Yhden aikakauden loppu

Jotkut näyttelijät jättävät jo hyvin lyhyen esiintymisen kautta lähtemättömän vaikutuksen mieleeni. Heti ensi kerrasta heidän esiintymisensä piirtää johonkin sisimpään jäljen, joka on siellä valmiina aktivoitumaan, kun samaan näyttelijään törmää uudelleen.

Tällaisen lähtemättömän vaikutuksen minuun teki muuan nuori näyttelijä Hotelli Paradisossa (Helsingin Kaupunginteatteri), jota onnekkaan sattuman kautta pääsin katsomaan. Vaikka jälki oli jäänyt mieleeni, en tuolloin kyennyt vielä tekemään nähtyä kokonaan näkyväksi. Silmäni avautuivat vasta pari vuotta myöhemmin Jekyll & Hyde musikaalissa, kun yhtäkkiä tajusin että tämä ei ole ensimmäinen kerta kun näen kyseisen näyttelijän. Sen pienen uudelleenaltistuksen myötä näkymättömyyden verho oli poistunut ja näyttelijä astui mieleni varjoista kirkkaimpiin valoihin.

En osaa selittää sitä miksi jonkun esiintyminen jää tuolla tavoin lähtemättömästi mieleen. Ne ovat sellaisia hetkiä teatterin parissa, joissa katsojana tajuaa, että tässä se on. Tämä näyttelijä on selkeästi sisäistänyt jotain todella olennaista. Jokin hänen tavassaan esiintyä puhuttelee sinua. Ilta toisensa jälkeen saavut hämyiseen kellariin seuraamaan, kun kaikki palaset loksahtelevat somasti paikoilleen. Tai valut massojen mukana suuren näyttämön humuun, nähdäksesi edes vilahduksen siitä, mitä salaa toivoisit myös itse omaavasi. Toivoen, että ehkä taito tarttuu. Koettaen omaksua sen mitä omaksuttavissa on.

Siksi onkin äärettömän haikeaa, kun kaksi tällaisen lähtemättömän vaikutuksen minuun tehnyttä näyttelijää siirtyy samaan aikaan pois pääsääntöiseltä teatterissakäyntialueeltani. Ansa-musikaalin tehdastyöläisiä lainatakseni: ”On niin haikea erota Erkistä. Eläköön Erkki.”

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑