta tulee vanhempana todennäköisesti äärettömän happaman näköinen, mutta (salaa) tosi iloinen possu. Aivan mahtavaa, tuskin maltan odottaa.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑