Tämä oli todella ihana kurssi, enkä halua sotkea varsinaista kurssikerrontaa omien ongelmieni pohtimisella. Tarkoitan nyt siis sellaisia ongelmia, jotka juontuu jostain muusta, kuin varsinaisesti siitä, mitä kurssilla käsiteltiin.

Tunnistan kantavani tiettyjä triggereitä ja semmosia traumapisteitä, joista saattaa lähteä syviä säröymiä yllättävillä hetkillä. Itse hetkessä ei tartte olla mitään vikaa tai mitään erityisen pahaa. Siinä on vaan joku semmonen mekanismi, yliajattelun aiheuttama tunnekuohu tai joku tulkinnallinen asia, mikä kääntää sen haitalliseksi kokemukseksi.

Tunnistan tämän itsessäni ja joskus varoitan siitä etukäteen kursseilla, että näin voi käydä. Yleensä en. Tällä kertaa en, koska en muista, että mulle olis käyny niin Elina Strikkisen vetämillä kursseilla. Niinpä ajattelin, ettei niin käy nytkään, mutta olin väärässä.

Paniikkia eka kanikanilla

Harmikseni kohtasin tällä kurssilla molempina päivinä yhden oman vakio-ongelmani. Mulla menee välillä aivot täysin lukkoon ja iskee paniikki. Se on joku semmonen traumajuttu / vilkkaan ja rajattoman mielen ylikuormitustila, missä ”taistele, pakene tai jähmety” selviytymismoodi naksahtaa päälle. Tämä tapahtuu yleensä harjoituksissa, joissa on paljon nopeasti kerrostettuja osia, jonkintasoinen oikean suorituksen vaade (annetut pidemmät repliikit tai toisteiset sanalliset osat) tai yksilönä huomion keskipisteeseen puskeva mekanismi. Myös rytmissä pysymisen paine saattaa joskus olla laukaiseva tekijä, jos oma keho tuntuu tahmealta.

Eka sellainen hetki tuli vastaan ensimmäisenä päivänä Kanikani-harjoituksessa. Kyseessä oli siis se rytmillinen versio, jossa sivukanit tekevät rituaalista ”tukituki” sanoin höystettyä liikettä keskuskania kohti. Kun vuoro jostain minulle tuli – en tiedä mistä tai milloin, sillä tajusin sen vasta, kun kaikki muut tuijottivat jo odottavasti minua – menin ihan lukkoon ja poistuin piiristä.

Siinä, että poistuin piiristä ei välttämättä ole mitään vakavaa tai vaarallista. Se ei välttämättä ole sen suuremman hädän merkki. Se on vaan signaali siitä, että nyt meni yli sen, mitä pystyn käsittelemään ja mun on pakko nollata hetki. Ainoa, mikä tässä kohtaa harmitti oli se, että muut eivät sitten saaneet tehdä sitä harjoitusta, koska minäkään en pystynyt sitä tekemään.

Toisaalta, mistä minä tiedän olisivatko muutkaan sitä halunneet leikkiä. Mä olin pintahengittämässä ikkunan ääressä, kun asiasta päätettiin.

Tilanteen purku

Itse tilanteesta sitten. Ensinnäkin huomioni oli jo lasittunut siinä kohtaa, kun viesti kanikanissa minulle tuli. En oikeasti edes huomannut, että joku lähetti viestin mulle. Mitään katsekontaktia tai muuta ei ole vaihdettu viestin siirtyessä minulle. Veikkaan, etten edes katsonut piiriin, vaan koetin vältellä katsekontaktia.

Rehellisesti sanottuna: en oikeastaan halunnut tätä leikkiä leikkiä, koska se on aikaisemminkin ollut mulle vaikea. Todennäköisesti yritin kaikin tavoin välttää joutumasta mukaan ja teeskennellä leikkiväni mukana. Sivukanin rooli on ihan jees, mutta jos voin välttää olemasta keskuskani, niin se on mulle aivan jees.

Tällä kertaa huomasin, että kevyesti ahdisti ihan jalkojen liikkeen ajoittaminen, en pysynyt rytmissä. Olin huomannut sen jo ennen tätä tehdyissä rytmillisissä sana-assosiaatio ja tarinankerronta harjoitteissa. Rytmi ja siinä pysyminen oli noussut möröksi mulle.

Valokaari ja oikosulku

Sitten, kun jouduin siihen ”valokeilaan” ja kaikkien huomio on itsessä, en pystynyt olemaan siinä. Aivojen läpi humahti semmonen kuormituspiikki ja oli mahdotonta toimia tietoisesti. Se ei ole mikään pieni nolouden tunne, mikä siinä iskee, vaan – tilanteeseen nähden tarpeettoman dramaattinen – lamaannuttava paniikki ja selviytymisvaiston aktivoituminen.

Se ei ole joustava tila, josta pystyisin jatkamaan. Se on henkinen tila, missä – vaikka mitään varsinaista uhkaa ei ole – hermosto tuntee hengenvaaraa vastaavaa uhkan tunnetta. Sitä korosti se sivulta tuleva hokeva ja voimakas rytminen energia.

Korkea jännite kuluttaa

Tämä oli toistuva teema tälle viikonlopulle. Huomasin korkean energian harjoitusten syövän musta energiaa ja iloa. Ne olivat yllättävänkin raskaita mulle tällä kertaa. Tämä tapahtui erityisesti niinä hetkinä, jos en ole mukana samassa tunteessa, kuin muuta, vaan se korkean intensiteetin energia pyyhkäisi jalat alta, muista ihmisistä ylitsevyöryvänä voimana.

Jouduin toisena päivänä sanomaan pandoran laatikko -harjoitteessa, että voin kyllä tehdä sen harjoitteen. Voin nostaa esineitä laatikosta, mutta en pysty tekemään sitä, jos ympärilläni tapahtuu sama, mikä muiden kohdalle. Siinä oli siis se mahdollisimman voimakas innostunut ja kovaääninen laskeminen käynnissä, kun ihmiset nostivat kuvitteellisia esineitä kuvitteellisesta laatikosta.

Mulle huutaminen, vaikka siinä oliskin positiivinen lataus, aiheuttaa vaikeita tunteita ja ahdistavan olon, kun se on päälleliimattua. En panikoidu siitä, jos kohtauksessa volyymi kohoaa tai joku huutaa mulle. Kun sille ei ole perustelua tai se tulee lähinnä pelottelu mielessä, niin mulla menee se jonnekin niin syvälle, että lamaannun ja on hetkeen vaikea toimia. Mulla hidastuu reaktiot ja on vaikea ottaa kontaktia muihin ihmisiin jonkun aikaa.

Mutta tunnistan kuitenkin myös sen, että olisin voinut jättää sanomatta sen. Olisin voinut vaieta siitä, että mulla on koko harjoituksen ajan hakannut sydän kurkussa, enkä halua, että mun kohdalla huudetaan. Ihan vaan, jotta en olis hankala ihminen, tunsin painetta tehdä niin. Koska kyllä mä olisin selvinnyt siitä, vaikka muut olisivat tehneet, kuten muillekin ja huutaneet ne numerot kovaa. Se olis vaan ollut kamalaa sen hetken ja sitten se olis ollut ohi.

Jostain syystä tänä viikonloppuna kuitenkin päätin, että en mene sen syyllisyyden mukaan. Jos mulla oikeasti hakkaa sydän rinnassa tuhatta ja sataa uhkaavan traumapohjaisen paniikin takia improharjoitteessa, niin ei se ole mulle itseni ylittämistä, että teen sen silti. Se on selviytymis- ja piilottelykäyttäytymistä, mitä olen harrastanut koko ikäni. Siksi sanoin asiasta ja pyysin ”erityiskohtelua”, mikä ei ollut muille ongelma. Sillä oli kuitenkin suuri merkitys minulle, koska saatoin toimia joustavasta, enkä paniikinomaisesta tilasta käsin.

Uusintoja

Tuossakin pandoran laatikko -harjoitteessa pohjalla oli jo toisessa harjoitteessa saamani paniikkireaktio. Tehtiin yhden ryhmäläisen esittelemään lämppärileikkiä, joka sinänsä oli positiivinen ja hauska. Ei siinä mitään. Siinä oli vaan niin paljon sitä materiaalia tosi lyhyessä ajassa ja koko harjoite perustui siihen, että piti osata keskellä ollessaan sanoa joku oikeista syötteistä ja kehällä vastataan siihen. Ja ymmärrän, että muut yrittivät, kun tipahdin keskelle, auttaa mua sanomalla: ”Kannattaa aloittaa Bing-Bong-Bing:lla”, joka oli yksi hyväsytyistä syötteistä. Se ei kuitenkaan siinä hetkessä auttanut, koska en ollut tilassa, missä pystyn purkamaan asioita osiin, koska paniikki lamaa ajattelua.

Se, että minä reagoin näin johonkin ei tarkoita, että siinä itse jutussa olis mitään vikaa. Ei toki. Se tarkoittaa vaan sitä, että multa puuttuu edelleen jotain sisäisen turvan tekijöitä, minkä vuoksi tilanne pääsee yltymään pakokauhun asteelle ja ainoa vaihtoehto on poistua hetkeksi rauhoittumaan. Joskus pystyn kyllä hetken hengitettyäni palaamaan harjoitteeseen, mutta osa harjoitteista on rakenteellisesti sellaisia, että on parempi, etten enää palaa, koska sama umpisolmu vain toistuis.

Ainoa helpotus, millä mut siihen sais vielä mukaan olis purkaa harjoitusta ja palata monta askelta taaksepäin. Tehdä riittävän kauan sitä helpointa versiota ja sitten mahdollisesti lisätä kerroksia. Nyt niitä tuli nopealla tahdilla puolen kymmentä vähintään, joten ei mulla olis ollut mitään mahdollisuutta kyetä toimimaan siellä. Keskellä oleminen olis ollut piinallista ihan kaikille. Minulle erityisesti.

Ylikuormitustekijöitä

Siitä ihan ekasta kanikani-versiosta nostettakoon tähän vielä se huomio, että tämä ei ollut eka kerta, kun tein sitä. Ainakin yhdellä impron kesäkurssilla on tehty tätä versiota ja silloin leikin kyllä mukana, vaikka se epämiellyttävältä tuntuikin. Nyt tilanteessa oli joku sellainen, mikä aiheutti oikosulun. Tapahtui vaan liikaa liian nopeasti ja mulle iski tarve päästä pakoon.

Se ei ole välttämättä tekniikasta kiinni, mutta tämän tyyppiset tekniikat ovat minulle todennäköisimpiä paniikin aiheuttajia. Esim. Buongiorno Johhny ja sitten tuo Bing-Bong-Bing, jossa tuli kaikenlaisia lausahduspareja nopealla rytmillä, aiheuttavat mulle epämiellyttäviä suorituspaineita. Yritän epätoivoisesti saada kiinni oikeista sanoista ja jos niitä kasataan nopeasti eli lisätään uusia pareja, ennen kuin ensimmäinenkään tuntuu miellyttävältä, todennäköisyys on suuri, että mulla ei ole kivaa.

Se ei tarkoita, että aina poistuisin harjoitteesta, jos se tuntuu harjoittelun alussa epämiellyttävästi kuormittavalta. Se, miten tilateessa toimin riippuu hirveästi mm. siitä miten olen ollut mukana harjoitteessa. Onko viestiä lähetetty minulle missään kohtaa harjoittelukierroksilla vai tuleeko se ensimmäistä kertaa kohdalleni, kun kerroksia on jo kymmenen? Ylipäätään se tunnenko – juuri sillä hetkellä – olevani mukana ryhmässä vai olenko henkisesti tipahtunut yhteydestä ja kadonnut päähäni, vaikuttaa hirveästi siihen, pystynkö leikkimään mukana.

Mitä tästä opimme

Koska tämä on mulle henkilökohtainen ongelma, mutta tiedän, etten todennäköisesti ole ainoa, joka tästä kärsii, niin sanon tähän loppuun vielä pienen opin tästä.

Ymmärrän, että olemme ihmisinä erilaisia. Korkea innostusenergia on hyvä ja positiivinen asia. Se voi kuitenkin olla joillekin improvisoijillekin kuluttavaa energiaa. Joo, ja -harjoitteen intensiivisin hyväksynnän taso ”hangon keksinä pomppiminen” voi olla raskasta. Sitä kannattaa käyttää säästeliäästi. Kuten äärialueen ilmaisuja yleensäkin.

Joillekin, kuten minulle, voi olla vaikeaa koettaa jaksaa monta sellaista intensiteettiä vaativaa harjoitetta putkeen. Keskittymiskyky alkaa kärsiä ja nousee kylmä hiki, kun yrittää pitkäkestoisesti puskea sellaista ilmaisua, mikä on oman mukavuusalueen äärirajoilla tai ylikin.

Ohjeistamisesta

Toinen huomio liittyy harjoitteiden pilkkomiseen. Ohjeiden rajallisena pitämiseen. Ymmärrän, eikä siinä ole mitään pahaa, että innostuessa mopo karkaa käsistä. Sitten tulee kerrosta kerroksen perään, kun koettaa kertoa kaikki ne mahdolliset variaatiot, mitä siinä leikissä on mukana. Silti on hyvä muistaa, että yksinkertainen on usein kaunista.

On hyvä ensi kertaa harjoitteeseen tutustuttaessa pitää vaihtoehtojen määrä rajallisena. Vaikka tekis mieli kertoa kaikki mahdolliset variaatiot. Niin ekalla kerralla kannattaa uudelle ryhmälle lyödä rajallinen pakka vaihtoehtoja (usein max. 3 on hyvä) harjoitteeseen ja leikkiä niillä. Sitten, jos se alkaa vaikuttaa aivan liian helpolta, niin sitten lisätä yks-kaks kerrallaan uusia variaatioita.

Nyt mentiin semmosta haipakkaa, että en edelleenkään edes hahmota, mitä kaikkia vaihtoehtoja siinä pelissä oli. Se ei ole kritiikki. Se pyyntö, että voisko joku ryhmästä esitellä jonkun uuden kivan lämppärin, tuli yllätyksenä siinä hetkessä. En millään muotoa edes vaatinut pedagogisesti loppuun asti mietittyä ohjeistuksen muotoilua siinä hetkessä.

Siinä oli vaan mulle aivan liikaa materiaalia niin nopeassa tahdissa. Eli kohtuus on hyvä ja on hyvä huomata, vaikka itse on nopearytminen ihminen, niin kaikki muut ryhmässä ei välttämättä ole. Osa tarvitsee vähän enemmän aikaa, voidakseen toimia.

Tämä on sitten sitä kaverin tukemista, jos pidempään yhdessä tehdään. Tunnistaa, missä kohtaa voi omilla valinnoilla helpottaa kaverin osaa ja tehdä pelistä sellaisen, että kaikki voivat pelata.

Nostan tän tähän vaan pohdittavaksi ajatukseksi. Mun näkökulmasta siinä ei tapahtunut mitään väärää, mulla vaan iski paniikki ja poistuin, minkä jälkeen muut saattoivat hyvillä mielin jatkaa peliä. Mun nähdäkseni se meni silloin ihan oikein, koska mä en pystynyt sillä hetkellä osallistumaan. Eikä mun mielestä sen, että mulle ei kaikki harjoitukset joka kerta sovi, tarkoita sitä, etteikö muut sais niitä pelata. Sekin on ihan hyvä hyväksyä, että kaikki tekniikat ei sovi kaikille.

Sehän on just se impron ihana rikkaus, että samoja taitoja voi opetalla lukemattomilla eri harjoituksilla. Se ei haittaa, jos just tämä on nyt liian vaikea. Joku yksinkertaistetumpi samoja juttuja treenaava tekniikka olis saattaanut onnistuakin. Muistatutan vaan, että sitä ei ole tarpeen hävetä tai arkailla sanoa, jos ei johonkin harjoitukseen just nyt pysty.

Lopuksi vähän tunteista ja turvallisuudesta

Vaikka sinänsä vähän häpeää tunsinkin siitä, että tää toistui useamman kerran viikonlopun aikana. Tunsin itseni hankalaksi ihmiseksi. Ei se tarkoita sitä, että pitäisin päätöstäni jäädä pois vääränä. Olen vain oppinut olemaan aiheuttamatta muille ylimääräistä vaivaa ja se kumpuaa sieltä. Mulle joku raja oli ylitetty ja pidin siitä kiinni ja huolehdin omasta hyvinvoinnistani ensin. Se on musta myös tärkeää. Asia, mitä joudun opettelemaan.

Haluankin sanoa kiitoksen sille kurssilaiselle, joka toisen päivän tauolla tuli sanomaan mulle, että oli arvostanut päätöstäni jäädä pois ekan päivän kanikani-harjoitteesta. Sekin on hyvä muistaa, että me oletetaan aika paljon muiden tuntemuksia. Minä esimerkiksi, vaikka mua ahdisti, oletin, että muut haluavat leikkiä tätä leikkiä. Se ei välttämättä ole totta. Kohteliaisuus voi vaientaa viestejä.

Eikö olisi kurjaa, jos kurssilla ei olisi niin turvallinen ilmapiiri, että omat tunteensa ja rajansa voi ilman pelkoa ilmaista. Musta se, että kerroin, kun raja oli ylitetty kertoo nimenomaan siitä, että tunsin oloni niin turvalliseksi, että pystyin sen tekemään.

Eli kiitos.