En ole seisaaltaan esitettävien suosionosoitusten (standing ovation) fani. En osta sitä ajatusta, että seisomaan nouseminen maagisesti lisäisi arvostukseni määrää tai merkitystä. Muistan parin vuoden takaa, kun olin hakemassa konsertin jälkeen takkia narikasta ja kuulin kahden naisen keskustelevan illan konsertista. Toinen heistä totesi närkästyneenä, miten noloa hänestä oli, kun kaikki yleisössä eivät olleet nousseet ylös taputtamaan. Muistan miettineeni kuinka itsekin tuona iltana nousin enemmänkin ryhmäpaineen, kuin aidon tarpeen vuoksi.

Ymmärrän kyllä, että se on esiintyjälle päin arvokas kiitoksen osoitus ja siksi moiseen mukaan usein lähdenkin. En kuitenkaan näe arvostukseni olevan yhtään sen vähäisempää silloin, jos en nouse seisomaan. Koen toisaalta koko konseptin hitusen epäreiluna vaatimuksena huonojalkaisille tai ihmisille, joille nouseminen muutoin on vaikeaa. Eikö pyörätuolissa istuvan ihmisen suosionosoitus ole yhtä arvokas, kuin vieressään seisovan henkilön?

Ehkä minua tässä eniten ärsyttää koko jutun tuputtaminen kaikille yleisön jäsenille pakollisena vaatimuksena. Ehkä kaikista kyseinen konsertti ei sitten ollut niin ekstaattinen kokemus. Nouse, jos haluat, mutta ymmärrä myös, että kaikkien ei ole pakko niin tehdä.

Mielestäni koko konsepti on menettänyt hieman merkitystään. Monesti sitä pidetään suorastaan itsestään selvänä, että tiettyjen esiintyjien esitykset päättyvät yleisön osoittaessa suosiota seisaallaan. Ei sen niin pitäisi olla. Sen pitäisi nimenomaan olla erityinen kunnianosoitus, eikä pakollinen paha.