Jill Bernard – Small Cute Book of Improv

Jos et jaksa lukea pitkiä kirjoja, niin tässä on ratkaisu. Ihan hupsu kirjanen tai vihkohan tämä taitaa olla, mutta hirveän keskeisiä huomioita. Kyllä ne samat löytyvät monesta muustakin kirjasta, mutta tämä on eka improkirja, jota luin ääneen laulaen. Outoa, mutta totta. Lauloin siis yksikseni kirjan lopun tekstit. En tiedä miksi sanat ”Reset button” triggeröivät tuollaisen reaktion.

Yksi mielenkiintoinen juttu kirjassa on kiinnostavan hahmon luomisen VAPAPO (Voice, Attitude Posture/Physicality, Animal, Prop, Obsession) -malli. Aluksi kehotetaan kokeilemaan vain ensimmäistä kolmea kirjainta (VAP). Eli kannattaa miettiä hahmonsa ääneen, asenteeseen ja ryhtiin/fyysisiin ominaisuuksiin liittyviä piirteitä, joita lisätä omaan hahmoonsa. Huomiona kuitenkin, että asenteella tuossa mallissa itseasiassa tarkoitetaan tunteita: viha, suru, ilo ja pelko (kaikissa sävyissään), kirjoittaja vain tahtoi sopivan kirjaimen malliinsa.

”The words were, ”Take care of yourself first.” You never have to feel like you have nothing. You can give yourself something that no one can take away.”

Se perusajatus mitä kirjasta itse poimin on, että voi improta väärin tai jotenkin rikkoa improa. Okei teit moka, mutta samalla itseasiassa keksit uuden harjoitteen. Säännöt on tehty rikottaviksi. Eikä improkohtausta voi tuhota. Aivan turha pelätä, että ei jotenkin tarjoaisi sitä mitä toinen improaja odottais, koska hän on valmis mihin tahansa. Että voi ihan kevyin mielin mennä kohtaukseen mukaan. Voi kopioida toista ja sitä kautta vahvistaa hänen hahmoaan tai vaikka kontrastoida. Kunhan liittyy kohtaukseen, eikä jätä kaveria yksin.

”You need to improvise faster and harder than you can judge yourself, and outrun the explosion of self-loathing and doubt.”

Mielenkiintoista oli myös lukea ”Juu ei” -ajatuksesta, joka tuntuu hirveän mieleiseltä. Siis tekniikka se, että sanallisesti tyrmää toisen ehdotuksen, mutta kuitenkin fyysisesti hyväksyy tarjouksen. Eli vaikka sanoo toisen ehdotuksen olevan typerä idea ja ettei kukaan usko meidän olevan prima ballerinoja, mutta silti pukee tutun päälleen ja lähtee mukaan juttuun. Joo miksi ei.

”I will tell you this: it’s never too late to become yourself.”

Lopuksi täytyy nostaa vielä framilla kirjan toiseksi viimeisen kappaleen ajatuksen siitä, että improkoulukuntia ei oikeastaan ole olemassakaan. Johnstonelaisuus rajautuu häneen itseensä, vaikka hän on vaikuttanut lähes kaikkiin improajiin. Ei kukaan muu ole Johnstone, kuin hän itse. Me kaikki muut luomme omat koulukuntamme, joka on tilkkutäkki kaikista kohtaamistamme opettajista ja lukemistamme kirjoista. Loppujen lopuksi sinusta tulee oma itsesi. Ei se tarkoita ettetkö silti keräisi hyviä käytänteitä ja uusia harjoitteita, mutta olet ihan oma itsesi. Olet sellainen improaja, mikä tekee sinut onnellisimmaksi. Mikä voisikaan olla sen parempaa.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑