Toinen päivä taivaassa oli vaihtelevien tunnetilojen päivä. Kun lopetimme päivän virallisen osuuden ja opetuksen, niin oloni oli epäonnistunut. Sanoin sen parillenikin, kun piti miettiä päivän onnistumisia ja mitä haluaa päivästä mukaansa ottaa, etten muista yhtään onnistumista.

Se oli ihan totta, sillä hetkellä, kun sanoin sen. En muistanut yhtään onnistumisen hetkeä, koska juuri sillä hetkellä tunsin vaan sen häpeän, kun en pystynyt tekemään annettua tehtävää.

Kuorotekniikassa olin ilmoittautunut vapaaehtoiseksi lausumaan kuoroteoksen pohjaksi improvisoidun runon. Olin jo ihan valmis tekemään sen, kunnes realiteetit tehtävästä iskivät vasten kasvoja. Runo piti lausua omalta paikalta kuorossa eli käytännössä tyhjälle huoneelle, kun kaikki muut ryhmäläiset ympärillä (vieressä ja selän takana) koettavat kuulla sanomani. Mua alkoi ahdistaa sekä se, että lähimmät kuulijat ovat käytännössä iholla, kun kuorossa rinnakkain seistään, että se, kun joutuisin itse osallistumaan lauluun. Ja se oli jotain, mitä en halunnut tehdä.

Kun olin sanonut joo ja hyväksynyt tehtävän, luulin runon riittävän. Kun se ei riittänyt, niin kiukuttelin, kuin kakara ja sanoin, etten halua tehdä sitä. Enkä tehnytkään. Joku muu ryhmästä teki ja minä auoin kuorotekniikan ajan suutani eturivissä, koska häpeä tai ahdistus, jota tunsin oli niin kehollinen, ettei ääni kulkenut.

Se on yksi piirre, minkä huomaan toistuvan omassa tekemisessäni. Jos joku juttu, mitä lähdin ihan innoissani tekemään, osoittautuukin jollain tapaa vieraaksi tai ahdistavaksi, niin menen kehollisesti ihan lukkoon. Sitten soimaan itseäni, kun kivaksi olettamani kokemus kääntyikin epämiellyttäväksi.

Siksi en sillä hetkellä muistanut mitään onnistumisen kokemusta. Viimeinen pettymys oli nollannut muistin ja jäänyt kehoon haljuna tunteena. Mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi onnistunut päivän aikana jossakin.

Portin 13 seireeni

Yksi mielestäni onnistunut oma kohtaukseni oli ollut viiden random kohtauksen sarjassa mukana ollut parikohtaus, johon saimme inspiraatioksi numeron 13. Parini saapui tilaan ja pysähtyi eksyneenä. Kun hän kysyi, voisinko auttaa hänet löytämään portin 13, tapahtui jotain, mitä en ollut ennakkoon aavistanut.

Eka impulssi oli lähteä opastamaan hänen hahmonsa portille, mutta satuin huomaamaan asennon, johon kätensä oli pysähtynyt. Se oli sirosti, korkealla, minua kohti ojennettu, joten sivuutin ekan impulssin ja tartuin käteensä. Sen jälkeen hahmo syntyikin itsestään.

Lähdin toki ohjaamaan häntä kohti porttia, mutta hahmostani tuli semmonen oudon manipuloiva seireeni, joka yritti houkutella häntä toiselle portille. Totta kai hän olisi saanut mennä portille 13, mutta portilla 14 on lounge-alue ja ihanan pehmeä sohva. Sinne myös lopulta päädyimme, sen verran hyvin seireeni matkalaista houkutteli. Arvailujen varaan jäi kannattiko lähteä seireenin matkaan.

Sitä kohtausta pidän omalta osaltani onnistuneena. Siinä oli sellainen syvän tason uuden valinnan teko, jonka tiedän vaativan perus-joota enemmän kapasiteettia. Olin iloinen, kun sitä musta sillä hetkellä löyty.

Kuuntelin sanat fysiikan. Tartuin fyysiseen lahjaan eli jännällä tavalla ojennettuun käteen ja sain hahmon ilmaiseksi. Eikä sitä olisi tapahtunut ilman hyvää kuuntelua. Joten sen otan onnistumisena tästä päivästä mukaani.

Samoin otan positiivisena juttuna mukaani muiden improvisoijien määrittelemien esineiden kanssa tehdyn duettolaulukohtauksen. Ensinnäkin omalta osaltani otan onnistumisena mukaan sen kontaktin ja lämminhenkisen yhteyden, joka minulla parini kanssa oli, kun lauloimme.

Samoin erityisenä ilon aiheena otan mukaani sen esineiden lauluosuudessa –tämä oli siis hyvin disney-tyyppinen laulunumero elävine esineineen – tapahtuneen hämmennyshetken. Yhdessä kohtaa Hannu, joka säesti laulua, sivustaohjasi: ”nyt hämähäkit laulaa yhdessä” ja kaikki esineitä impronneet – kurssin toinen ohjaaja, Simo, mukaan lukien – olivat ihan kysymysmerkkeinä. Kukaan heistä, kun ei ollut hämähäkki.

Kohtaukseen oli määritelty esineiksi peili, puuterihuiska ja hämähäkinseitti. Sitten ohjeistus oli, että hämähäkit laulavat ja lavalla jo laulaneet esineet eivät tajunneet yhtään, mitä ohjeella tehdä. Erityisesti siinä siis se jälkikeskustelu.

On ihan normaalia, että välillä tulee epäselviä ohjeita tai muuten vaan menee kohtauksessa jotain sotkuun tai solmuun. Tulee väärä nimi tai jotain, kuten päivällä oli jo puhuttu määrittelytreenien yhteydessä. Mua kuitenkin ilahdutti se Simon kommentti tapahtunutta reflektoidessa, että hän oli niin sitounut olemaan se peili, niin ei hän osannut reagoida siihen, kun yhtäkkiä puhutaan hämähäkeistä. Musta ihanaa tajuta, vaikka kuinka ois kokenut improvisoija ja improvisoinut vuosikymmeniä, niin välillä vaan menee jotkut solmuun. Kun on niin sisällä siinä maailmassa, omistautunut siihen rooliin ja leikkiin, niin liian ristiriitaine ohjaus pudottaa.

Ette ehkä uskokaan, miten armollista se on välillä tajuta, että muillakin menee aivot solmuun ja hahmo tippuu, kun jotain liian odottamatonta tapahtuu, vaikka kuinka tosissaan leikitään. Ihanaa, etten ole ainoa.

Kysymyksiä

Samoin olen ihan ylpeä siitä, että heitin normaalin varovaisen kohteliaisuuteni romukoppaan ryhmäreflektioissa. En toki ollut erityisen puhelias, mutta pidin tarkasti huolta, että kysyin mieltäni askarruttaneet asiat ja kommentoin, jos tehdyssä tekniikassa oli jotain kommentoitavaa tai halusin mainita jonkun onnistumisen.

Olen toki aiemminkin niin joillain kursseilla toiminut, mutta mua on riivannut monesti häpeä siitä, kun haaskaan muiden aikaa tai kysyn jotain typerää. Siis omasta mielestäni, jälkikäteen arvioiden, hölmöä. Tänään ei tullut sitä tunnetta, ollenkaan. Olin iloinen, että kysyin, koska sain myös vastauksia.

Esimerkiksi mua jäi tehdyissä, miimisillä esineillä määritellyissä, kohtauksissa askarruttamaan variaatio yhteen kohtaukseen. Määrittelyssä siihen oli annettu hankeen juuttunut moottorikelkka, lapio ja talo. Hankeen juuttunut moottorikelkka, jota ensimmäinen kohtaukseen tullut hahmo rupesi kaivamaan irti hangesta johti lähes välittömästi ristiriitaan hahmojen välillä. Sivustaohjattuna siitä kohtauksesta tuli toki valtavan hauska ja mukava katsoa, koska ristiriita vaan syveni ja panokset nousivat. Syntyipä siinä lapsikin, vaikka kelkalla ei sairaalaan kerettykään.

Aprikoin silti, kun sitä ongelmattomuutta kohtauksen alussa oli toisen kohtauksen yhteydessä tutkittu ja reflektoiden pohdittu, olisiko ongelmallisen esineen kanssa voinut tehdä ongelmattoman kohtauksen. Hankeen juuttuminen on esineen määrittelyn yhteydessä luotu ongelmatarjous ja mua kiinnosti, voiko sellaisesta tarjouksesta aloittaa positiivisen kohtauksen.

Olen iloinen, että kysyin, koska sitten saatiin ihan konkreettisesti nähdä kaksi muuta vaihtoehtoa, miten kohtaus olisi voinut edetä. Ekassa versiossa kaikki oli periaatteessa hyvin sopuisaa, kun elefantista huoneessa, eli moottorikelkasta hangessa, ei puhuttu tai sitä ei edes huomattu. Melkein heti, kun se huomattiin ja sitä alettiin kaivaa esiin, konflikti leimahti. Sen sijaan toinen versio oli sitten läpipositiivinen. Siinä hankeen juuttumista oli edeltänyt kahden tyypin iloinen hurja lasku alas mäkeä. Nyt kelkka haluttiin kaivaa esiin, jotta voidaan näyttää sama temppu uudestaan isälle. Eli hankeen juuttumisesta ei tehty ongelmaa.

Kaikki kolme kohtausta olivat täysin uskottavia ja mahdollisia niistä lähtökohdista. Kiinnostavaa kuitenkin oli tajuta, miten haastavaa on päästä siihen kolmanteen versioon eli positiiviseen kohtaukseen. Esine, kun toi mukanaan ongelman, joka helposti johtaa ristiriitaan. Positiivinen valinta on aina mahdollinen, mutta niitä näkee niin harvoin, että ainakin mun on välillä vaikea improvisoidessa muistaa tehdä niitä.

Ei-ongelmia-ajatus kohtauksen alussa konkretisoitui hienosti tämän päivän kohtauksien versioinneissa ja sivustaohjauksessa. Joten iso kiitos vetäjille, kun tarjositte näin kivan laboratorion tämänkin aiheen tutkimiseen.