Kauas pilvet karkaavat on kuin uni, jonka pehmeä harso laskeutuu ylle, mutta poistuu taas aamun koitteessa. Rytmin vaihtelut sekä valon ja varjon leikittely luovat useita kiintoisia maailmoja. Se miten pienellä näyttelijämäärällä voidaan luoda tuntu valtavista ihmisjoukoista, on vaikuttavaa. Myös uhkaavien tilanteiden jänniteitä on saatu kohotettua huomattavasti tarjoamalla katsojalle siluetti ja tilaa mielikuvitukselle. Valkea verho on yllättävän tehokas sekä varjokuvien toteutuksessa että myös tunnelman luomisessa. Musiikki tarjoaa myös oman osansa tarinaan ja tästä kaikesta rakentuu sellainen keinuvan unelias maailma, jossa tahtoisi vain pysyä ikuisuuden. Myös silloin, kun on vaikeaa.

 

Voidakseen kertoa toivosta on tarinassa valitettavasti pudottava pohjalle. Paikkaan, jossa toivoa ei enää näyttäisi olevan, kunnes yhtäkkiä kaikki kääntyy. Tämä tarina on täynnä henkilöhahmoja, joille toivoo pelkkää hyvää, vaikka nämä ylpeyttään kieltäytyisivät yhteiskunnan tuista tai päätyisivät juopottelemaan epämääräisiin kuppiloihin. Yhdelle hahmolle toki tulee toivottua vähän vähemmän hyvää. Toisaalta kyllähän jokainen tarina tarvitsee vähintään yhden lurjuksen ja Forsström (Joni Leponiemi) on sitä ytimiään myöten.

 

Ilona (Maija Andersson) ja Lauri (Jukka-Pekka Mikkonen) onnistuvat upeasti pariskuntana ja heidän välillään on sellaista mukavaa lämpöä, mikä hehkuu myös katsomoon. Pieniä tekoja ja arkea, mutta myös suuria tunteita. Sankaruutta ja pelkuruutta sekä kaikkea siltä väliltä. Minua puhutteli erityisesti Melartinin (Henri Halkola) hahmo, joka ammattinsa puolesta edustaa katoavaa maailmaa. Toisaalta hän edustaa perinteitä ja sitä kaikkea mikä niissä on hyvää. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, mutta täytyykö kaikki vanha todella hävittää uuden tieltä?

 

Aiheen puolesta ollaan hieman ajankohtaisen ja edellisen laman aikaisen tilanteen välimaastossa. Toisaalta tulee fiilis elämästä 90-luvun puolelta, jossa itsekin olen hieman aikaa elämässäni viettänyt. Toisaalta jatkuvien yt-uutisten ja työttömyyden kasvaessa aihe on yhä valitettavan ajankohtainen. Kun ihmiseltä viedään työ, saattaa siinä samalla lähteä paljon muutakin. Laurin tilanne nosti mieleen Tarpeettomien ihmisten Karin tilanteen, jossa ihminen joutuu vasten tahtoaan pois työstään. Onneksi kuitenkin Lauri, vaikka aika syvissä vesissä käykin, ei koe ihmisarvonsa kadonneen työn myötä aivan niin täydellisesti. Loppujen lopuksi hankalassakin tilanteessa kykenee säilyy ilo, toivo ja rakkaus.

 

Musiikki on hyvin vaikuttavaa. Ihan alusta saakka lähdetään rakentamaan äänimaisemaa, joka tukee ja kantaa tarinan pyörteissä kulkevia ihmisiä. Kyllähän näin upeaa musiikkia ilokseenkin kuuntelee, mutta vielä hienomman asiasta tekee se, miten saumattomasti musiikki yhdistyy näytelmään. Jouni Innilän ääni saa kylmät väreet kulkemaan iholla. On hienoa nähdä, kun näyttelijät pääsevät hyödyntämään myös musiikillista osaamistaan, jota on tullut todistettua myös näytelmien ulkopuolella. Alku ja loppu ovat molemmat musiikin osalta nappisuorituksia. Joni Leponiemen aloituskappale ja Maija Anderssonin viimeinen kappale luovat ihastuttavan tunnelman näihin kohtauksiin. Kappaleet ovat täydellisesti oikeilla paikoillaan.

 

Vaikka kyseessä ei ole musikaali, niin tässä esityksessä on todella tarkka koreografia. Jokainen ele, ilme ja liike on tarkkaa ja varmaa työtä. Pidän kovasti siitä, miten samoja eleitä ja toimintoja on hyödynnetty mm. ravintolakohtauksissa hieman erilaisiin tarkoituksiin. Kadulla tapahtuvat kohtaukset on myös toteutettu nerokkaasti ja jokainen näyttelijä tietää tarkalleen askelmerkkinsä. Joissain hetkissä tuleekin mieleen, että katselee täydellisesti toistensa sijainnista tietoista ryhmää, joka liikkuu, pysähtyy ja hengittää ryhmänä, ei yksilöinä.

 

Lopuksi on vielä pakko mainita esityksen kerrontaratkaisu, joka toimii fantastisesti. Pidin erityisesti niistä pienistä hetkistä, joissa kertoja ja kerronnan kohde tavallaan noteeraavat toisensa. Dialogin ollessa melko niukkaa, tarjoaa kerronta sadunomaista ja samalla realistista näkökulmaa siihen, mitä on tapahtumassa. Tarinan todellisuuden ja kerronnan vuorovaikutus on kiintoisaa seurattavaa. Näennäisesti itsestään selvyyksiä ja lavalla muutenkin tapahtuvaa toimintaa raportoivat kertojat tuovat mielenkiintoisen tyylillisen mausteen tarinaan. Itseäni tämä ratkaisu viehätti kovasti.

 

Kauas pilvet karkaavat

Alkuperäisteksti Aki Kaurismäki
Sovitus ja ohjaus Jarno Kuosa (vier.)
Musiikin suunnittelu ja sovitukset Lasse Hirvi
Lavastus- ja pukusuunnittelu Karmo Mende
Koreografia Anna Maria Häkkinen (vier.)
Valosuunnittelu ja projisoinnit Tuukka Toijanniemi
Äänisuunnittelu Mika Filpus
Rooleissa
Maija Andersson, Jukka-Pekka Mikkonen, Henri Halkola, Anneli Karppinen, Hannu Hiltunen, Jouni Innilä, Joni Leponiemi, Saara Jokiaho, Taina Reponen ja Mutabazi Ndiyunze

P.S Loppuun sitten pieni tunnustus. En ole nähnyt Kauas pilvet karkaavat elokuvaa tai olen saattanut joskus vuosia sitten nähdä, mutta en siitä mitään enää muistanut. Niinpä tarkastilen Jyväskylän Kaupunginteatterin esitystä ilman historian ja etukäteistiedon painolastia tämän tarinan suhteen. Toki tarkoituksena on korjata tilanne elokuvan suhteen ja heti, kun sen käsiini saan, niin lupaan sen katsoa. Tämä ihan jo siksi, että minua kiinnostaa mistä on lähdetty liikkeelle ja miten näyttämösovitus on saanut muotonsa.