Improvisaation jatkokurssi II (Vantaan aikuisopisto)

Improvisaatio vie välillä jänniin ja eksoottisiin paikkoihin, tällä kertaa päädyin improintoiluni johtamana Vantaalle. Tarkemmin ottaen Vantaan aikuisopiston Improvisaation jatkokurssi II:lle, jonka ohjaajana toimi Anita Dahlström. Viikonlopun mittaiseen kurssiin mahtui muutamia tuttuja tekniikoita sekä paljon uusia tuttavuuksia ja uusia variaatioita tutuista harjoitteista.

On aina hirveän jännää ja mukavaa päästä improamaan uusien ihmisten kanssa. Tälle kurssille kaikki olivat selkeästi tulleet ajatuksella, että nyt ollaan ihan oikeasti jatkokurssilla eli kaikki olivat impronneet jo pidempään. Mitä muiden kertomuksia alkuringissä kuuntelin, niin taisin itse olla noviiseimmasta päästä, jos improkokemusta vuosina lasketaan. Vaikka en ole erityisen kokenut improaja, niin sen tunnistan, että perustason kursseilla opeteltavista jutuista moni alkaa jo olla mukavuusalueellani, kuten pitäisikin. Nyt on siis aika syventää ja laajentaa osaamista, sen sijaan että treenais yhä uudelleen vain sitä, minkä jo osaa. Sillä mielin myös tälle kurssille itse hakeuduin ja siihen tarpeeseen kurssi totta tosiaan vastasi. Syvään päähän mentiin niin että heilahti.

Lämppärinä leikitty Arriba! (kuvaus löytyy lämppäriharjoitepostauksesta) oli itse asiassa yllättävänkin kivuton ja kiva kokemus. Minulla nimittäin nousi heti ahdistuksen sekainen etova olo, kun ohjaaja mainitsi lämppärin nimen. Olen tuohon törmännyt myös aikaisemminkin ja silloin se oli jotain ihan kauheata. Osin se johtui omasta negatiivisesta asenteestani tilanteessa ja osin siitä, mitkä toiminnot ohjaaja oli harjoitteeseen valinnut mukaan. Nyt kokemus kuitenkin oli positiivinen ja oli tosi kivaa vaan tehdä yhdessä juttuja. Mielestäni se toimi tosi kivasti ryhmää yhdistävänä juttuna, koska mukana oli niin paljon koko ryhmän yhdessä suorittamia toimintoja. En ehkä aloittelijana olisi tätä osannut arvostaa, mutta tässä kohtaa omaa impropolkuani tämä alkaa olemaan tosi

Tunnistetut haasteet

Yksi tuttu kompastuskivi löytyi jälleen kerran ja valitettavasti se on vielä sellainen, johon kaadun. Kyseessä on miimisen tilan luominen neljällä hengellä tai joskus koko ryhmällä. Pointtina tässä on se, että tilaa luo yhdessä useampi henkilö. Tuon tyyppiset harjoitteet hajottavat aivojani niin pahasti, etten pysty niihin vielä osallistumaan. Menin kyllä lavan sivuun asti, mutta sieltä en lavalle asti kyennyt astumaan. Omassa skenaariossamme meidän neljän hengen ryhmällemme oli määritelty hyvin simppeli tila eli uimahallin suihkutila. Periaatteessa toiminta vaihtoehdot ja tilaan soveltuvat esinetarjoukset ovat tosi selkeät. Jotenkin en vain kyennyt seuraamaan mitä oli jo määritelty, enkä saanut hahmotettua, oliko jossain väliseinä tai miten tila lopulta muiden mielessä rakentui. Sitten kun jää liian pitkäksi aikaa miettimään asiaa järjellä, niin iskee se pupu ajovaloissa jähmettymismoodi päälle, eikä vaan pysty enää edes liikkumaan.

Ohjaaja toki yritti rohkaista kokeilemaan ja kiitos hänelle siitä, mutta ei se tuossa kohtaa auttanut. Se ei auttanut siksi, että minulla ei ole mitään keinoa auttaa itseäni sen ihan itse asettamani kynnyksen yli. Siinä on aivan liian monta tekijää, jotka aiheuttavat ahdistusta. Ensinnäkin se tila, joka ryhmällemme määriteltiin eli uimahallin suihkutila. Se on niin rajattu, joten siinä tulee se sama ongelma, mihin halonhakkuun miimaamisessakin olen pariin kertaan törmännyt. Tekeminen tai tapahtumapaikka itsessään ei motivoi yhtään. Siinä ei ole sellaista kontaktipintaa, että pystyisin innostumaan asiasta. Uimahallin suihkutila on lopulta jopa vähän ahdistava paikka, kun sitä tarkemmin ajattelee. Eniten itse tilanteessa kuitenkin ahdistaa joku semmonen oikein tekemisen pakko. Jos en pysty seuraamaan tai tajua, mitä kaikkea ja mihin täsmälleen toiset ovat asioita määritelleet, niin jähmetyn saman tien.

Se, mitä tuosta voisin siirtää pohdintaan, ovat syyt miksi jähmetyn tilanteessa? Mitä pitäisi tehdä, jotta jatkossa voisi toimia toisin ja vain mennä tilaan, vaikka ei kaikkea tajuaisikaan täydellisesti? Okei aivojen harjoittaminen miimisten tilojen kuvitteluun on yksi juttu. Toinen olisi varmaan oman varmuuden kasvattaminen ja haastavien tehtävien tutkiminen. Miksi tietyt jutut ovat minulle toistuvasti vaikeita ja mitä voisi tehdä, jotta ne jatkossa olisivat helpompia tai ainakin suoritettavissa? Ehkäpä mimiikka olisi yksi juttu, jota voisi seuraavaksi lähteä tarkemmin tutkimaan.

Sanoi hän ja päätyi itse uhriksi

Kohtaustekniikkojen osalta pääsin tutustumaan useampaankin uuteen tekniikkaan. Yksi kiinnostava oli ’Sanoi hän’, missä päädyttiin aika arveluttaville vesille, mikä oli vaan todelal hyvä juttu. Perusrakenne menee siis niin, että toinen sanoo oman repliikkinsä, johon toinen toteaa ”sanoi hän” ja määrittelee jonkun tekemisen / toiminnon toiselle ennen kuin sanoo seuraavan oman repliikkinsä. Itsehän päädyin tuossa mukaan kohtaukseen, jossa patologi ja poliisi olivat ruumishuoneella. Se kohtaus lähti ihan jo alusta saakka todella synkkään suuntaan, kuten arvata saattaa. Päädyin myös itse heittelemään parilleni aika epäilyttäviä lisämääreitä toimintoihin, kun tuntui että muuten tekeminen jäisi irralliseksi, eikä lisäisi kohtauksen uhkaavuutta tai yleistä ällöttävyyttä.

Oma hahmonihan tuossa tarinassa siis lopulta kuolee patologin toimesta, tilannehan kuitenkin rakentuu tuossa tekniikassa niin, että minun on ihan itse määriteltävä oma loppuni, koska toinen vaan toteuttaa minun määrittelemiäni toimintoja. Siinä huomasi vielä sen, että ei vaaraa kohti meneminen tapahdu automaattisesti, vaan elämän suojelun tarve iskee päälle ensin. Huomasin kyllä pari kohtaa missä itse vähän peräännyin, koska en keksinyt miten jatkaa. Olin esim. autuaasti unohtanut aiemmin määritellyn moottorisahan olemassaolon, koska tekniikan rakenteen ja oman roolihahmon ylläpito vei niin paljon kapasiteettia, ettei kyennyt juuri nykyhetkeä pidemmälle ajattelemaan. Eli jos ei kurssin ohjaaja olisi huutanut väliin ”muistakaa moottorisaha”, niin en minä ainakaan olisi saanut enää siinä kohtaa palautettua mieleeni. Sen jälkeen se toki oli ihan selvä, että minun hahmoni tässä on se jolta henki lähtee.

Sain itseasiassa hieman yllättäen kehuja seuraavana päivänä ryhmässä, siitä että olin uskaltanut kuolla tuossa kohtauksessa. Ymmärrän kyllä, että se on haastava asia monelle improajalle ja sitä pyrkii suojelemaan omaa hahmoaan kaikelta pahalta. Huomasin kyllä itsekin ajoittain himmailevani, koska aivot eivät vaan suostuneet tuottamaan synkkää materiaalia sillä hetkellä. Ei minusta kuitenkaan lavalla kuolemisessa toimntona ole mitään ongelmaa ja voin ihan hyvin mennä sinne myös uhriksi. Ei minulle ole olennaista se, että olisin tarinan pääosassa tai itse mahdollisimman paljon lavalla. Ei ole roistoja tai sankareita ilman uhreja, joten välillä voi ihan rehellisesti mennä lavalle vaan kuolemaan..

Sivuhenkilö vai päähenkilö?

Huomasin että aika helposti tulee syötettyä toiselle suurempaa roolia ja jäätyä itse sivuun. Kokeilimme yksikertaista Haroldin (kannattaa lukea esim. Truth in Comedy, jos Harold muotona kiinnostaa) rakennetta, mutta teimme siis vain pelkkiä kohtauksia ilman väliharjoitteita/-leikkejä. Yhdessä kokonaisuudessa oli mukana kuusi näyttelijää, joista aina kaksi vuorollaan oli lavalla. Ensimmäisellä kierroksella ei saisi vielä linkittää omaa kohtaustaan mitenkään toisten parien kohtauksiin. Itse en tuota ohjetta ihan täysin noudattanut. Päädyin nimittäin nimeämään parini kohtauksessa aiemman parin määrittelemällä nimellä. Se oli osin ehkä alitajuista, mutta kyllä siinä myös oli mahdollisuuksien avoinna pitämisen varmistelua. Eli sisäinen dramaturgini näki mahdollisuuden ja syötti sen sinne ehdolle, jotta sitä voitaisiin haluttaessa hyödyntää ilman sen suurempia lisämäärittelyjä. Toisella kierroksella sitten linkitys toisiin kohtauksiin oli aivan ilmeinen ja olin näin toimien onnistunut tekemään omasta hahmostani tarpeettoman kaiken yhdistävää kolmatta kierrosta varten. Toki tarvittaessa voi olla vielä useampikin kierros, mutta tähän tarinaan oli minusta aika selviä kaikki aiemmat tarinat yhteen kokoavia ratkaisuja, joissa yksi kohtaus riittää lankojen sitomiseen.

Kaverin auttaminen ja tälle tilaisuuksien rakentaminen on hyvä juttu. Kuitenkin omalta kohdaltani on ehkä syytä huomioida se, että hallitsen jo aika hyvin toisille tilan antamisen ja melko helppojen pallojen syöttämisen. Jatkossa voisikin olla syytä treenata myös sitä puolta, että tarjoilisi välillä mahdollisuuksia myös omalle hahmolleen. Tasapainon etsiminen itsestään ja muista huolehtimisessa on yhä vaiheessa, mutta selkeästi huomaan oman vaakani olevan kallellaan toisista huolehtimisen puolelle. Siksi ehkä olisikin syytä välillä harjoitella myös itsekkyyttä ja tilan ottamista improssa, jotta ei ole aina pakko toimia yhdellä tavalla, vaan on vaihtoehtoja. Nyt huomaan, että ajaudun liian usein nurkkaan, josta ei ole enää tietä eteenpäin löydettävissä.

Laulaen menee

Kurssin viimeisessä harjoitteessa teimme hieman yllättäen (okei aamulla tehtiin huolelliset äänilämpät, joten epäilys minulla oli) kaksi improttua maailmanparannuslaulua. Aamulla oli toki hieman sivuttu myös laulua yhdessä harjoitteessa, mutta tuli hieman yllärinä, että tekisimme vielä kokonaiset biisit päivän päätteeksi. Puolet ryhmästä teki siis biisiin taustaääniä ja toinen puoli lauloi yksi kerrallaan jonkun lyhyen pätkän annettuun aiheeseen liittyen. Kynnys avata suunsa ja ruveta laulamaan yksin on ihan jäätävä. Aivan riippumatta siitä, että kaikki ovat jutussa messissä ja sinänsä väärinkään ei voi laulaa, kun ei ole mitään selkeää melodiaa ja sanatkin voivat olla mitä vain. Mutta kuitenkin ihan jo jonkin lauluksi luokiteltavan äänen tuottaminen herättää ahdistusta. Se johtuu siitä, että halusin tai en, niin liitän laulamiseen laatuvaatimuksia, joita en usko oman ääneni täyttävän ja siksi alkaa jännittää ihan törkeästi, kun pitäisi laulaa.

Tiedän kyllä, että pystyn tuottamaan ääntä, mutta miten se onnistuisi tilanteessa, jossa ei olekaan kovin varma olo on sitten oma haasteensa. Tässä ehkä se avainsana on yksin tekeminen, koska kuorolaulu ei sinänsä ole minulle ongelma. Rivilaulutyyppisissä harjoitteissa kaikki ovat kyllä mukana, mutta laulat kuitenkin oman värssysi yksin. Yksin ryhmässä on se asetelma, mikä tässä aiheuttaa jotenkin epämukavan fiiliksen. Ehkä se on tietyn kontaktin puuttuminen, koska ollaan rivimuodossa ja jokainen esiintyy kertosäettä lukuun ottamatta yksilönä. Hyvin laulaminen kuitenkin meni, kun vaan uskalsi ottaa sen ratkaisevan askeleen ja antaa sen, mitä ikinä mielestä ulos pyrkii päästä ilmoille jotenkin laulunomaisesti. Tässäkin irti päästäminen ja riman laskeminen helpottavat kummasti paineita. Eihän siinä nyt kummempia laatuvaatimuksia sisällöllä tai laululla voi olla jos maailmanparannuslaulun aiheena on Yhdysvaltojen nykyinen presidentti.

Tämä oli oikein virkistävä sukellus uusiin ja tuttuihinkin vesiin. Tästä on hyvä jatkaa taas kohti uusia improseikkailuja.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑