Olen viimeisen parin vuoden aikana tavannut niin monta ihanaa, älykästä, syvällistä, hauskaa, rohkeaa ja herkkää ihmistä, etten ole pysynyt laskuissa mukana. Jokaisesta noista kohtaamisista olen iloinen, aivan riippumatta tapaamisen kestosta. Silmäni ovat olleet viimeisen vuoden aikana riittävän pitkään, jotta olen voinut nähdä heidät ja he minut. Olen ollut hetken olemassa samaan aikaan samassa todellisuudessa kuin he ja se riittää. En edes pari vuotta sitten uskonut, että se voisi olla mahdollista. Verhot olivat kiinni, jotta ei näkisi mitään pahaa, mutta samalla jäi näkemättä kaikki hyväkin. Se on sääli, sillä suojellessaan itseään pelon ohjaamana, sitä saattaa estää itseään näkemästä kaikkea kaunista ja hyvää ympärillään, koska aistit ovat kiinni.

Olen vastaavasti tavannut myös rasittavia, joustamattomia, vihamielisiä ja katkeria ihmisiä, mutta ei heistä sen enempää. Heiltä olen oppinut vain sen että joskus on viisaampaa perääntyä. Sulkea verhot ja vältellä kontaktia. Kaikkia kohtaamisia ei voi kääntää positiivisiksi kokemuksiksi, vaikka olisi musta vyö vuorovaikutusjudossa. Ei ketään voi pakottaa pakottaa rakentavaan ja positiiviseen vuorovaikutukseen, jos hän ei sitä halua tai siihen juuri sillä hetkellä kykene. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö se jossain toisessa tilanteessa silti voisi onnistua myös tuon ihmisen kanssa. Ehkä kokeillaan uudelleen parin viikon päästä.

P.S. pari vuotta sitten sanassa ihana oli aika vahva tekopyhän lallattelun leima. Nyt siitä on tullut omassa sanastossani yksi kauneimmista, kuvaavimmista ja merkityksellisimmistä sanoista. Se vaan jotenkin kiteyttää kaikki ne lämpimät ja positiiviset fiilikset, joita muista ajattelen.