Diivat (Jyväskylän Kaupunginteatteri) #onelasttime

Palataan hieman ajassa taaksepäin. Toissa lauantaina oli  aika jättää hyvästit Jyväskylän Kaupunginteatterin ihanille Diivoille. Myönnän, että kyseinen näytelmä tuli nähtyä useampaan kertaan kuin laki tai yleinen käsitys teatterissakäyntien määrästä sallii. Ja tiedättekö mitä, ei hävetä yhtään 🙂 Tämä oli itselleni pieni tutkimusmatka komedian pariin ja siihen mitä esityksen elinkaaren eri vaiheissa tapahtuu.

Se mikä tässä näytelmässä itselleni oli hienoa huomata, niin millään kerralla se, että tiesin juonen ennakkoon ei haitannut kokemusta. Joka kerta huomasin nauravani samoille ja/tai eri asioille. Huumorin ytimessä ei ollut se mitä sanotaan, vaan se miten se sanotaan tai tehdään näkyväksi. Henkilökohtaisesti parhaimmaksi kokemukseksi itselleni Diivojen parissa nousi näytelmän kolmanneksi viimeinen näytös. Sinä iltana ilmassa oli sähköä ja näyttelijöistä oikein säteili vapautunutta energiaa. Kenties kaikki se näytöstä edeltäneen päivän patsastelu oli vapauttanut näyttelijät. Kaikki ylittivät itsensä ja yhteisestä työstä paistoi ilo ja rentous.

Hieman itsellenikin hämäräksi jääneiden yhteensattumien vuoksi päädyin paikalle myös Diivojen viimeisiin kahteen näytökseen. Ei ollut tarkoitus mennä, mutta jotenkin sitä vain itsensä teatterilta taas löysi 😉 Näissä näytöksissä Duncanin roolia paikkaamaan oli tullut toinen näyttelijä (Jouni Salo). Hän suoriutui roolistaan todella hyvin ja kun miettii, miten vähäisellä treenillä tuohon tilanteeseen oli varmasti päädytty, niin suorastaan häikäisevän hienosti hän roolinsa hallitsi. Nautin todella paljon useista uusista oivalluksista, joita hän toi mukanaan Duncanin hahmoon.

Tässä, kun kuitenkin oli nähnyt miten alkuperäinen esittäjä (Hannu Hiltunen) oli rooliaan esityskauden aikana kehittänyt, ei voinut välttyä vertailuilta. Tuli aika jännä fiilis joissakin kohdissa, joista olin erityisesti alkuperäisen esittäjän versiossa nauttinut.  Uusi versio ei ollut huonompi, vaan se oli erilainen, eikä välttämättä osunut omaan huumoriin ihan niin hyvin. Tuli myös konkreettisesti huomattua se, miten paljon pitkä harjoitus-/esityskausi tuokaan lisää hahmoon verrattuna siihen, mitä se on harjoituskauden alkupuolella. Siinä mielessä oli erittäin hyvä, että näin vielä nämäkin kaksi esitystä.

Mitä voisin sanoa Diivoista sellaista mitä en ole vielä sanonut? Sanon sen, että tässä tarinassa ja esityksessä oli todella paljon sellaista missä teatterissa nimenomaan nautin. Komedia on tyylilajina sellainen, että sitä on helppo katsoa ja sen ääreen voi palata yhä uudelleen. Vastaus siihen miksi kävin katsomassa Diivat niin monta kertaa, ei kuitenkaan piile pelkästään komediassa. Se piilee tarinassa ja sen henkilöissä sekä heidän välisissään suhteissa, jotka mielestäni olivat äärettömän toimivia. Kaikki olivat oikeilla paikoillaan ja kokonaisuus vain toimi. Osasyy suureen mielenkiintooni tätä näytelmää kohtaan voi toki olla myös kiero viehtymykseni klassikoiden hyödyntämiseen lähtökohtana uusille teoksille sekä ajatukseen näyttelijästä esittämässä näyttelijää.

Joka kerta minua riemastutti aivan yhtä paljon se antaumus, jolla varsinkin Leo (Joni Leponiemi) Shakespeare katkelmansa esittää. Jos jokin yksi juttu pitäisi valita, josta aivan erityisesti nautin, niin sen täytyy olla ihan näytelmän alussa, kun Leo ja Jack esiintyvät hirviseuralle. Minua ihastutti aivan luvattoman paljon se, kun kaikkensa antanut ja miekkaa omassa rinnassa huolella kiertänyt näyttelijä pomppaa ylös ja jatkaa monologiaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se on omistautumista se.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑