Mielenvirtaa

Tämä teksti on kirjoitettu kesäkuun 28. päivä, mutta en julkaissut sitä silloin vaan vasta nyt, kolme kuukautta myöhemmin. Melkein tein sen aiemmin, mutten kuitenkaan. Ajoitan sen kuitenkin sinne tarinassani, koska se kuuluu menneisyyteen. Se on kaikessa sekavuudessaan looginen kuvaus yhdestä hetkestä tauotonta mielenvirtaa. 

Olisi minulla ihan oikeitakin tekstejä kirjoitettavana. Tekstejä, joissa on asiaa ja tapahtumia, jotka liittyvät ja eivät liity minuun. Tapahtumia, joissa olen ollut osallisena vaikuttamassa tai vaikuttumassa. Minulla olisi sellaisia tekstejä, mutta en saa niitä kirjoitettua, sillä sanat kaipaavat inspiraatiota tuekseen. Ne kaipaavat jotain voimaa ja halua kirjoittaa. Enkä minä tunne tarvetta kirjoittaa, koska en halua avata maailmaani. Pitkään olen vaeltanut ilman kipinää. Koettanut vakuuttaa itselleni, että kyllä se sieltä vielä löytyy ja niin se löytyykin. Joka kerta se on löytynyt. Nyt en vain tiedä halusinko sen enää oikeasti löytyvän. En siksi, etteikö se olisi ihana ja hyvä kipinä, vaan koska sen kääntöpuolena on viiltävä synkkyys, jota en nyt kaipaisi. Olisi kiva olla vaan ihan okei. Olla okei, koska enempään ei nyt pysty. En tiedä miksi sekään ei toimi. Kävelin kuukauden tunnetasolla halvaantuneena, vain sekunnin murto-osien ajan jokin tuntui joltain ja sitten unohdin sen. Tuijotin tyhjää tuolia, enkä tuntenut mitään muuta kuin oman pessimismini painon. Ei tietenkään. Myöhemmin itkin, ehkä enimmäkseen itsesäälistä. Siksi että olin yrittänyt saada itseni uskomaan mahdollisuuksiin, vaikka en uskonut. Itkin, koska en ollut uskonut hetkeäkään, että mitään tapahtuisi. En, vaikka olin yrittänyt vakuuttaa itselleni, että se on mahdollista. Se ehkä sattui eniten, etten enää edes uskonut. Olin taas turtunut tyhjyyteen, siihen ettei valoa ole. Silti yritin kaikin keinoin löytää sen ja se näkyi kauas. Epätoivon haju oksetti minua. En saanut sanoja sopimaan muottiin pakottamatta. Yritin löytää keinot tuntea edes jotain, mutta laimeus teki minusta sietämättömän tyhjän sisältä.

Ei tyytyväinen tai tyytymätön vain olemassa.

Hypin ajassa, koska tapahtumat ja tapahtumien puute sotkevat aikajanani. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä oli tapahtuma ja mikä sen seuraus. Ehkä aiheutin itse itselleni ongelmia lakkaamalla reagoimasta. En antanut sanojen enää vaikuttaa, kuin hetkittäin. Kieltäydyin näkemästä niissä sitä mitä kaipasin, annoin niiden olla vain sanoja. Toisille kirjoitettuja, minusta riippumattomia. Sanoja ja tekoja, jotka tapahtuisivat riippumatta siitä olinko olemassa vai en. Lakkasin pitämästä itseänä tärkeänä kenenkään muun tarinalle, kuin omalleni. Lakkasin uskomasta siihen, että voisin vaikuttaa mihinkään, sillä siihen oli ollut vaikea uskoa alusta saakka. Lakkasin uskomasta, että asioita tapahtuisi minulle. Jotain toki tapahtuu aina, mutta en noteeraa sitä. En muista mitä tapahtui viime viikolla, koska viime viikolla ei tapahtunut mitään tai tapahtui paljonkin, mutta minä en kirjoittanut siitä. Koin tapahtumat ja annoin niiden unohtua. Hetken sisälläni kupli halu kertoa asioita, olla avoin ja aidosti minä. Ei toistaa muiden sanoja tai ajatuksia, vaan jakaa omiani. Kirjoitin useita tekstejä ja tuhosin niistä joka ainoan. En tahtonutkaan kertoa. En tahtonut olla nähtävissä ja suljin verhot. Hiljaisuus ahdisti minua, vaikka hiljaisuus oli itse luomani. Uskoin, että se oli ohi. Kuuntelin sanoja ja olin siitä yhä vakuuttuneempi, ettei niissä ole mitään minulle. Otin silti muutaman ja annoin itseni uskoa, että ehkä sittenkin on jotain. Jotain niin pientä, ettei se enää pysty herättämään hiipuvaa hiillosta. Ehkä minun olisi pitänyt muistaa lisätä puita aiemmin, mutta ne olivat kaikki märkiä. Kun yritin, tuli paloi kituen ja savu sattui keuhkoihin. Hetken kuitenkin liekit loimusivat kauniisti, kunnes taas hiipuivat.

Mietin miten voisin vakuuttaa itseni siitä, että jotain on, vaikka en näkisi, kuulisi tai tuntisi mitään. Jotain aina on. Jos ei minulle, niin jotain muuta varten kuitenkin. Aina on jotain jollekin ja kun pääsin yli itsestäni se jokin sai olla, mitä se oli. Sanoja vieraille ihmisille. Ei niiden kautta voi paljastaa kuin murusen aitoudesta. Ei julkisessa voi olla sitä, mikä vaatii syntyäkseen turvaa ja luottamusta. Se muuntuu ja värittyy kuulijan korvassa, sillä sitä ei ollut koskaan tarkoitettu yhtä ihmistä suuremmalle yleisölle. Ei siinä ole mitään pahaa, että muutkin kuulevat ja silti sen merkitys jää ymmärtämättä. Sanat ovat vain sanoja, jos niille ei anna merkitystä. Enkä minä antanut. Annoin niiden olla ja sain sen rauhan, jota en ollut koskaan halunnut. Tutun ja turran tilan, jossa toimintakyky säilyy, eikä mikään voi heilauttaa, koska tunteita ei ole. Niille ei ole aikaa, eikä tilaa tulla esiin. Ei ole koska pahat tapani tukahduttavat ne. Kieroutuneet ajatusmallit, joiden valta oli jo alkanut helpottaa heräävät jälleen ja vaikka olen armollisempi itselleni, tiedän miksi toistan samaa kaavaa. Tiedän, mistä on peräisin se tyhjyys, jota en siedä. Tyhjyys, jonka piilottamiseksi itseltäni, on suljettava kaikki kanavat, jotka huutavat sen viestejä. Häiriökäyttäytymiseni lisääntyy ja lähtee käsistä. Ainoa ero entiseen on se, että jaksot ovat lyhyempiä. En syyllistä itseäni ja lisää pahaa oloani, vaan annan itselleni rauhan. Tiedän miksi teen näin, vaikka käyttämistäni ei ohjaa tietoinen mieli, vaan tarve tukahduttaa heräävä tunnereaktio. En halua tuntea sitä nyt. Ehkä joskus, mutta ei nyt. Tarvitsen toimintakykyni ja tämä on ainoa keino, minkä tunnen sen säilyttämiseen. Epätervettä, mutta minulla ei ole toistakaan keinoa tai olisi, mutta ne ovat vielä pahempia. Tämä on pienin paha tai no, riippuu keneltä kysyy. Joidenkin mielestä se tekee minusta epäkelvon. En välitä. Tiedän, ettei se ole niin ja aina tulee olemaan ihmisiä, jotka haluavat määrittää arvoni, mutta heillä ei ole sitä valtaa. En anna sitä ulkopuolisille. Se on korkeammissa käsissä.

Mieleni palaa menneeseen. Ankariin ääniin. Ääniin, jotka muistuttavat, että olen jotenkin vääränlainen. Ehkä niiden ei ole tarkoitus tehdä niin, mutta sellaisina ne jäävät mieleeni. Kieltoina ja osoituksina siitä, mikä minussa on pielessä. En tiedä, miksi ne piti sanoa. Ei sillä ole väliä.

Tajusin oppineeni taas pelkäämään varjoanikin. En niin, että se pelko näkyisi ulospäin, vaikka olin sisäisesti pysähtynyt. Kaikki toimii, mutta mikään ei liikahda, koska minä en uskalla ottaa pienintäkään riskiä.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑