Tämä nyt sitten on (mahdollisesti) viimeinen osa tähän saagaan. Oman oppimiseni kannalta koen kuitenkin tärkeäksi tehdä tämän arkielämän havainnon linkittämisen improkurssilla oppimaani (osa 1, osa 2, osa 3 ja extra). Se miksi tämä(kin) on minusta tärkeää kirjoittaa on, se että improsta on aidosti hyötyä myös käytännön arkielämään.

Olen sitä mieltä, että ei kannata rajata improa liian kapeasti. Ei se ole pelkkää esiintymiseen valmistautumista ja hassuja leikkejä. Voi se sitäkin olla, mutta se on niin paljon enemmän. Improssa käsiteltävät asiat ja opittavat taidot ovat sellaisia, joita tarvitaan hyvin monenlaisessa vuorovaikutuksessa. Tämä onkin yksi pääsyy miksi nimenomaan improvisaatio kiinnostaa itseäni harrastajana voimakkaasti.

Liitän tässä kohtaa Simo Routarinteen vetämällä improkurssilla oppimaani yhden sellaisen aiemmista opinnoista poimimani viestinnällisen juttu, jota olen tietoisesti kokeillut ja koettanut sisällyttää omaan toimintaani eli ns. minä-viestit. Sen sijaan, että lähtisin syyllistämään sanomalla esim. sinä teet aina näin voisin myös viedä vuorovaikutusta positiivisesti eteenpäin.

Voisin oikeasti ilmaista sen, miksi minua ärsyttää se toimintatapa. Ei siis lähteä syyllistämään toista, vaan kertomaan, miksi se tuntuu minusta niin turhauttavalta. Olen huomannut pääseväni vuorovaikutuksessa paljon parempiin tuloksiin tätä kautta. Kun sinä-viestien tekemä hyökkäys toista kohtaan ja sitä seuraava puolustusreaktio jäävät pois, on helpompi keskittyä siihen olennaiseen asiaan. Tässä on jotain mikä ei toimi, voisimme tehdä sille jotain.

Tunnista syyt siihen, miksi teet asioita niin kuin teet

Tähän aiheeseen liittyen tuli koettua pieni itsereflektiohetki yhden kurssipäivän jälkeen. Etsimme ruokapaikkaa ruuhkaisessa ostoskeskuksessa. Olimme improkurssilla puhuneet samana päivänä omien tiedostamattomien toimintatapojen tunnistamisen merkityksestä sekä itselleen vahingollisen toiminnan pysäyttämiseen tekemällä tietoisen valinnan vaihtaa suuntaa. Simon esittämä esimerkki liittyi fyysiseen itsensä loukkaamiseen lavalla seuratessaan impulssejaan, mutta se linkittyy mielestäni hyvin myös henkisten kolhujen ennaltaehkäisyyn. Ajoittain voi nimittäin saada itsensä kiinni myös henkisesti haitallisen impulssin seuraamisesta.

Tuossa ruokapaikan etsintätilanteessa sain itseni kiinni kesken tutun toimintakaavan toteuttamisen. Ehdotin mielestäni selkeästi yhtä ruokapaikkaa, johon voisimme mennä. Seuralaiseni reagoi siihen jotenkin epävarmasti ja sillä hetkellä tulkitsin sen saman tien tyrmäyksenä tekemälleni ehdotukselle. Reagoin siihen tutun passiivisaggressiivisesti ja tuttu toimintakaava oli otettu käyttöön. Siinä sitten kiukun ja nälän voimalla kierrettiinkin jokainen mahdollinen ruokapaikka valitsematta yhtään. Sehän oli toisen vika, mitäs ei heti hyväksynyt ehdotustani.

Tuon ah niin tutun päämäärättömän kiertelyn ja kaartelun aikana lamppu syttyi mielessäni. Tajusin, että tulkitsin toisen reaktion tyrmäykseksi, vaikka se ei sitä oikeasti edes ollut. Olin vain tulkinnut sen niin ja reagoinut sen mukaan asenteella no ei väkisin, ei ole pakko mennä sinne. Sehän on kuitenkin aivan jäätävän lapsellinen tapa reagoida asiaan.

Tee tietoisesti toinen valinta

Silloin päätin tietoisesti etsiä syitä lapselliseen reaktiooni. Tajusin, että ihmisvilinä stressasi minua ja siksi pinnani oli kireämmällä. Tajusin myös, että minulla oli nälkä ja siksi minun oli vaikea tehdä päätöksiä tai olla ilmaisussani joustava, sillä joku perustarpeista vaati huomiota. Ei sellaisessa tilassa pysty tekemään järkeviä valintoja. Pystyy vain primiitivisellä tasolla valitsemaan: taistele, pakene tai jähmety.

Päädyin sanomaan nämä pohdintani ääneen ja toteamaan, että ei minulle pitäisi antaa vastuuta ruokapaikan valinnasta kun olen tällaisessa tilassa, koska en pysty sitä ottamaan vastaan. Tilanteessa on minulle liian monta tekijää, jotka tekevät positiivisesta ja rakentavasta reagoinnista sekä päätöksenteosta todella vaikeaa. Minua ihan kirjaimellisesti ahdistaa valintojen tekeminen ja puran pahan oloni muihin, jotta en joutuisi kantamaan sitä yksin.

Silloin kun sanoin sen ääneen tajusin, että okei tämä on minulle vaikea tilanne, mutta ei se tarkoita, että se olisi mahdotonta hoitaa myös rakentavammalla tavalla. Voisin valita, että tarjoan selkeä ehdotuksen nynnyilevän no mentäiskö ehkä vaikka mahdollisesti tuonne tai no käy mulle muutkin. Voisin selkeästi sanoa, että haluaisin mennä tuohon ravintolaan, käykö se sinulle? Voisin tehdä asian toiselle helpoksi, enkä tiedostamattani vaikeuttaa asiaa meille kummallekin ja päätyä tähän samaan toimintakaavaan kerta toisensa jälkeen.

Päädyimme lopulta menemään siihen ensimmäiseen ravintolaan ja mieleni oli yhtäkkiä todella tyyni. Ei siksi, että sain ehdotukseni läpi, vaan koska tajusin että minun ei ole aina pakko toteuttaa tätä samaa kaavaa. Minua on nimittäin todella pitkään ärsyttänyt itsessäni tämä tapa toimia ja reagoida. Se aiheuttaa aina minulla itselleni surkean mielen pitkäksi aikaa ja siinä päädytään samaan turhaan päämäärättömän vaeltamisen vaiheeseen. Kaikki tämä vain siksi, että nälkäkiukun ja stressin vuoksi teen vääriä tulkintoja toisen sanattomasta ja sanallisesta viestinnästä. Siihen kun yhdistetään vielä raivokkaan passiivisaggressiivinen reaktio tekemääni tulkintaani, ei kenelläkään ole kohta kivaa.

Suostu katsomaan peiliin

Samalla tulin tietoisemmaksi, miksi minua ärsyttää niin valtavasti, kun toiset osoittavat samoja heikkouksia, jotka tiedän itse omaavani. Esim. edellä mainittu nynnyily päätöksenteossa rasittaa toisissa todella paljon, koska salaa tahtoisin heidän helpottavan omaa ahdistustani ottamalla vastuun päätöksestä pois minulta. En kestä katsoa toisen samankaltaisen käytöksen tarjoamaan peiliin, koska se näyttää minulle oman toimintakaavani. Näyttää kohdan, jossa minun pitäisi hyväksyä tarve rikkoa kaava ja muuttaa se. Hyväksyä että se olen minä, jolla olisi kyky helpottaa toisen ahdistusta tekemällä selkeämpiä tarjouksia.

Sinänsä siinä ei pitäisi olla mitään vaikeaa. Minulle on aina ollut helppoa olla rohkea toisen puolesta, kun näen että häntä ahdistaa vielä enemmän tai yhtä paljon kuin minua. Mutta jos perusoletukseni on, että toinen on minua rohkeampi, niin yhtäkkiä teen täysin toisenlaisia tulkintoja. Saatan hänen kanssaan pitää jonkun toisen kohdalla tuentarpeeksi tulkitsemiani viestejä yhtäkkiä tyrmäyksinä. Jos olen arvioinut toisen itseäni vahvemmaksi ja rohkeammaksi, minun on vaikea hyväksyä hetket, jolloin hän ei ole.

Silloin nimittäin minut on pakotettu ottamaan ylästatus tilanteessa, jossa olin tyytyväisesti itseni asettanut alastatukseen. Keinulauta välillämme heilahtaa ja negatiivinen ylästatus naksahtaa paikoilleen. Negatiivinen siksi, että perusturvallisuutta tuottanut oletukseni on petetty ja minua ahdistaa se että minut on asetettu tähän tilanteeseen. Sinunhan tässä piti olla ylästatuksessa. Mitä helvettiä?
Varsinkin sellaisten ihmisten kanssa, jotka on tuntenut pitkään voi tämä asetelman kääntyminen olla erityisen vaikea hyväksyä.

Minua ahdistaa, että minulle turvaa tuottanut perusoletus siitä, että toinen on staattisesti ylästatukseen jämähtänyt henkilö suhteessa minuun osoittautuu vääräksi. Kun hän joustaa ilmaisussaan alaspäin, minun on vaikea reagoida siihen, koska en halua hyväksyä virhettä arviossani. En suostu hyväksymään sitä, että ihminen joka on minua rohkeampi voisikin olla joskus epävarma ja tarvita tukea. Kaivata sitä, että minä otan jossain tilanteessa ohjat käsiini, enkä sysäisi niitä aina hänelle.

Nyt kun huomaan tämän mekaniikan, on minun helpompi tietoisesti valita toinen tapa reagoida. En ehkä aina pysty välttämään negatiivista reaktiota, mutta kun saan itseni kiinni kaavan toteuttamisesta, voin pysäyttää itseni.

*Ding*

Tee toinen valinta.

*Ding*

Muotoile asia hieman toisin.

*Ding*

Hyväksy.