Mulla on ongelma. Olen häilyvä. Tarkoitan sitä, etten suoriudu tasaisen varmasti. Joku juttu, mitä olen tehnyt useita kertoja tai joka olisi edellisellä kerralla ollut ok, saattaa yhtäkkiä olla tosi ahdistavaa. Tällä kurssilla niin kävi toisen tapaamiskerran lämppäriharjoituksen kanssa. Tipautin itseni pois linjoilta hetkeksi, koska alkoi ahdistaa oman mieleni herättämät suorituspaineet. En pysty. En halua. Argh!

Harjoitus oli ”Queen Dido is dead” (kuningatar Dido on kuollut), joka on poimittu Neva Boydin leikkikokoelmasta. Jossa siis ensimmäinen sanoo tuon lauseen ja toinen kertoo liikkeellä, miten / mihin hän kuoli. Kaikki muut toistavat tätä liikeketjua koko harjoitteen ajan. Tuossa versiossa, minkä toteutimme liikkeet kerrostuivat. Joka kierroksella muistettavien liikkeiden määrä lisääntyi. Itsehän olin siis viimeinen, jolle se viesti tulisi, joten muistettavia liikkeitä olisi enemmän, kuin pystyy muistamaan. Huomasin jo kolmen pelaajan jälkeen hartioideni olevan ihan korvissa ja stressasin omaa vuoroani.

Se ei ole hyvä impromokailu mielentila. Oli siis pakko keksiä tekosyy ja kadota, koska mua vaan ahdisti se. Se ei ollut siinä hetkessä minulle energisoiva lämppäri, vaan se aiheutti ihan törkeitä suorituspaineita. Ei se ole tarkoitus, mutta niin siinä silti kävi. Tämä kertoo aika paljon minusta, koska ne paineethan tulevat minulle. Muille sinänsä olisi ihan sama onnistunko vai epäonnistunko tavoitteessa toistaa kaikkien muiden liikkeet ja lisätä ketjun jatkoksi omani. Hauskempaa yleensä, jos vilpittömästi yrittäessään epäonnistuu. Mutta kun en pysty siihen. En tuossa mielentilassa. Niinpä poistin itseni pelistä.

Muutenkin tämä toinen kerta oli minulle melko stressaava, koska en ole perinteisten esittelyrinkien ylin ystävä. Koen aika monesta syystä ne henkilökohtaisesti tosi raskaiksi. Se tunne ei ole vuosien varrella helpottanut, vaikka vähän kaikkiallahan sitä joutuu esittelemään itsensä vuorollaan. Se on vaan edelleen minulle raskasta.

Aistien terästystä

Joka kerralla tehtävät keholliset ja tilaan liittyvät lämppäritekniikat löytyvät Spolinin kirjoista. Tällä kurssilla on tehty joka kerran alussa sekä sisäisen (Feeling self with self) että ulkoisen tilan (space walk) tutkimiseen keskittyvät harjoitteet, jotka juurruttavat ihmisen hetkeen, itseensä ja tilaan tosi tehokkaasti lyhyessä ajassa.

Erityisesti itse tykkään siitä, että pääsee omassa kodissaan liikkumaan ohjatusti ja tutkimaan tilaa eri näkökulmasta, kuin normaalisti. Kiintoisin ajatus flippaus on se, että tilan aistimisen ohella antaa tilalle luvan tuntea sinut. Se on ollut hieno ajatuksellinen muutos kokea ja huomata, koska se antaa näkymättömälle, miimiselle, tilalle ympärillä painon ja tunnun. Sitä alkaa hahmottamaan tilaa eri tavalla, kun tajuaa, että näkymätön ympärillä koskettaa koko ajan itseä, eikä vain toisinpäin.

Don’t pretend to be human, be human.

Varsinaiset pelit, joita tällä kertaa kokeilimme liittyivät aistimiseen ja tilaan. Teimme kolmessa ryhmässä jokainen eri harjoitteen. Itse pääsin tekemään harjoitteen, jossa sovimme ryhmässä, mitä urheilua katsoisimme yhdessä, mutta erikseen. Kyseessä oli siis äänetön harjoite eli emme olleet vuorovaikutuksessa, vaan kukin katsoimme samaa lajia yksilöinä. Me valitsimme taitoluistelun, joka muuttui sivustaohjauksen myötä yllättävänkin eläväksi ja riikkaaksi kuvaksi edessäni.

Harjoitteen aikana Aretha ohjasi katsomaan sitä lajia, jota seurasimme ”halvoilta paikoilta” katsomon takaosista, eri kehon osilla ja intensiteetillä. Se on hauska harjoitus myös, koska on niin tottunut siihen, että katselee ja aistii vain silmin, mutta miltä se näyttäisi, jos katsoisi käsillä tai leualla. Olennaista siinä on sisäisen tilan muutos, mutta toki se johtaa myös usein ulkoisesti johonkin muutoksiin katsomisen tavassa.

Toisilla ryhmillä harjoitteet liittyivät ruokailuun ja ruuan maistamiseen sekä musiikin kuunteluun. Tuota ruokailuharjoitetta olen itsekin kokeillut aikoinaan Gary Schwartzin ohjauksessa. Silloin se oli kohtaustekniikkana, mutta nyt jokainen teki itsenäistä ja hiljaista aistimista. Jokaisen tekniikan jälkeen katsojana olleet saivat arvata, mitä lajia katsottiin, mitä syötiin ja viimeisessä sitten, mitä musiikkia kuunneltiin. Yllättävän vahvasti se ruokailussa varsinkin tuli läpi, mitä siellä miimisesti syötiin.

Musiikin kuuntelu äänettömänä toimintana oli mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Nyt sitä harjoitetta tehnyt ryhmä oli valinnut vain bändin, eikä samaa biisiä, jota kuuntelisivat, joten siinä tuli vähän vaihtelevia viboja. He olivat valinneet Beatlesin ja jokaisella oli vähän erityyppinen biisi kuuntelussa, joten se oli näistä ehkä vaikein arvattava. Siitäkin huolimatta, että erään ryhmäläisen mikin ollessa auki hän pyrki laulamalla tekemään selväksi mitä biisiä kuuntelee. Tätä toki sivustaohjauksella suitsittiin, koska oli tarkoitus keskittyä kuulemaan se musiikki, eikä niinkään kertomaan yleisölle, mitä musiikkia kuuntelee. Houkutus kertoa näyttämisen sijaan on kuitenkin helppo ymmärtää.

Tällä toisella kerralla lähdimme tutustumaan tilan luomiseen esineiden ja näkymättömän todellisuuden rakentamisen kautta. Teimme kohtauksia, missä yksi aluksi päätti mielessään tilan ja kun muut hoksasivat mistä tilasta oli kyse, niin he saivat liittyä sinne tilaan ja tuoda jonkun esiin tai tekemisen sinne. Tässä harjoitteessa puhuttiin, mutta fokus oli silti näyttämisessä, eikä kertomisessa. Sivustaohjauksena meitä mm. kehotettiin välillä löytämään joku uusi esine sieltä tilasta.

Meidän tilamme oli baari, jossa aluksi keräsin laseja ja vein niitä pesuun. Kun tuli ohje ojentaa käsi ja löytää joku uusi esine tilasta, niin löysin tuhkakupin. Se varmasti tuli mieleen siksi, että osa ryhmästämme oli aiemmin miimisesti tupakoinut tilassa. Se ohjeistus oli siinä mielessä hyvä, että usein sitä jumittuu miimisesti johonkin yhteen tekemiseen tai asiaan. On helppo pitää siitä samasta lasista kiinni koko kohtauksen ajan, vaikka voisi ihan hyvin välillä ottaa uudenkin esineen käsiinsä. Toki ensin laskettuaan sen ensimmäisen pois.

Siinä tulee se sivustaohjauksen merkitys esiin. Se on oman sisäinen äänen kehittämisen tuki. Aina ei tarvitse vaihdella esineitä, mutta on ihan hyvä, että se mahdollisuus löytyy improvisoijasta sisäisesti. Se on taito, että pystyy improvisoidessa sivustaohjaamaan itseään. Ei kriittisesti, vaan fokuksen säilyttäen. On helpompi jumittua yhteen juttuun, koska siitä saa turvaa, mutta toisaalta voisi myös ihan hyvin antaa huomionsa välillä siirtyä. Ojentaa käden ja yllättää itsensäkin sillä, mitä tilasta poimii.