Mistä alkaisin?

Kun tulee puhetta siitä kauanko on harrastanut improa tai teatteria, niin lähden yleensä laskemaan siitä vuodesta, jolloin aloitin draamakasvatuksen opinnot. Se on sekä totta että valetta. Impron osalta se oli ensimmäinen selkeä sysäys aktiivisen harrastamisen suuntaan, mutta ei teatteriharrastuksen osalta. Olen nimittäin aloittanut teatteriharrastuksen jo pari vuotta aiemmin.  Tuntuisi huijaukselta lähteä laskemaan sieltä vaikka siis osallistuin silloin lukuvuoden mittaiselle aikuisten teatterikurssille, jossa oli myös mahdollisuus esiintyä, koska pidin välissä täysin teatteriharrastuksettoman vuoden. Luin sinäkin vuonna kyllä teatterikirjallisuutta ja kävin katsomassa esityksiä, mutta en halunnut koskeakaan harrastusmielessä mihinkään teatterin tekemiseen. Ehkä vähän tietoisestikin jätän tuon kokemuksen kertomatta, vaikka se kurssina oli mielestäni aivan oivallinen siihen hetkeen. Totta kai moni kokeiltu tekniikka ja juttu oli silloin vielä todella vahvasti epämukavuusalueella, mutta tein silti. Silloin tunnistin itsessäni sen, että esimerkiksi eläinhahmoja en tehnyt kovinkaan mielelläni. Osallistuin kyllä muun ryhmän mukana, mutta se tuntui päälleliimatulta ja irralliselta toiminnalta. En silloin vielä keksinyt miksi. Myöhemmin se on valjennut, että niistä harjoitteista puuttui kontakti itseen tai toisiin, jolloin rationaalinen mieli jäi päälle ja hokemaan, että ”tämä on noloa”.

Vaikka en yleensä kerro tästä kurssikokemuksesta tai laske sitä mukaan harrastusvuosiini, ovat muistot tuosta kurssista pääosin positiivisia. Syy, miksi jätän sen kertomatta liittyy kurssin päätösesitykseen, johon en siis lopulta osallistunut ollenkaan. Kyseinen kurssi oli aikuisten teatterin alkeiskurssi, mikä tarkoitti sitä, että lukuvuoden lopussa pidetään yksi esitys. Tuolla kertaa se oli ryhmän itse kirjoittamien tekstien pohjalta luotu monologeja sisältävä esitys tutuille ja tuttaville. Ei mikään suuri julkinen spektaakkeli, mutta ihan oikeasti teatteri(maisessa)tilassa tapahtuva esitys oikean yleisön edessä. Lähdetään purkamaan syitä, miksi en osallistunut tuohon esitykseen edes katsojana siitä, miten käsikirjoitus syntyi. Ohjaajan ehdotuksesta jokainen kurssilainen kirjoitti esitystä varten lyhyen luontoaiheisen tekstipätkän. Tehtävänanto oli, että kirjoittakaa 1-3 lyhyttä tekstiä ja sitten niistä voidaan koostaa ryhmälle sopiva käsikirjoitus. Olin kirjoittajahenkisenä ihmisenä sen verran inspiroitunut tuosta tehtävästä, että kirjoitin kolme lyhyttä tekstiä ja toimitin ne ohjaajalle. Ne olivat vuodenaikatekstit, joista yksi kuvasi kesää, toinen syksyä ja kolmas talvea. Lähetin ne ohjaajalle sillä ajatuksella, että niistä yksi valitaan lopulliseen käsikirjoitukseen, koska niin oli ollut puhe.

Aluksi esitystä treenatessa ei haitannut, että ne kaikki kolme tekstiäni roikkuivat käsikirjoitusluonnoksessa mukana, vaikka oma oletukseni oli alusta saakka, että niistä poistettaisiin jossain kohtaa kaksi. En häpeä yhtäkään niistä teksteistä, se ei ole tässä se pointti. Pointti on se, että epävarmuus käsikirjoituksen lopullisesta muodosta johti viimein siihen, että jättäydyin niistä kriittisiksi määritellyistä läpimenotreeneistä pois, enkä näin ollen ollut kelvollinen osallistumaan esitykseen. Haaste ei ollut pelkästään se, että toisin kuin muilla, minulla oli prosessin eri vaiheissa jatkuvasti 2-3 tekstiä muistettavana. Eikä edes se, että ajatus monologin esittämisestä ylipäätään tuntui aika jännittävältä silloin, vaan siinä oli muutakin. Käsikirjoitus ei vaan vakiintunut minun osaltani, joten tullessani treeneihin, jos olin joutunut olemaan kerran poissa, en oikeasti tiennyt, mikä teksti minun pitäisi osata ulkoa. Jossain kohtaa se oli niin, että käsikirjoituksessa oli mukana kaikki kolme. Seuraavana kertana kaksi ja myöhemmällä kerralla toinen näistä kahdesta oli vaihdettu kolmanteen tekstiin. Sitten oli enää yksi ja osa siitä toisesta tekstistä, joka oli pilkottu virkkeittäin koko ryhmälle.

Se epätietoisuus siitä, mitä tekstiä pitäisi tosissaan treenata alkoi syödä naista tosi vahvasti. Se on aika lannistava tunne, kun olet mielestäsi tullut hyvin valmistautuneena, mutta sulla onkin vanha kässäri, joten hups, etpä osaakaan repliikkejäsi. Tietysti kaikesta olisi selvinnyt sillä, että olisin vaan opetellut kaikki kolme tekstiäni ulkoa, jolloin olisi ollut ihan sama, mikä niistä eteen tulee. Siinä on kuitenkin huomioitava se, että olen aika laiska opettelemaan mitään ulkoa. Yritin siis olla taloudellinen oman muistini ja rajallisesti käytössä olevan ajan suhteen, joten lukuvuoden edetessä treenasin viikolla vain niitä pätkiä, jotka olivat käsikirjoituksessa mukana.  Koska siinä oli tuota vaihtelua, niin minulta meni useammat treenit hapuillessa, vaikka siinä kohtaa olisi jo pitänyt osata oma teksti ja tietää missä kohtaa käsikirjoitusta tulee lavalle. En tiennyt, koska ne kolme tekstiä teemallisesti asettuivat esityksen alkupuolelle, keskivaiheille ja loppuun. Se epätietoisuus siitä, missä mennään oli henkisesti aika kuluttavaa. Siihen aikaan epäonnistuminen ja jatkuva mokaaminen tuntuivat aika pahalta. Kun sitten lopulta kriittisiä treenejä edeltävissäkään treeneissä ei ollut täyttä varmuutta siitä, mikä tulisi olemaan oma osuuteni käsikirjoituksessa, niin en vaan jaksanut sitä epävarmuutta. En halunnut enää mennä treeneihin. Olin toki hieman kipeä tuona treenipäivänä, mutta en niin kipeä, ettenkö olisi pystynyt omaa osuuttani siinä kunnossa vetämään. Eli se oli tietoinen valinta jäädä pois.

Toinen juttu, mikä osaltaan vaikutti poisjääntiini oli se, että lavastus ja puvustus tuli vähän yllätyksenä, koska olin joutunut olemaan joiltain treenikerroilta poissa. Idea oli kehittynyt siihen pisteeseen, että kyseessä olisi puhutun teatterin ja naamioteatterin yhdistelmä, johon valmistettaisiin itse naamiot. Se ajatus tuntui silloin tosi vieraalta ja ehkä se silloin kokemani vieraus onkin saanut kiinnostumaan naamioteatterista myöhemmin. Olen halunnut tietää, mitä se oikeastaan on, koska sellaisena minä se silloin näyttäytyi, se ei tuntunut yhtään omalta jutulta. Ehkä ne pahviset naamiot tuntuivat primitiivisyydessään vaikeilta kohdata. Siinä oli varmaan vähän samaa vierastusta, kuin se, mitä myöhemmin myöhemmin koin mm. lukiessani Johnstonen Impro-kirjan transsinaamiotekniikasta. Tuli tehtyä semmonen selkeän epämääräinen tunnistus, että tuolle alueelle en halua nyt mennä. Naamiot yhdistettynä siihen, etten ollut kertaakaan päässyt selvyyteen siitä, mikä roolini esityksessä lopulta olisi, johtivat siihen, etten osallistunut esitykseen. Se on siinä mielessä vähän harmi, koska oikeasti pidin sillä kurssilla luoduista teksteistä, sillä niistä tuli yhdessä jotain aidosti moniulotteista ja kiinnostavaa. Olisi ollut kiinnostavaa kokea se esitys yhdessä muiden kurssilaisten kanssa.

Nyt on purettu syyt siihen miksen mennyt lavalle, joten seuraavaksi tullaan siihen, miksi en mennyt edes katsojana katsomaan sitä esitystä. Ihan sama, vaikken itse esiintynytkään, niin olisin aivan hyvin voinut mennä katsomaan kurssikaverien esityksen. En kuitenkaan pystynyt siihen. Niistä omista teksteistä siellä käsikirjoituksessa tuli henkinen blokki. Jättäytyessäni pois esityksestä käsikirjoituksesta tippui pois oma monologiosuuteni, joka olisi ollut joko kesä- tai syksyteksti. En muista kumpi oli viimeisissä treeneissä, joissa vielä kävin, se todennäköisempi vaihtoehto kokonaisuuteen jätettäväksi vai olivatko ne molemmat jotenkin edelleen siellä paikoillaan. Sen sijaan ohjaaja pyysi ja annoin luvan siihen, että koko ryhmälle pilkottu talvitekstini saisi jäädä esitykseen. En halunnut kuulla sitä. Olin kuullut sen toki harjoituksissa useampaankin kertaan, mutta silti se tuntui liian henkilökohtaiselta tekstiltä siinä kohtaa. Olen myöhemmin oppinut katsomaan omia fiktiivisiä tekstejä vähän etäämmältä ja ilman henkilökohtaista sidettä niihin, mutta silloin en vielä osannut. En mennyt paikalle, sillä vaikka mieluusti soin muille luvan käyttää sitä tekstiä, niin en olisi itse siinä vaiheessa kestänyt kuulla sitä. Näin ollen tuosta kurssista jäi minulle melkoinen epäonnistumisen mörkö. Voin myöntää sen, että tuolloin syyllistin itseäni siitä, että olin antanut ahdistavan fiilikseni estää itseäni osallistumasta esitykseen esiintyjänä. Toisaalta sekin tuntui nössöilyltä, kun en ollut uskaltanut mennä katsomaan esitystä, vaikka olisin voinut. Siitä koko kokemuksesta jäi puuttumaan päätöspiste tai katharsis, koska välttelin koko asiaa, enkä käsitellyt sitä.

Tämä näiden tekstien ”kirous” ei itse asiassa rajoittunut vain tuolle kurssille, vaan tein sen omalta kannaltani henkisesti katastrofaalisen ratkaisun, että tarjosin tuota kesätekstiä yhden draamanperusopintojen ryhmätyön materiaaliksi. Se oli virhe siinä mielessä, että osin sen tekstin henkilökohtaisuuden vuoksi siitä kurssista tuli yksi raskaimmista opintojaksoista koko opintojen aikana. Olin ihan lyttyyn lyöty ja itseni kelvottomaksi tunteva ihmisraunio sen jälkeen. Ei se toki noin yksinkertaista ollut, että oman tekstin kautta olisi kurssista tullut huono kokemus. Siinä tapahtui paljon kaikenlaista pientä ja säröäänet ryhmädynamiikassa sekä oma tarve suojella itseään loivat siitä kokemuksesta minulle ikävän. Sen kurssin jäljiltä uskoin hetken, että nämä tekstit ovat kirottuja. Jos käytän niitä jossain, niin petaan itselleni ahdistavan tai jollain tapaa sisältä kylmäksi ja tyhjäksi jättävän tunnekokemuksen. Ei mennä siihen sen syvemmin, koska tuon kokemuksen olen avannut tänne blogiin, jollain tarkkuudella, jo aiemmin. Halusin vain kertoa tuon yhteyden näiden kahden kokemuksen välillä.

Aikuisiän teatteriharrastuksen osalta ajanlaskuni lähtee oikeastaan kurssista, mutta en laske sitä siitä lähtien. Se onkin johtanut jotenkin miettimään sitä, että miten se määritellään kauanko on harrastanut jotain asiaa? Miten säännöllistä ja tauotonta sen harrastuksen pitää olla, jotta voi laskea harrastaneensa sitä sen vuoden? Eihän sillä oikeasti ole mitään käytännön väliä, mitä tarinaa kukin meistä kertoo. Se onko joku harrastanut improa 3 vai 5 vuotta on käytännössä yhdentekevää, koska tuo vuosimäärittely ei kerro mitään harjoituksen määrästä tai laadusta. Lasketaanko välivuodet tai vuodet, jolloin on käynyt muiden kiireiden takia ehkä kaksissa harjoituksissa, vuosiksi, jolloin on harrastanut improa? Vai lasketaanko vain ne jolloin on käynyt säännöllisesti treenaamassa, ohjaamassa tai esiintymässä ja kurssittanut itseään runsaasti? Sehän olisi ihan eri tarina, jos kertoisin harrastusvuodet tuosta ekasta kurssista lähtien, sillä vaikuttaisin kokeneemmalta. Kuitenkaan en tee sitä, koska ilmaisullisesti sanoisin olleeni edelleen ihan helvetin lukossa, kun aloitin draamaopinnot. Siksi määrittelenkin polkuni alkavaksi niiden alusta sekä teatterin että impron osalta. Impron osalta raja on vähän selkeämmin yhdistettävissä noihin draamaopintoihin, koska silloin se kiinnostus lajia kohtaan syttyi uudelleen. Tuli tunne, että nyt haluan tietää tästä asiasta lisää tai oikeastaan kaiken, mitä voi tietää (en ole ihan päässyt sille tasolle vielä).

Tämä oli tällainen hetkessä mieleen juolahtanut pohdista aiheesta, mistä aloitan oman tarinani. Käytännössä sillä aloituspisteen paikalla ei ole omalta kannaltani väliä ja tuskinpa hirveästi niidenkään ihmisten, jotka asiaa kysyvät. Kuitenkin jos ihan rehellisiä ollaan, niin olen harrastanut teatteria hitusen kauemmin, kuin yleensä kerron.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑