Huumorin varjopuolella

Ivallista huumoria on todella karkeasti ajatellen kahdenlaista: itseen tai muihin kohdistuvaa. Ensimmäisessä kannat itse vastuun sanomastasi ja jälkimmäisessä pakotat huumorin hinnan toisen maksettavaksi. Miten usein sitä onkaan kuullu fraasin: ”Sehän oli vain vitsi”. Tarkoitti sitä tai ei, niin toinen loukkaantui ja huumorin laskun lisäksi hänelle tuli tunteidensa oikeutuksen kieltämisen myötä toistamiseen turpaan täysin pyytämättä.

Tässä eräällä nimeltä mainitsemattomalla improkurssilla tuli huomattua itseasiassa aika kipeästi se, miten paljon itse olen vuosien mittaan käyttänyt tätä jälkimmäistä huumorin muotoa. Erityisen kipeästi tuntui jokainen kerta, kun tunnistin oman toimintani toisen sanoissa tai toiminnassa. Havaitsin mukahauskan ironisen huomion ja tajusin, että ei hemmetti tuohan on ihan järkyttävän iso dissaus toisen ajatukselle. Todella lannistava viesti toiselle, mihin vuorovaikutuksen luontainen flow tyssää saman tien. Toki jotkut ovat opetelleet tai jättävät tuollaiset piikit huomioimatta, mutta ei se silti poista sitä faktaa, että se on hirvittävän raskas vuorovaikutusstrategia.

Huomaan, että minulla on yhä edelleen se ongelma, etten saa sanottua asioita ääneen silloin kun ne huomaan. On ajatus tai tunne, mutta ei sanoja, joilla se ilmaista. Minulle tuli ihan helvetin paha mieli yhden tämmöisen piikin kohdalla. Avoimuus palkittiin ivallisella huomiolla ja se pisto tuntui kyllä sivustaseuraajankin sydämessä.

Enkä nyt mene tekemään tulkintoja piikin kohteeksi tahtomattaan joutuneen henkilön ajatuksista tai tuntemuksista, koska kaikki perustuisi tulkintoihin. Itse koin todella vahvaa halua kysyä: ”Mitä varten mitätöit noin tylysti toisen tavan ajatella?”

Kaikkein pahinta tässä tosin on se, että kyse oli sellaisesta lausahduksesta (”se voi olla sattumaa”), jonka olisin aivan hyvin aiemmin saattanut sanoa ääneen. Auts.

Tunnistin siinä sen vaikutusvallan, jota en tiennyt käyttäneeni, mutta jota olen käyttänyt ihan jatkuvasti. Ei helesinki, miten raskasta kanssani varmasti on ollut kommunikoida. Kesän improkursseille lähtiessä olin tehnyt ihan tietoisen päätöksen, että sarkasmi ja ironia pysyvät nyt minimissään. Minulle nimittäin on pelottavan helppoa olla kyyninen, ivallinen ja pisteliäs. Vuosien varrella on tullut tätä ivallisempaa huumoria käytettyä ihan tarpeeksi, joten sinänsä lisätreeniä en siinä lajissa enää tarvitse.

Olen tuon tunnistuksen tehnyt jo aiemminkin, mutta en vain ole osannut muutakaan tehdä. Jonkun sortin suojakeino tai tottumuksen sanelema tapahan se on. Se mikä tässä asiaa pohtiessa on tullut tajuttua, että siedän ja oikeastaan hyväksyn aika paljon humoristisia suojamuureja toisilta. Ymmärrän niiden tarpeellisuuden ja minulle on aivan okei antaa keskustelun mennä huumorvitsimeiningillä tai sarkastisella painotuksella eteenpäin. Se ei kuitenkaan ole aina ok. Sillä tämäntyyliset huumorin lajit vaativat tietyn yhteisen sopimuksen siitä, että tämä on ihan okei. Kun sitä ei ole, alkaakin tulla tulkintoja ihan suorasta kettuilusta ja vmäisyydestä. Eikä tuota suostumusta voi toisen puolesta itse olettaa tai päättää.

Se minkä nyt olen viimeisten viikkojen aikana hyvin konkreettisesti tajunnut on se, miten paljon vähemmän energiaa hyväksyvä vuorovaikutus vie. Se johtuu ihan siitä, että ei tartte kannatella yksin sitä hemmetin keinulautaa. Hyväksyvässä vuorovaikutuksessa vaikuttaminen ja vaikuttuminen ovat tasapainossa. Sitä paitsi täydellisellä hyväksynnällä voi ihanasti hämmentää kyynisiä ihmisiä 😉

Itseironia sinänsä voi olla ihan ok, mutta nyt alkaa olla aivan selvää miksi ironiaa ja sarkasmia kannattaisi viljellä säästeliäästi. Tarkoitin sitä tai en, niin se sarkastinen heitto voi olla todella tyly tyrmäys toiselle.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑