Suomen kesä ja tukkilaiset kuuluvat olennaisesti yhteen. Ainakin mikäli vanhoja Suomifilmejä ja – vuonna 1899 ensi-iltansa saaneen – Tukkijoella-musiikkinäytelmän vuosikymmenestä toiseen kestävää suosiota on uskominen ja miksi ei olisi. Itselleni Tukkijoella-näytelmän tarina on tuttu vuoden 1951 elokuvasta. Näytelmäversiota en ainakaan muista kokonaisuudessaan ikinä nähneeni. Mielenkiinnolla lähdinkin siis katsomaan, mikä tämän näytelmän kestävän menestyksen salaisuus on ja millaiseen muotoon se on UIT:n käsittelyssä taipunut.

UIT:n versio Tukkijoella musiikkinäytelmästä noudattelee alkuperäistä tarinaa, mutta on musiikin ja osin myös puvustuksen (mm. tukkipoikien farkut) myötä siirtänyt teosta hieman modernimpaan aikaan. Uuden ja vanhan sekoitus toimii hienosti luoden oman, määrittelemättömään aikaan sijoittuvan, todellisuutensa, joka on katsojalle helposti lähestyttävä ja tuttu. On helppo solahtaa tarinan mukaan pariksi tunniksi ja unohtaa ajan normaali kulku.

Musiikki raikaa komeasti Riihivuoren, sateelta ja tuulelta suojatussa, teatteritilassa livebändin tarjotessa parastaan. Sulavat tanssiaskeleet ja tutun musiikin rytmit huolehtivat siitä, että yleisössäkin pysyy tempo korkealla, kun rakkaus vie nuoria ja vähän varttuneempiakin hahmoja sekä liidättää venettä vesillä. Tukkijoella svengiä ja menoa riittää, herkempiä ja traagisempia kohtia unohtamatta.

Tuttujen laulujen sijoittelu tarinan lomaan ja osin uusitut sanoitukset kutittelevat välillä katsojan nauruhermoja ja kyynelkanavia erinomaisen osuvasti. Rättärin (Mikko Paananen) ja Pietolan isännän (Kai Hyttinen) ensikeskustelun lomaan sijoiteltu – Fredin tunnetuksi tekemä – ikivihreä iskelmä, on sellainen, että väkisinkin rupeaa hymyilyttämään ja naurattamaan. Sen sijaan Kustaan laulu äidilleen herkistää mieltä ja pistää miettimään orpopojan osaa maailmassa, jossa itse kukin on velkaa väärille ihmisille ja isännän nenän tuhinasta tietää, että vieraanvaraisuus on loppumassa ihan justiinsa.

Tukkijoella on viihdyttävä kansankomedia, jossa huumori on kepeää ja hyväntahtoista. Tarinan maailma edustaa hyvin tunnistettavaa suomalaisromanttista maaseutukuvaa ja mielenmaisemaa. Luokkaerot ovat selkeät omistavan säädyn (talolliset) ja työläisten (mm. rengit ja tukkilaiset) välillä. Ei ole ennenkään talollisten tyttäriä tukkilaisten morsiammiksi annettu, mutta kun ison talon ainoa tytär Katri (Irina Isberg) sitten kuitenkin ottaa ja rakastuu tukkilaiseen (Jon-Jon Geitel) syntyy sellainen juonittelun ryydittämä sekasoppa, ettei siinä kenenkään saappaat pysy kuivina.

Voittaako rakkaus viekkaimmatkin juonet vai viekö röyhkeästi asemaansa väärinkäyttävä rättäri talon tyttärineen?

Työryhmä

Käsikirjoitus: Teuvo Pakkala
Ohjaus: Mikko Rantaniva
Koreografia: Helinä Kareinen
Dramatisointi ja musiikin sovitus: Timo Kärkkäinen

Lavalla

Kai Hyttinen
Irina Isberg
Jon-Jon Geitel
Katriina Lilienkampf
Paavo Honkimäki
Mikko Paananen
Marja-Liisa Kuosmanen
Jyrki Kemppainen
Markus Petsalo
Helinä Kareinen
Paula Honkimäki
Rinna Paatso
Jukka Tiirikainen
Ville Kiljunen
Anssi Pöyhönen

Orkesteri

Matti Ekman, Tero Tuovinen / Veli-Matti Silanterä, Heikki Hakkarainen / Johannes Lintunen, Markus Lajunen / Sirja Kylmälä / Antti Kettunen, Hannu Leppänen / Osmo Blomqvist