Olotilan kevätkauden päättäneiden, Vyyhti-festivaalien viimeisenä työpajana oli kokeellisempi improtyöpaja. Tässä työpajassa pureuduttiin Simo Routarinteen ohjauksessa keskustelujen ja tekemisen kautta improvisaation tabu-aiheisiin. Liikkeelle lähdettiin keskustelusta ja tilan yhteisten sääntöjen määrittelystä. Ylipäätään keskusteltiin sitä, mitkä aiheet ovat tabuja tai sellaisia, joita improvisaatiossa on vaikea käsitellä.

Huomasin ehkä, että (sosiaalisen) tabun käsite ei ole itselleni kovin selkeästi määrittyvä käsite. Tuli välillä vähän semmonen olo, että varsinaisesti kielletyn tai paheksutun toiminnan tai puheen sijaan puhuttiin aiheista, joista on hankala puhua. Tai sanotaanko näin, että aiheesta ei nykyään voi enää puhua yhtä räikeän yleistävillä tai loukkaavilla sanoilla, kuin joskus. Se ei tarkoita mielestäni, ettei asiasta voi puhua. Samalla myönnän sen, että ehkä se sosiaalinen mukautus, mikä käyttökielessä on tapahtunut – tai oletetaan, että on tapahtunut – tekee vaikutelman aiheen tabuisuudesta. Siis ihan vaan se, että aiemmin omaksuttu sanavalikoima ei vastaa sitä, miten nykyään asiasta puhutaan.

”Kun ei saa enää sanoa x:ää x:ksi”, on hyvin yleinen aloitus. X:n kohdalle voi sijoittaa melkeinpä, minkä vain aiheen tai ryhmän, josta aiemmin on puhuttu ronskimmalla kielellä tai tietyin loukkaavin ja mitätöivin ilmauksin. Koska joitain ilmaisuja paheksutaan tai pyydetään välttämään, koska niissä on negatiivinen lataus historiansa vuoksi, niin tulee kuva, että mitään ei saa enää sanoa. Ja toki se joissain yhteyksissä ja ryhmien sisällä voi olla totta, mutta ei se yleispätevänä lausahduksena päde.

Läheisyys

Ekan keskustelun jälkeen liikkeelle lähdettiin, ei niinkään suoraan tabuja, vaan rajoja tutkimaan. Missä menee raja kahden improvisoivan välillä tänään, tässä tilassa. Harjoite oli yksinkertaistettu versio Tule-harjoitteesta, joka myös tämän blogin harjoitteista löytyy. Ihan ilman sanoja toinen kävelee kohti pariaan. Liikkumaton pari saa käsimerkillä näyttää, missä kohtaa toivoo liikkujan pysähtyvän. Kun se raja tulee vastaan, niin ollaan hetki ja otetaan yksi askel taakse päin. Sitten kokeillaan vielä pariin kertaan uudelleen, mihin etäisyys, jossa on vielä ok olla toisen kanssa tänään, asettuu.

Tämä oli kiinnostava versio tutusta harjoitteesta. Etenkin se, kun kokeiltiin useampaan kertaan sitä viimeisen askeleen etäisyyttä ja asettuuko raja samaan kohtaan joka kerta, antoi kiinnostavaa tietoa siitä, miten pelottava tai lähestyttävä itse tänään on. Tai itse asiassa, kuten pariltani sain kuulla, kertoi se siitä, missä kohtaa toisen ihmisen lämpö oli jo liian voimakas.

Itsehän pysähdyin ja pysäytin parini noin kädenmitan päähän. Henkilökohtaisen tilan sisäpuolelle, mutta ei erityisen lähelle. Tämä varmasti hyvinkin suurelta osin johtui siitä, etten tuntenut pariani ennalta ja tämä oli päivän eka harjoite. Ei ollut mitään syytä, miksi etäisyys ei olisi se, mikä yleensäkin on vähän vieraamman ihmisen kanssa.

En oikeastaan seurannut, mutta reaktioista päätellen ja sivusilmällä huomioiden, ymmärsin kyllä muiden ehkä päätyneen lähemmäksikin toisiaan. Tottahan se toki on, että monella ihmisellä on pienempi henkilökohtainen tila, kuin esimerkiksi minulla. Toisaalta, tajusin myös sen, että tilassa oli toisilleen ennalta tuntemattomien henkilöiden lisäksi myös toisilleen ennalta tuttuja ihmisiä. Tuttujen kanssa tilan neuvottelu voi näyttää hieman erilaiselta, kuin tuntemattoman tyypin kanssa.

Vahvistan kuitenkin sen, mitä parini sanoi lämmöstä. En ehkä itse tulkitse sitä lämmöksi, vaikka sitähän se varmaan on. Olen vaan ajatellut sen energiaksi. Se voi olla luota työntävää, kutsuvaa tai paikoilleen pysäyttävää, mutta se on olemassa siinä ihmisten välissä. Ei parini välttämättä olisi tarvinnut minulle kertoa, missä kohtaa pysähtyä, koska aistin sen, missä kohtaa on raja. Kaikki ei ehkä näin selkeästi toisten tai omiakaan rajoja tunnista, niin toi käsimerkki on hyvä ja tärkeä. Ohjaa tilannetta niin, ettei mennä liian lähelle. Epämukavan lähelle.

Itse olisin pysähtynyt siihen, mihin parinikin toivoi mun pysähtyvän. Sitä lähempänä ei olis ollut luontevaa olla siinä hetkessä.

Kiroilu

Eka varsinainen tabuaihe oli kiroilu, joka oli itselleni aiheena ongelmallinen. Eikä siinä mielessä, missä olettais. Siis mähän olen paha suustani. Jos en varo ja rajoita itseäni, niin kiroilen melko runsaasti. Toki eri konteksteissa pätee eri säännöt, joten ei se mikään pakko, jota mun on toteutettava. Tunnustan kuitenkin, että olen hyvin runsaasti kiroileva ihminen arjessa, jos puhun ihan vapaasti.

Ehkä senkin takia, mulle oli todella vaikea päästä mukaan niihin luovan kiroilun harjoituksiin, joissa piti vapautua turhista rajoitteista suoltamalla kirosanoja. En vaan osallistunu. Olin paikalla, mutta en käyttänyt vuoroakaan.

Mietin sitä jälkikäteen, mikä siinä tökki, kun tehtävä ei varsinaisesti missään vaiheessa ollut ylivoimainen. Pystyn kyllä sanomaan ja kehittelemään kiroiluksi tulkittavaa kieltä. Oikeastaan tulin siihen tulokseen, että mun esteeni siinä hetkessä liittyivät ryhmään ja tekniikoihin.

Jostain syystä tämä oli nyt, oman tulkintani mukaan, melko älyllisesti suuntautunut ja sanarikas ryhmä. Mikä tarkoitti sitten sitä, että alkoi syntyä semmosia loputtoman pitkiä yhdyssanoja. Huomasin, että niiden kuunteleminen alkoi väsyttää itseäni. Yritin keskittyä kuulemaan sen solvauksen sieltä sanaryöpyn seasta, mutta tuntu sitä ei vaan tule. Ei päästä siihen kiroiluun asti, vaan luetellaan kaikkia tuntemiamme vähänkin epämiellyttäviä tai tuhmia sanoja. Sitten tajusin, että se varsinainen solvaus tuli oikeastaan ilmi vasta viimeisestä verbistä.

Jostain syystä siinä ryhmässä vapautunut kiroilu muistutti hyvin paljon saksan kieltä, jossa olennaisin verbi on vasta lauseen lopussa. Sitä ennen saattaa olla loputon litania sanoja, joiden merkityksen tajuaa vasta, kun on kuullut sen verbin. Sellainen tunne mulla oli, kun kuuntelin sitä kiroilua. Enkä mä osannut liittyä siihen. Mulla väsy aivot jo sitä muiden tuottamista kuunnellessa.

Samalla tajusin myös sen, että keskittyessäni kuuntelemaan lakkasin olemasta läsnä tilanteessa. Tipahdin jotenkin ryhmän ja itseni ulkopuolelle, joten en seuraavissakaan tekniikoissa kyennyt sen parempaan. En kiroillut kertaakaan. Paitsi ihan eri harjoituksessa työpajan loppupuolella, kun ei enää treenailtu kiroilua.

Mutta myönnän, että harjoitteiden muoto vaikutti myös osallistumishalukkuuteeni. Kun musta tuntuu ulkopuoliselta, kuten sillä hetkellä tuntuu, niin soloististen isoenergisten harjoitteiden tekeminen on vaikeaa.

Eka kiroiluharjoite tehtiin niin, että yksi astui piirin keskelle, puhui siellä aikansa ja hänet saattoi sieltä sitten joku pelastaa jossain kohtaa sanomalla sovitun sanan. Keskellä oleminen siinä on aika kuumottavaa, koska pelastuksessa voi kestää ja kaikki kohisee ympärillä, kuten tekniikkaan kuului.

Toinen kiroiluharjoite taas oli räppibattle-tyyppistä rivi ryhmäkiroilua, jossa yksi aina vuorollaan käy solvaamassa vastapuolen joukkuetta. Enkä ole koskaan ollu hyvä tässä tai erityisemmin halunnut tehdä tämän tyyppisiä tekniikoita. Vielä vähemmän nyt, kun ei tuntunut siltä, että mun edes pitäis olla tässä ryhmässä tai tilanteessa mukana.

Itse asiassa musta tuntu, varsinkin ton toisen tekniikan kohdalla, että mun olis vaan pitänyt poistua tilasta, koska tajusin, etten pysty siihen. En vaikka muut kuinka yrittäis rohkaista ja pedata paikkoja. Siinä on vaan joku semmonen energiatasojen ja rytmien ristiriita, mitä en pysty käsittelemään. Mua ahdistaa se tilanne. Yritän olla siinä, koska mitään uhkaa ei ole ja tämä on vaan hassuttelua, mutta oikeasti haluaisin vain pois siitä painostavasta ilmapiiristä. Ei se oikeasti toki sitä ole, mutta musta tuntuu siltä, koska mulle tulee turvaton olo noissa harjoituksissa. Varsinkin, jos tunnen muutenkin olevani ryhmän ulkopuolinen. Ja siinä hetkessä tunsin, etten kuulu porukkaan.