Tampereella järjestettiin, Finland Improv Ry:n toimesta, parin päivän mini-improfestarit (TIMF24). Siellä järjestettiin myös tämä otsikossa mainittu kolmen tunnin improtyöpaja. Työpajan aiheena oli siis miimi. Tarkemmin sanoen miimisen todellisuuden määrittelyjen ja vuorovaikutuksen tutkiminen. Mitä miiminen kuppisi kertoo hahmostasi?

Työpajakuvausta lukiessa oman mielenkiintoni herätti ajatus siitä, että pystyisi kannattelemaan itse improvisoitua kohtausta ilman ketään muuta lavalla. Sen tunnistan itselleni vaikeaksi. Mulle kuuntelu ja liittyminen ovat helppoja toimintoja, kuten yhdeltä päivän pariltani sain palautteena myös kuulla. Sen sijaan kohtausten aloittaminen ja yksin miimisen tilan määrittely ei ole vielä(kään) kovin luontevaa.

Mä olen se improvisoija, joka aika nopeasti huutaa, hahmon nimeten, jonkun kaverikseen lavalle. Siitä turhasta kiireestä olis kiva opetella myös pois. Tajuan katsojana ja lavan sivussa olleena, miten mukava on välillä seurata ihan kiireetöntä alkua, missä joku vaan toimii ja rakentaa sitä tilaa. Mä tajuan rakentaa miimistä tilaa lähinnä silloin, kun sitä on erikseen treenattu tai se on tekniikan ohjeistuksen sanottu, että tila pitää määritellä. Oma vaisto tehdä niin puuttuu edelleen.

Siinä tämä työpaja oli kiva herätys miettimään sitä, miten paljon mahdollisuuksia jää käyttämättä, kun miiminen todellisuus vaan nopeasti roiskitaan lavalle. Oli ihana päästä hitaasti rakentamaan tiloja ja keskittyä ihan vaan vuorovaikutukseen sen miimisen esineen kanssa. Samaten Jutta ohjas hyvin miettimään sitä, mitä tunteita esine hahmossa herättää.

Erityisesti lisäkysymykset esineen alkuperään, ominaisuuksiin ja ikään liittyen johdattelivat laajentamaan näyttelijäntyötä miimissä. Useinhan sitä vaan ottaa sen miimisen kupin, mutta ei hetkeäkään mieti millainen kuppi se on ja miksi se mahdollisesti on tärkeä. Mitä, jos se onkin mummon perintönä saatu vanha posliinikuppi, jonka kultaus on jo kulunut ja, jossa on pieni särö. Niitä ei tartte edes sanallisesti välttämättä määritellä, vaan riittää, että ne ajattelee, koska se vaikuttaa siihen, miten käsittelet sitä miimistä esinettä. Toisaalta, yleisön kannalta taas voi ihan tarpeen myös välillä puhua ääneen niitä määrittelyjä.

On ihan eri asia avata raskas, saranoiltaan vähän ruosteinen, massiivinen tammiovi, kuin liukuovi. Nämä on niitä yksityiskohtia, mitä tekniikkaharjoituksissa tulee määriteltyä, mutta sitten lavalla ne unohtuu aika nopeasti. Ei tule pysähdyttyä niin tarkasti yksittäisten esineiden ja tilojen äärelle, vaan maalaa isolla pensselillä yksityiskohtia. Määrittelee, että tuossa on pöytä, mutta ei suo ajatustakaan sille, millainen pöytä se on. Se näkyy sitten myös improvisoidussa toiminnassa.

On paljon helpompi kävellä kevyesti määritellyn miimisen pöydän läpi, kuin sellaisen, joka on oikeasti kunnolla ankkuroitu tilaan.

Vähemmän on enemmän

Miimin kanssa toimiessa selkeys on hyvä muistaa. Tässä työpajassa ei niinkään keskitytty miimiseen realistisuuteen tai liikesarjojen purkamiseen, mitä puhtaasti miimiin keskittyvässä opetuksessa monesti tehdään. Ajatus siitä, että vähemmän on enemmän oli kuitenkin koko ajan läsnä.

Mulle selkein kohta, missä tajusin, että taitavimminkaan toteutettu miimi ei toimi, jos siinä on liikaa liikettä. Tehtiin pienryhmissä harjoitetta, missä yhdelle annettiin joku määritelty miiminen esine ja hänen tehtävänsä oli olla vuorovaikutuksessa sen esineen kanssa. Huomasin monimutkaisuuden siinä kohtaa, kun yhdelle ryhmässämme annettiin esine ja hän melko nopeasti hylkäsi sen alkuperäisen esineen poimiakseen toisen esineen, jonka kanssa jatkoi sen oman pätkänsä loppuun.

Siinä kohtaa, kun hänelle tuli idea uudesta ideasta, joka oli alkuperäisen esineen välissä, minä ainakin katsojana tipuin kärryiltä. Se tuli myös purkukeskustelussa esiin, että muutkaan pienryhmässämme katsojina olleet, eivät ihan päässeet jyvälle siitä, mikä se esine oli, minkä hän oli poiminut. Sellaista tapahtuu, eikä se ole vaarallista. Joskus tulee idea, sitä tekee tarkasti vaiheita kunnioittaen miimistä todellisuutta todeksi, ja silti kaikki katsojat on kuvitelleet ihan eri esineen tekijän käteen.

Lähinnä siinä rekisteröin sen oman turhautumisen katsojana, kun tehtävänä oli tutkia sitä esinettä, jonka oli saanut. Se oli se ainoa tehtävä, miettiä ja olla vuorovaikutuksessa annetun esineen kanssa. Tässä kohtaa mentiin aika nopeasti siitä annetusta, johonkin ihan omaan esineeseen. Mikä sekin voi olla kiinnostavaa, mutta siitä tuli turha kiireen tuntu. Kun se olis riittäny, että olis hetken tutkinut ja määritellyt mielessään sitä annettua esinettä. Nyt se annettu esine oli yhdentekevä, mikä ikinä, ja se oikeasti mielenkiintoinen juttu oli se, minkä tekijä löysi omasta mielikuvituksestaan.

Siinä ei ole mitään väärää, eikä huonoa. Se on aivan toimiva vaihtoehto. Rupesin vaan miettimään sitä siltä kannalta, jos esine on saatu yleisöehdotuksena. Niin silloinhan se pieni vuorovaikutushetki esineen kanssa on riittävä kuittaamaan sen saadun ehdotuksen, mutta eihän siinä tule aidosti tutkittua juuri sen ehdotuksen mahdollisuuksia.

Ymmärrän myös sen, että kaikki annetut esineet eivät inspiroi. Kuitenkin just tässä työpajassa sitä olis toivonut, että tekijä olis tuonut sen annetun esineen todellisuuteen. Miettinyt:

• miten vanha esine on
• onko se ehjä vai onko siinä joku särö jossain
• mikä sen merkitys on juuri sinulle (hahmona)
• miten painava se on
• mitä materiaalia
• onko siinä jotain yksityiskohtia
• mitä tunnetta esine sinussa aiheuttaa

Miimin kannalta rupesinkin työpajassa miettimään, että turhan usein sitä ryntää käyttämään miimisiä esineitä pysähtymättä tuntemaan yhtään mitään. Itselleni tekijänä olikin mielenkiintoista päästä kokeilemaan miimisten esineiden kanssa toimimista sillä ajatuksella, että on aikaa keskittyä tunteisiin ja yksityiskohtiin. Tässä harjoituksessa treenasin ensin hammasharjan ja sitten peilin kanssa toimimista.

Huomasin, että hammasharja, kun se ojennettiin mulle molempiin käsiin, oli ensin mulle vaikea käsittää. Tajusin toki, että se annettu harja oli luultavasti sähköhammasharja, mutta en saanut kunnolla visualisoitua sellaista. Siksi pysähdyin siihen hetkeksi tunnustelemaan ja katselemaan sitä näkymätöntä hammasharjaa. Yritin puskea sen oikean muodon todellisuuteen, mutta en pystynyt siihen. Niinpä päästin hieman irti muodosta ja tartuin harjaa varresta, kuin se olisi tavallinen hammasharja. Eli siinä kohtaa tapahtui muutos alkuperäiseen tarjoukseen.

Päädyin sitten valitsemaan tavallisen hammasharjan, joka oli vähän hähmäinen. Rupesinkin putsaamaan sitä harjaa. Sillä ajatuksella, että tällä pitäisi vielä pystyä hampaat pesemään, mutta onhan tää tosi ällö. Kun ohjaaja sinne väliin huusi, että pitää huomata jotain yllättävää esineessään, niin siinä kohtaa löysin harjasta pitkän hiuksen. Hetkeä päädyin siihen tulokseen, että se on sen verran ällö hammasharja, että heitän sen vaan roskiin.

Purkukeskustelussa oli hyvä kuulla, että kaikki nämä samat ajatukset ja tunteet, mitä olin pyöritellyt, olivat myös nähneet samankaltaisen todellisuuden. Se on mulle tekijänä paras palaute, että se, mitä tunnen ja teen improvisoijana välittyy yleisöön. Sillä ei ole väliä onko tulkinta täsmälleen sama tai näkeekö joku jotain sellaista, mitä en edes ajatellut. Se on vaan hyvä, että on erilaisia mielikuvituksia. Tarkoitan vaan sitä, että koen onnistuneeni siinä, etten häslää liikaa vaan keskityn siihen annettuun esineeseen niin hyvin, että se tulee näkyväksi katsojille.

Toinen esineeni oli peili. Siitä ei ehditty purkukeskustelua kunnolla käymään, mutta ehdin kuulla sen verran, että se perustunnevaihtelu, mitä mulla siinä oli ollut, oli välittynyt. Ensin, kun nostin sen käsipeilin käteeni mulla oli hyvin lämmin tunne. Peilasin itseäni lämmöllä. Sitten se muuttui. En katsonutkaan enää peilikuvaani peilissä, vaan rupesin tutkimaan itse peiliä. Näin siinä yksityiskohtia ja säröjä. Se muutti myös tunnetilaa. Huomasin, että siihen olikin vaikeampi katsoa. Tuli surullisempi ja vaikeampi olo.

Tämä oli itselleni tärkeä muistutus. Miiminen esine voi tarjota todella paljon materiaalia, mihin reagoida. Turha kiirehtiminen kuitenkin estää huomaamasta näitä mahdollisuuksia. Tämä hetkeni peilin kanssa oli pieni toisinto kesän improtaivaasta, missä hätiköin saamani peilin kanssa. Koska siinä oli mahdollista käyttää myös sanoja, niin päädyin vaan puhumaan siitä peilistä näkemättä sitä kunnolla. Nyt sitten otin aikani ja todella katsoin peiliä, enkä vain peilannut itseäni.

Hyvä kuuntelija – huono kuulo

Mainitsin alussa, että yhden tekniikan jälkeen positiivista palautetta antaessaan parini mainitsi kuuntelun ja kohtauksiin liittymisen vahvuudekseni. Allekirjoitan siinä mielessä, että seuraan melko tarkkaan, mitä muut tekee – jos se asemointien ja muun osalta on mahdollista – ja rakennan jo luodun päälle. Pääosin kuuntelen hyvinkin syvällä tasolle, mitä ja miten sanotaan tai tehdään. Mutta mulla on kuuntelussa myös haasteeni, sillä mulla ei ole tarkin kuulo ja multa puuttuu häiriösuodattimia aivoista. Mulle tulee kaikki läpi, jolloin mikään ei enää tule.

Tämä ongelma näkyy etenkin, kun tehdään koko ryhmällä samaan aikaan tekniikoita. Tässä työpajassa mm. rakennettiin kahden eri parin kanssa yhdessä miiminen huone, jonka kaikille neljälle pinnalle piti määritellä joku esine tai ominaisuus. Pointtina vaan se, että koko tila lattiasta kattoon tulee jollain tasolla määritellyksi. Jossain on ikkuna, lattialla on matto, katossa jollain tavalla määritelty lamppu jne. Tässä tekniikassa mulla oli jälkimmäisen parin kanssa suuria vaikeuksia kuulla, mitä toinen määritteli.

Sehän ei varsinaisesti olis ongelma. Totta kai elämässäkin käy välillä niin, ettei vaan yksinkertaisesti kuule, mitä toinen sanoo. Ongelman siitä tekee se, että mulla on niin automatisoitunut reaktio siihen, kun en oikeasti kuule tai saa selvää, mitä määriteltiin. Ohitan sen myöntämisen, että en kuullu. Teeskentelen kuulleeni tai toivon, että se, mitä määriteltiin tulee myöhemmin uudestaan ääneen sanotuksi. Se on ongelma improlavalla, koska sama toimii nimissä ja esinemäärittelyissä.

En tajua kysyä: Anteeksi, mitä sanoit? tai muuten pyytää toistamaan. Tämän takia mulla menee välillä improkohtaukset ihan puuroksi, koska niitä juttuja, mitä en ihan kuullu tai, joista en täysin tajunnu, mikä se määrittely oli, on vaan liikaa lavalla.

Sitä sattuu paremmissakin piireissä, en siitä sen suuremmin itseäni soimaa. Mä vaan haluaisin purkaa sitä automaattista ohitusta ja välillä muistaa kysyä, jos en kuule. Kun ei se ei ole edes kehtaamisesta kiinni, vaan siitä, että en hoksaa tarkentaa sitä, mitä en tajunnu. Tämä on varsinkin esittävän impron kontekstissa aika olennainen asia, koska sitä epämääräistä kamaa kertyy helposti liikaa lavalle. Sitten kävellään miimisten pöytien läpi ja määritellään moneen kertaan samat esineet.

Tässä työpajassa huomasin, että mulla jäi esimerkiksi tajuamatta kunnolla millaiseksi parini määritteli sängyltä poimimansa tyynyn. Se oli ehkä kissatyyny, mutta en kunnolla kuullu sitä määritelmää, joten huomasin, että mulla jäi selkeä tarve vältellä sitä miimistä esinettä, koska en täysin tiedä, mikä se on.

Tämä on se ongelmallinen puoli, koska mä myös välttelen sellaisia esineitä miimisissä tiloissa, mitä en ihan täysin hahmota. Se taas liittyy perfektionismiin ja arvioinnin pelkoon. Mutta ne on yhtä työpajaa isompia asioita, joten ei mennä niihin sen syvemmin tässä yhteydessä.