Esityskauden koonti (osa 2 – aika korjaa) – Herkko ja kadonneen ajan arvoitus

Tällä kertaa käsikirjoitetun teatterin parissa huomasin, etten ollut ihan niin turhautunut, kuin olen joskus harjoituskaudella ollut. Se johtuu suurelta osin siitä, että tällä kertaa harkat oli erinomaisen hyvin aikataulutettu myös sivuhahmojen osalta. Joissain aiemmissa näytelmissä sitä on saattanut istua osassa treeneistä koko harjoitusajan seuraamassa, kun treenataan muiden kohtauksia ja sitten, kun viimein päästäisiin omaan kohtaukseen, niin harjoitusaika onkin lopussa. Sellainen tarpeeton harkoissa notkuminen, kun omaa hahmoa (tai itseä muutenkaan) ei siellä tarvita, oli tässä prosessissa ihan minimissä.

Oikeastaan ainoa aikataulullisesti haastava setti oli Yläkaupungin Yön promokeikkaa edeltäneen illan treenikerta. Se oli aika raskas paketti, kun siinä treenattiin ensin ihan eri kohtauksia ja sitten vasta illalla, varatun harjoitusajan jälkeen, päästiin käymään pariin kertaan läpi se kohtaus, mikä seuraavana aamuna oli tarkoitus esittää. Se oli oikeastaan ainoa aikataulujen osalrta kuormittavaksi kokemani, koska silloin treenit venyivät ja sitä osaa näytelmästä, mikä oli näyttelijöille akuutisti olennaisin, päästiin treenaamaan vasta, kun kaikki olivat jo aika väsyneitä. Sen lisäksi seuraavana aamuna pitäisi tulla hyvissä ajoin takaisin valmistautumaan esitykseen ja flaikkuja jakamaan.

Yleisesti ottaen oli kiva katsella, kun treenattiin muiden kohtauksia. Eikä se haitannut, vaikka ajasta suurin osa käytettiinkin jonkun muun kohtausten treenaamiseen, kun kuitenkin kaikki ne kohtaukset, mitä oli aiottukin, treenattiin sen session aikana, ainakin kertaalleen. Se on oikeasti todella arvokasta, ettei myöskään ohjaajana juoksuta ihmisiä turhaan harjoituksissa istumassa, jos heille ei ole silloin käyttöä. Ajankäytön suunnittelussa ja hallinnassa tässä harjoitusprosessissa onnistuttiin mielestäni tosi hyvin.

Sitä varmasti edesauttoi se, että teksti oli ohjaajan oma, joten se oli selkeästi ja helposti jaettavissa kokonaisuuksiin, joita voi treenata yhdessä. Toisaalta, tietysti myös se helpottaa, kun toista puoliaikaa lukuunottamatta, yksittäiset hahmot esiintyvät erillisissä kohtauksissa, joten on helppo valita sieltä keitä tarvitaan ja milloin. Kun oma kohtaus on treenattu, niin pääosien esittäjiä lukuunottamatta, muut näyttelijät saattoivat poistua toisten jatkaessa oman kohtauksensa treenaamiseen.

Toki treenien aloitus oli suuressa osassa treeneistä semmonen, että se vaan veny ja vanu, kun odoteltiin ihmisiä paikalle. Lopulta, itse sitten totesin, etten jaksa stressata siitä, että olen varmasti ajallaan paikalla, vaan rupesin kulkemaan, reilusti ajoissa olevan bussin sijaan, viimeisellä mahdollisella bussilla. Se siis aikataulun mukaisesti kulkiessaan on täsmälleen oikeaan aikaan perillä ja myöhässä kulkiessaan sitten taas oli vähän myöhässä merkatusta aloitusajasta. Aika harvoin siltikään olin viimeinen paikalle saapuja.

Sitä kautta minimoin semmosta turhaa tyhjäkäyntiaikaa, mistä en erityisesti nauti. Se olis ok, jos siinä odotellessa tehtäis jotain järkevää, vaikka juteltais. Mutta, kun oikeastaan kaikki vaan odotteli puuttuvia tyyppejä ja selaili puhelimiaan sinä aikana, niin päätin, etten jaksa olla kroonisesti ajoissa. Minulla nimittäin on siihen taipumus. Myöhästyminen, ulkoisista syistä johtumatta, on minulle hyvin vaikeaa. Joudun oikein tsemppaamaan, jotta voisin olla rennosti hieman myöhässä.

Myös esitysten alussa tuli aluksi tunnollisesti noudatettua ohjaajan ohjetta, että paikalla pitää olla 1,5 tuntia ennen esitystä ja puoli tuntia ennen esitys pitäisi olla jossain takahuonetiloissa ja vältellä liikkumista roolivaatteissa ulkona. Tai, jos liikkui roolivaatteissa, niin sitten pitäisi olla myös hahmossa, eikä haahuilla itsenään.

Se rutiini kuitenkin pikkuhiljaa siirtyi yhteisellä sopimuksella siihen, että tuntia ennen paikalla oleminen riittää kaikille muille, paitsi sille, jolla on avain. Lipunmyyjät kuitenkin käyttivät samaa avainta, joten vähintään yksi näyttelijä tuli 1,5 tuntia ennen esitystä avaamaan ovet heille. Näyttelijöille muuten se tunti riitti aivan hyvin, koska roudattavia lavasteita ja penkkejä katsomoon oli melko vähän, joten siihen ei kymmeneltä tyypiltä mennyt kauaa. Lämppärit alkoivat sitten 45 minsaa ennen esitystä, jonka jälkeen mentiin viimeistelemään meikit ja pukeutumaan. Toki osa pukeutui roolivaatteisiin jo lämppäreitä varten, mutta itse pukeuduin tantaksi vasta näytelmän jo alettua, koska aikaahan meillä oli.

Korjaavia kokemuksia

Esityksissähän on aina se puoli, että niitä myös arvioidaan. Jokainen katsoja muodostaa oman kuvansa ja

Yksi asia, mikä ei tällä kertaa turhauttanut hirveästi, minkä muistan aiemmin turhauttaneen mua, olivat palautesessiot treenien ja etenkin läpimenojen jälkeen. Minähän olen lopulta aika näkymätön tyyppi tämmösissä keskusteluissa. Ihan jo sen vuoksi, että olen yleensä sivuhahmo, niin palautetta tulee ylipäätään tosi vähän. Nyt tietysti, kun treenattiin yksittäisiä kohtauksia, niin niiden jälkeen itsellekin tuli palautetta ja kohtausten aikana ohjeita, mikä ei sekään ole aina ollut itsestäänselvyys.

Yleensä kuitenkin olen ollut näissä se, jonka rooli on melko varhaisessa vaiheessa ”valmis”. Eli hahmo on selkeä, osaan repliikkini (riittävän hyvin) ja askelmerkkini (suunnilleen), minkä vuoksi en loppuharjoituskaudesta saa juurikaan mitään palautetta enää ohjaajalta. Huomio kiinnittyy muihin hahmoihin, mikä on tietysti ymmärrettävää, mutta on aiemmin tuntunut turhauttavalta istua kuuntelemassa puolikin tuntia palautetta, jossa ei ole sanaakaan mulle. Nyt en kokenut sitä enää turhauttavaksi, vaikka tässäkin läpimenojen aikaan palautetta tuli todella vähän minulle tai minun hahmoistani, jos ollenkaan.

Ehkä sitten jotain omassa asenteessa on lieventynyt. En ole ihan niin itsekeskeinen ja herkillä siitä, kun muuttuu loppuharjoituskaudesta näkymättömäksi, kuin olen joskus ollut. Kyllä oikeasti muistan, kun tehtiin aikoinaan yhtä proggista, niin mua turhautti ihan tosi paljon, miten esitysten jälkeen istuttiin pitkiä aikoja kuuntelemassa, kun ohjaaja – joka hoiti esityksessä äänten ja valojen ajon – antoi palautetta esityksestä. En siis saanut niissä sessioissa kertaakaan yhtään mitään palautetta. Istuin siellä vaan muiden taustalla ja kuuntelin, kun puhuttiin kaikista muiden näyttelijöiden tekemisistä ja hahmoista. Silloin mietin, että voisin oikeastaan mennä kotiin, koska olen täysin turha tässä tilaisuudessa.

Niin kuin tässäkin näytelmässä etsitään kadonnutta aikaa, niin monesti itsellä on ollut se tunne, että haaskaan aikaani istumalla tyhjänpanttina, kun mitään palautetta ei kuitenkaan saa. Nyt sitä tunnetta ei tullut, mikä tietysti osin johtuu myös siitä, että esityskauden aikana ei sitten enää ollutkaan erikseen (ohjaajan) palautesessiota. Tällä kertaa esityksen jälkeinen purku onkin ollut vaan sitä, että näyttelijäporukalla puretaan lavasteet (ja alussa myös katsomo), minkä vuoksi kokemus on ollut hyvin erilainen. Sitä on ollut vapaampi juttelemaan niitä näitä muiden kanssa. On ollut osallinen keskustelussa ja porukassa.

Se on ollut ihanan korjaava kokemus, jonka tämä prosessi on minulle tarjonnut.

Monesti aiemmin mulla ei ole ollut tunnetta, että olen osa ryhmää, myöskään siksi, koska minä tai minun hahmoni ei ole millään tavalla osa esityksen jälkeistä keskustelua. Ei voi kehittää mitään, muuten kuin oman vaiston pohjalta, koska mitään ulkopuolista palautetta ei tule. Ei vaan ole olemassa, jos ei oma hahmo ole lavalla. Se on ollut jotenkin käsittämätöntä aiemmin.

Nyt sitten, kun tässä esityksessä on saanut viettää runsaasti aikaa takahuoneessakin muiden näytteljöiden kanssa niitä näitä jutellen, esityksen ollessa jo käynnissä, niin sitä on ryhmäytynyt ihan eri tavalla. Tuntuu aidosti, että on osa porukkaa. Sen vuoksi eilinen vaatteiden ja rekvisiitan palautushetki oli mulle vaikeahko kokemus, koska silloin tuli se turhuuden fiilis. ”Minua ei tarvita täällä. Ei ole mitään syytä, miksi olisin täällä”.

Se on sukulainen sille pienelle välähdykselle, mikä viimeisen maanantain esityksessä tuntui sisimmässä. Se on sitä samaa itsesäälistä monologia, joka on lapsuudesta asti varmistanut sen, etten uskalla lähestyä ihmisiä. Se tunne, että olen turha ja asiat olisivat kaikille mukavampi, jos en olisi paikalla. Mutta, sanon kuitenkin pohjustukseksi sen, että olin nukkunut eilen todella huonosti, joten senkin vuoksi saatoin olla normaalia herkemmillä. Univajeisena hyvin syvällä olevat kipeät tulkinnat usein valitettavasti aktivoituvat.

En vähättele tuntemaani tunnetta, koska se on viesti jostain, mutta on silti hyvä pistää se perspektiiviin, eikä paisutella sen merkitystä. Valitettavasti olen hyvin herkkä aistimaan ilmapiiriä ja automaattinen tulkintamekanismini, on varsinkin väsyneenä, todella herkkä pienillekin merkeille siitä, etten sovi seuraan. Se on sellainen asia, minkä kanssa edelleen opettelen tulemaan toimeen.

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s