Vaikuttavaa impron opetusta ja oppimista – Extra III

Jos nyt kaksi extraosaa on kirjoitettu, niin kirjoitetaan sitten vielä kolmas. Jatko-osa trilogia on valmis. Aiemmat tarinat löytyvät blogista (osa 1, osa 2, osa 3 ja extra ja extra II) ja nyt on kyllä yhdestä viiden päivän kurssista saatu aikasta paljon tekstiä revittyä. Ehkä on viimein aika etsiä myös jotain muuta kirjoitettavaa, mutta ennen sitä siis tämän extratrilogian viimeinen osa.

Edelleen kyse on siis Helsingin seudun kesäyliopiston organisoimasta impron peruskurssista, jonka viimeistä musiikki-impropäivää lukuunottamatta ohjasi Simo Routarinne. (Huomaatteko miten asioiden määrittelykykyni on kehittynyt näiden kirjoitusten edetessä, nyt viimein tuli jopa oppilaitos nimettyä.) Koetan nyt sitten saada loput tuolla kurssilla heränneet ajatukset mahdutettua tähän tekstiin. Jos ei onnistu, niin sitten ujutan niitä aina aika ajoin muihin teksteihin. Koettakaa kestää.

Ole joustava

Minua ihan opettamisen ja oppimisen näkökulmasta kiinnosta se tapa, millä Simo opetuksensa rakensi. Varmastihan pohjalla on pitkän kokemuksen tuoma ymmärrys siitä miten ja missä järjestyksessä asioita kannattaa käsitellä. Tietysti myös kokemuksen myötä valinnan varaa on esim. harjoitteiden osalta paljon, koska yksinkertaisesti vain tuntee suuren määrän erilaisia harjoitteita. On siis helppo soveltaa ja muokata opetustaan edetessään. Joustavuus olikin ehdottomasti tällä kurssilla huipussaan tai ainakin ovela ohjaaja sai sen vaikuttamaan siltä, ettei hänellä ollut mitään tarkempaa suunnitelmaa.

Lähet sä mukaan? Aika ovela manipuloiva veto. Et suinkaan tehnyt sitä kaverille helpoksi. — Sen [toisen tekemään lisätarjouksen] hyväksyminen olis vaatinut sulta suuren uhrauksen. — Mutta kysymys herää, onko se mahdotonta..? (Kommentti tyrmäyskisaharjoitteen kierroksen purkukeskustelussa. Pohdintaa siitä, olisiko hyväksymällä toisen tekemän oman tavoitteen vastaisen ehdotuksen kuitenkin voinut päästä alkuperäiseen tavoitteeseen. Toim. huom. olisi voinut.)

Ei sillä, en itsekään hyödynnä opetuksessa liian tarkkoja suunnitelmia. Toki jonkinlaisen rungon teen, mutta se mitä lopulta päädyn puhumaan tai käsittelemään riippuu hirveästi siitä, mikä fiilis ryhmästä tulee sinä päivänä. Jos tarvitaan enemmän keskusteluaikaa johonkin asiaan, niin se on ok, sitten käsitellään sitä asiaa vähän tarkemmin. Eli en saa paniikkikohtausta, jos asioita jää käsittelemättä.

En ole koskaan ymmärtänyt joidenkin opettajien tarvetta kontrolloida ihan kaikkea. (Tai ymmärrän, mutta toivoisin, että siitä kontrollista voisi vähän löysätä.)  Eihän mikään pakota laatimaan tarkkaa suunnitelmaa ja noudattamaan sitä orjallisesti. Itse pidän siitä, että opetusta ei rajata liian tarkasti, vaan ollaan avoimia myös muutoksille.

Kuuntele ja reagoi

Henkilökohtaisesti ilahdutti, kun huomasin milloin joku harjoite tai keskustelunaihe oli poimittu aiemmista harjoitteista tai keskusteluista. Yhtäkkiä tajusi Simon käyttämistä sanoista, äänenpainosta tai sanattomasta ilmaisusta saman tien sen mistä keskustelusta tai harjoitteesta idea jonkun tietyn harjoitteen valintaan oli lähtöisin. Hän esim. toisti jonkun ryhmäläisen aiemman harjoitteen yhteydessä käyttämät sanat ja lähti rakentamaan seuraavan harjoitteen ohjeistusta sitä kautta.

Kun eräänä päivänä oli puhuttu äänentuoton vaikeuksista, niin seuraavana päivänä asiaan palattiin ja tarjolla oli paljon helpotusvinkkejä kyseiseen asiaan. Tai kun puhuttiin positiivisen palautteen merkityksestä, niin sitten delfiinikoulutusharjoitteen kautta kytkettiin se heti käytäntöön. Ohjaajana hän siis oli hirveän avoin ja valmis kuuntelemaan ryhmän tarjoamia impulsseja ja hyödyntämään niitä.

Miksipä ei opettajana ottaisi ryhmästä impulsseja ja kuuntelisi oppijoiden tarvetta. Silloinhan saa ihan ilmaiseksi materiaalia opetukseen. Hemmetin hienoa impron periaatteiden hyödyntämistä opetuksessa tuli siis havaittua ihan käytännössä.

Mä olisin toivonut että olisitte lunastaneet lupauksenne ja pelotelleet Pekkaa. Onneksi te kuitenkin rupesitte hakkaamaan sitä. (Kommentti tyrmäyskisan kierroksen jälkeen, jossa oli ollut hienoa toisten tekemien ehdotusten hyväksyntää.)

Jotenkin tuo impulssien poimiminen ryhmästä omaan opetukseen oli todella virkistävää. Siis ihan aidosti tuli sellainen olo, että ryhmän jäsenten ääni pääsi kuuluviin, vaikka ei välttämättä yhteisissä keskusteluissa kaikkea mitä esim. parin kanssa oli keskustelu ääneen sanottukaan. Hirveän tarkka ja hienovarainen kuuntelu teki opetuksesta, jotenkin vielä astetta henkilökohtaisemman ja juuri tämän ryhmän tarpeisiin räätälöidyn tuntuista.

Kytke uusi asia aiemmin opittuun

Toki voihan se olla, että jokainen harjoite oli valittu jo ajat sitten ja nyt vain rakenneltiin siltoja niiden välille. Mutta toisaalta ei sillä ole suurta merkitystä. Olennaista oli, että asioiden välillä oli selkeä oppijan havaittavissa oleva yhteys ja hän pystyi kytkemään ne toisiinsa.

Samoin oli ilahduttavaa huomata, että olennaisia päivän aikana eri harjoitteissa tehtyjä huomioita palauteltiin luontevasti takaisin keskusteluun. Saatettiin käydä purkukeskustelua jostain harjoitteesta, johon Simo sopivalla tavalla linkitti  jonkin aiemmin opitun/käsitellyn asian. Tällä tavalla opittavat asiat eivät jääneet erillisiksi, vaan niiden välille rakentui merkityksellisiä yhteyksiä. Se on erittäin tärkeää, mutta valitettavan usein se unohtuu. Opetellaan yksi asia, mennään seuraavaan ja aiemmin opittuun ei välttämättä enää palata.

Yksi herkku oli, kun sanoit Ja Jaakko otti piirakan vastaan. Piste ja vuoro seuraavalle. — Se riittää että vie vuorollaan tarinaa yhden askeleen, tai puolikkaan, eteenpäin. (Kommentti satukaava/tarinankerronta harjoitteen purkukeskustelussa)

Tästä kurssista omaan asenteeseeni ja tekemiseeni tahtoisin poimia vieläkin joustavamman ja avoimemman asenteen. Sen että pystyy aidosti tekemään havaintoja ryhmästä ja kuulemaan ne aidot tarpeet. Silloinhan opetuksesta tulisi heti paljon mielekkäämpää. Okei tietyt perusjutut olisi hyvä oppia, mutta se mihin suuntaan itse olen opetuksessa aina halunnut mennä on soveltamisen oppiminen. Ei rajoja tarvita niin paljon kuin niitä tupataan määrittelemään.

Siellä leikittiin vaan niitä nolostuttavia leikkejä

Muistan kyllä koulu ja opiskeluajoilta useita kertoja, jolloin olen kuitannut hassunhauskat ryhmäytys ja muissa mielessä toteutut leikit nolostuttaviksi. Todennut, että minulla on ollut epämukava olla ja koettanut vältellä tilanteita, joissa tällaisia leikkejä on tehty. Opeopinnoissa muistan kyllä jättäneeni yhden sekaryhmämme tapaamisen ihan tietoisesti väliin, koska siellä oltaisiin ennakkotiedon mukaan tehty harjoitteita, jotka koin sillä hetkellä todella noloiksi. Silloin en osannut vielä tarkemmin analysoida miksi, mutta nyt se on taas paljon kirkkaampaa.

Tuolla kerralla nimittäin oli tarkoitus, että kokeilemme fyysisiä rajoitteita ja mm. näköaistin menettämisen kokemusta harjoitteella, jossa toinen syöttää parilleen jogurttia tai jotain vastaavaa. Muistan ahdistuneeni asiasta aivan valtavasti. On useita syitä miksi juuri tuo harjoite laukaisi minussa pakoreaktion. Ensinnäkin kyseinen tehtävä vaatii oman statuksen positiivista laskemista, antautumista toisen huolenpidon kohteeksi. En minä sellaiseen tuossa yhteydessä valmis. Olihan meitä ryhmäytetty ja varmastikin se oli monille ollut riittävää luottamuksellisen ilmapiirin luomiseen, mutta ei minulle. Sosiaalinen maski oli tiukasti yhä kasvoilla ja statusilmaisunalueeni pysyi melko suppeana.

Kauhean viaton ongelma: Mutta Pentti ei osannut leipoa. — Ei hätää! Naapurissa asuu Pirjo… Ihana pelastus.  (Satukaava/tarinankerronta harjoitteen purkukeskustelusta)

Siinä ehkä näenkin sen syyn, miksi minua niin usein on ahdistanut nämä ”nolostuttaviksi leikeiksi” nimeämäni sattumanvaraiset harjoitteet eri kursseilla. Hyvin harvoin niihin yhdistyi mitään käsitystä turvallisen ilmapiirin luomisesta. Ne olivat vain kivoja (ahdistavia) välitehtäviä opetuksen lomassa. Vaikka olisinkin periaatteessa halunnut tehdä ne, leikkiä ja olla hupsu, niin minulla oli aivan liian monta rajoitetta mielessäni, jotka estivät sen. Kaikki tuollainen oli todella kaukana mukavuusalueestani ja siksi niin kovin vaikeaa.

Se mikä tällä kurssilla tuli taas aivan äärettömän selväksi oli, että on ensiarvoisen tärkeää huolehtia turvallisen ja luottamuksellisen ympäristön luomisesta, ennen kuin lähtee teettämään harjoitteita, jotka vaativat itsensä nolaamista. Okei se, mikä eri ihmisille tuntuu nololta riippuu monesta asiasta, mutta aina pitäisi huolehtia siitä, että ihmisillä on hyvä olla ryhmässä. Että heidän on turvallista tiputtaa tai vaikka vain vähän kohottaa sosiaalista maskiaan ja päästää irti tietoisesta kontrollista.

Se vaatii työtä ja siksi minua ehkä vähän harmittaakin, kun menneisyydessäni impron ja ilmaisutaidon harjoitteita hyödynnettiin niin sattumanvaraisesti ja heikolla pohjustuksella. Muistan nuoruudestani yhden improkurssin, jonka aloitin, mutta jätin hyvin nopeasti kesken. Jätin sen kesken, koska mukavuusalueeni loppui kesken, eikä minulla ollut silloin teini-ikäisenä vielä rohkeutta astua pois siltä alueelta toisten nähden. Nykyään se on helpompaa, mutta yleensä se johtuu siitä, että luottamuksen ja iloisen mokaamisen ilmapiiri on luotu minun kannaltani onnistuneesti.

Jos tätä kokeilis oikeassa elämässä [kaiken hyväksymistä], niin miten paljon siitä tarttuis omaan elämään?

Niin paljon kun sä annat tarttua.

(Keskustelua tyrmäyskisa-harjoitteen jälkeen, siitä miten vastaava asenne eli kaiken hyväksyminen, toimisi arkielämässä.)

En minä edelleenkään kaikissa tilanteissa ole mitenkään rento ja hassutteleva. Olen usein erittäin varautunut ja rajoittunut tai jopa tyly. Huomaan, että minun jotenkin todella vaikea lukea joitain ihmisiä ja siksi olen heidän seurassaan jatkuvasti hieman hämmentynyt ja varuillani. Kun esim. tajuan etten ihan oikeasti erota toisesta ihmisestä millään milloin hän on vakavissaan ja milloin hän vitsailee, niin onhan se hankalaa. Mutta kun minun on hyvä ja turvallista olla jossain porukassa, niin huomaan olevani yllättävän kotonani ryhmätilanteissa, jotka aiemmin aiheuttivat minulle aivan valtavaa stressiä.

Sopiva ylikuormitus

Toisaalta impron kautta on löytynyt paljon keinoja päästä tavallaan omasta päästään ulos. Eli vaikka jossain harjoitteessa tuntisin tutun äänen Tämä on noloa, älä tee sitä! se ei enää vaivaa harjoitetta tehdessä. Aivot nimittäin ovat useimmissa harjoitteissa niin ylikuormittuneessa tilassa, etten edes kykenisi ajattelemaan tietoisia ajatuksia. Samoin käy opettaessa ja esitelmiä pitäessä, että sitä on yleensä jonkintasoisessa poikkeavassa tietoisuuden tilassa. Jos ei ole, niin sitten jännittää, ahdistaa ja kurkku kuivaa, koska ehtii miettiä itseään ahdistavia ajatuksia. Sen sijaan, kun tuohon tilaan pääsee, puhe virtaa vapaasti, eikä ehdi ajattelemaan, että onpas tämä epämukava tilanne. On liikaa kaikkea muuta.

Positiivisen alastatuksen voi ajatella antautumisena toiselle, toisen käsivarsille — Se on alistumista, mutta se on hirveän positiivista alistumista. (Kommentti statuksiin liittyvässä keskustelussa.)

Kuormituksen tason pitää kuitenkin olla sopiva. Liian paljon tai liian vähän kuormitusta aivoille ja alkaakin olla epämukava tai itsetietoinen olo tilanteessa. Muistan talvella käymästäni Meisner-työpajasta lämppäriharjoitteen, jossa piti ringissä siirtää viestin lailla hengitys toiselle ryhmän jäsenelle. Siis ottaa katsekontakti ja vapauttaa ilmaa keuhkoista jollain tavalla ja toinen sitten otti sen samalla tavalla vastaan välittääkseen viestin taas eteenpäin. Siinä kuormitus muuttui lopulta aivan sietämättömäksi, kun viestejä jossain vaiheessa kulki kymmenen tuossa noin viidentoista hengen ryhmässä.

Käytännössä sinulla oli koko ajan päällekkäisiä viestejä tai joku koetti hakea katsekontaktia kanssasi. Ei ollut yhtään kontaktista vapaata hetkeä. Huomasin kyllä aivojeni tyhjentyvän ja että en kyennyt tietoiseen ajatteluun, mutta minun oli tuossa tilanteessa todella vaikea olla. Tahdoin vain sulkea kaikki aistini ja poistua tilanteesta, koska kuormitusta oli liikaa. Katsekontaktin ottaminen oli lopulta aivan mahdotonta, sillä katseeni oli ylikuormituksen seurauksena lasittunut vastaanottokyvyttömäksi tuijotukseksi.

Tämä oli yksi niistä pointeista, mitä kurssilla käsiteltiin ja ihan konkreettisesti tuli huomattua hyvällä tavalla liian suuri kuormitus omille aivoille. Teimme kahden hengen kohtauksen, jossa meidän piti puhua gibberishiä koko kohtauksen ajan. Tehtävänämme oli samalla keittää kahvia ja ohjeistus oli, että keittäkää oikeasti eli miettikää ne eri vaiheet mitä siinä pitää tehdä. Tämän päälle me saimme vielä statuksemme määrittelevät kortit ja muistan kyllä katsoneeni, että jaa nelonen, okei.

Useat improharjoitteet on suunniteltu juuri sitä silmällä pitäen, että ne ylikuormittavat aivoja. — Hyvä juttu on jos unohtaa yhden osan, että en mä muistanut sitä statusjuttua. Silloinhan häirintätaso on ollut sopiva. (Aiemmin tehtyyn linkittyvä kommentti gibberish-elokuvatekstitysharjoitteen purkukeskustelussa)

Sitten aloitimme kohtauksen, jossa toinen tuli ovesta sisään tilaan ja aloin keittää miimisesti kahvia. Unohdin oman korttini saman tien, kun toinen tuli tilanteeseen. Gibberishin ja miimisen toiminnan (ensi kerralla keitän prkl pannukahvia) yhdistelmä veti aivoni aivan tyhjäksi. Toinen omasta statusasemastaan käsin teki jatkuvasti aloitteita ja vaati sillä tavoin huomiotani. Samalla myös miimisen kahvinkeiton yksityiskohtainen toteutus vaati niin paljon prosessointitehoa, etten kyennyt yhden yhtä tietoista ajatusta edes tuottamaan.

Kun harjoitus päättyi ja näin parini kädessä kortin tajusin, että niin minullahan oli myös kortti. Kortti ja sen myötä status, jota en ollut koko kohtauksen aikana muistanut ajatella. Korttini oli nelonen ja tajusin saman tien, että olin esittänyt kohtauksen aivan liian korkealla statuksella. Joku itselleni luontainen keskitason status siis käytössä koko kohtauksen ajan. Hieman rupesi naurattamaan, kun tajusin, että en tosiaan ollut hetkeäkään ilmentänyt tietoisesti oikeaa statusta. Ei tuo unohdus varsinaisesti nolottanut, huvitti vain miten helposti koko asia oli unohtunut. Ennen kohtauksen loppua minulla ei ollut mitään mahdollisuutta palauttaa sitä mieleeni.

P.S. En tainnut sitä missään vaiheessa aiemmin mainita, mutta tekstin lomaan ujuttamani lainaukset eivät välttämättä ole sanatarkkoja. Ne ovat oma muistikuvani siitä miten asiat on kurssilla ilmaistu. Jos tunnistat omat sanasi ja tuntuu, että ei se nyt ihan noin mennyt, niin olet luultavasti oikeassa.

Muistini on siivilä, johon tarttuvat asiat saattavat hieman värittyä siivilässä olevien punajuurten takia. Anteeksi.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑