On aika improvisoida tarina. Tällä kertaa tarinan lähtökohdat ovat nämä: tarinassa pitää olla yksi runobotilla toteutettu haiku kappaleiden välissä ja kappaleiden tulee jollain tapaa, edes kevyesti, liittyä tuohon haikuun ja rakentaa eheä tarinakokonaisuus. Haikujen sisältämät vapaavalintaiset sanat on haettu kielitoimiston sanakirjasta (http://saaressa.blogspot.com/2016/02/satunnaissanoja-kielitoimiston.html). Sanavirrasta poimitut sanat on sitten syötetty runobottiin (https://www.yostaja.fi/runorobotti), joka on luonut taidetta, jollaista vain runobotti osaa luoda. Jokaisessa runossa on siis kaksi vapaavalintaista sanaa ja käytössä on ollut seuraava kahdentoista sanan lista:
- Ornamentaalinen
- Kasvatushakkuu
- Takapiha
- Resessiivinen
- Puhekone
- Vaaraton
- Sotilaspoliisi
- Vekkuli
- Katajanmarjaöljy
- Pollea
- Aivokirurgi
- Synnillinen
Sanoista ensimmäiset kaksi on käytetty tarinan otsikkona ja loput kymmenen haikuissa. Runobotti siis käyttää ensimmäisenä sanana jotain luontosanaa ja toisena tunnesanaa, joten sen verran sanalistaa on järjestetty, että nämä ehdot täyttävät sanat osuvat haikuissa oikeille kohdille. Muutoin itse sanat ovat sattumanvaraisia. Tällä menetelmällä itse tarinaan tulee siis kuusi tekstikappaletta sekä yksi haiku tarinan alkuun ja neljä haikua tekstikappaleiden väliin. lopetustyyli oli vapaa, eikä tarinan tarvinnut päättyä valmiiseen haikuun. Siinä säännöt lyhykäisyydessään ja seuraavaksi se tarina.
Ornamentaalinen kasvatushakkuu
Resessiivinen on vettä,
jolla peset kasvosi;
peilinä takapiha
Tämä ryteikkö on kasvanut jo liian synkeäksi. En tahdo enää mennä metsään, sillä oksat raapivat ihoni verille. Takapiha oli joskus valoisa, mutta siitä on aikaa. Tuo pirun kuusiaita se vaan synkkenee ja sen takana on metsä, jossa en usko minkään elävän. Se kätkee sisälleen vain sammalta ja pystyyn kuolevaa puuta. Aurinko paistaa naapurin pihalle, omallani ei edes kuu vieraile. Minua ympäröi aita, jonka läpi en näe. En ole katkera. En tietenkään ole, vaikka olenkin. Ääneen sitä en myönnä. Toisaalta kenelle sen edes sanoisin, kun olen yksin tässä talossa. Olen ollut yksin liian kauan. Ennen kuusiaita pysyi hallinnassa, kun sitä leikattiin ja metsää harvennettiin, mutta siitä on jo vuosia. Hän ei enää jaksa edes puhua. Minä olen yksin, vaikka hän on täällä tai se mitä hänestä on jäljellä. Sairaus ei ole kaunista tai herkkää. En minä valita, vaikka olisin tiennyt tulevan, olisin valinnut silti samoin. Valinnut elämän, hetket, meidät.
Tunne, miten Puhekone
käy taloksi rintaasi,
vaaraton on lamppu.
Minä tahtoisin puhua, kertoa miten paljon minua ärsyttää tai miten paljon kaipaisin jotain. En tiedä, mitä, mutta jotain. Ehkä hellyyttä tai aurinkoa. Lämpöä ja valoa tähän synkkyyteen. Joskus oli muotoja. Hän leikkasi kuusiaitaan kuvioita ja näytti niitä ylpeänä minulle ja minä olin ylpeä. Minusta ne olivat kauniita. Hän oli kaunis tai on edelleen. En osaa puhua enää, koska hän ei kuule. Miksi puhuisin? Ei yksin voi puhua, epäilisivät minun olevan sekoamassa ja sulkisivat minut laitokseen ja sitten myös hänet. Ei, ei se niin voi mennä. Lupasin, etten tekisi sitä. Parempi tämä näin on, mutta kyllä minä kaipaan puhumista. Sitä, kun olimme yhdessä ulkona. Istuimme hämärästi valaistussa ravintolassa, siinä jossa olisi hopeisia lamppuja, ja juttelimme. Palasimme kotiin ja juttelimme. Suutelimme ja puhuimme kaikesta. Meidän oli hyvä. Me olimme hyviä toisillemme.
Missä on Sotilaspoliisi?
Mihin minä joudunkaan,
jos Vekkuli sammuu?
Eihän mikään kestä ikuisesti. Se oli synkkä päivä, vielä synkempi kuin tuo kuusiaita. Miksi se piti kasvattaa? En minä jaksa sitä hoitaa. En osaa edes. Hän osasi. Hän osasi kaiken sen, mitä minä en osannut ja päinvastoin. Yhdessä meissä oli kaikki mitä tarvittiin, nyt puuttuu puolet tai ehkä pari kolmannesta puolikkaasta. Onhan sentään hetkiä. Pieniä hetkiä, jolloin katse korvaa puuttuvat sanat. Pieni hymy tai kyynel kertoo enemmän, kuin edes voisin kysyä. En osaa kuvitella, että joskus niitäkään ei enää ole, että jonain päivänä sydän vaan lakkaa sykkimästä. Sammuu ja jättää minut kokonaan yksin. Miksi tämän pitää mennä näin? Ei tämän pitäisi mennä näin, tämä on väärin, laitonta. Minun sanani ne tästä maasta pois joutavat, ei hänen. Hänellä oli niin ihana ääni. En osaa kuvata sitä, mutta se soi kauniisti. Siinä oli huumoria, hellyyttä ja herkkyyttä. Voisinpa kuulla hänen puhuvan. Edes kerran. Edes yhden ainoan kerran. Kuulisinpa itsenikin puhuvan. En uskalla puhua. Hän ei kuule, ei se kannata.
Pollea on suurempi kuin
tämä, leivänmurut ovat pieniä
Katajanmarjaöljy on kokoisensa ja itkee.
Joskus minusta tuntuu että sekoan tähän yksinäisyyteen. Kun hän nukkuu, mitä hän tekee nykyään paljon, minä olen yksin. Olen yksin ja tunnen sen. Maailma oli meille avoin, mutta minulle yksin se on suljettu. Tämä talo oli joskus koti, mutta nyt se on häkki, jossa minusta tulee surullinen. Kaikki nämä esineet muistuttavat hänestä, siitä mitä oli ja mitä ei voi enää olla. Joskus minä näen unta ja niissä unissa minä näen hänet sellaisena, kuin hän oli. Sellaisena, kuin hän haluaisi minun itsensä muistavan. Rakastan tietenkin edelleen, mutta se ei ole samaa rakkautta. Ei sitä hullua paloa ja leiskuntaa. Se on haaleampaa kaipausta, joka särkee sisimmässä. Lempeyttä, joka siirtyy hiljaa ihosta ihoon, vain unohtuakseen ja kadotakseen. Pieniä hetkiä, joita kerään mieleeni talven varalle, mutta niiden lämpö ei jaksa kantaa yli pimeyden. En tiedä muistaako hän tai näkeekö unia. Näkisipä. Toivon, että näkee. Ehkä minustakin. Ehkä minun pitäisi puhua hänelle, vaikka hän ei kuulekaan. Ei hänen, vaan itseni takia. Alan seota ja miten meidän sitten käy, jos minä sekoan. Ei se sovi. Kuivaan kyyneleeni ja palaan huoneeseen. Ei hänen tarvitse tietää, että itken. Hän on hereillä, katsoo minua. Katse tuntuu kevyeltä, hyväksyvältä.
Aamulla nousen
Aivokirurgi nukkuu yhä
samoin Synnillinen.
Istun sängyn laidalle ja silitän hänen poskeaan. Vuodet tuntuvat sormissani, mutta hän on yhä yhtä kaunis kuin aina. Kaunein olento, jonka olen nähnyt. Silmissäni on kyyneleitä, minun on ikävä häntä. Kerron hänelle ääneen ajatuksiani. Silittelen ihoa, joka tuntuu unen lämpöiseltä. Minusta tuntuu, että hän kuulee, vaikka tiedän, ettei kuule. Niin minä teen jatkossa joka päivä. Istun hänen sänkynsä laidalla ja puhun. Kerron muistoja ja tarinoita, mitä ikinä haluan. Eräänä päivänä kerron sen lomamuiston, joka vielä vuosia myöhemmin nostatti sen saman virneen hänen kasvoilleen. Voisin vannoa, että hänen suupielensä nytkähti. Kuuliko hän? Lääkärit sanoivat, ettei kuule. Ettei voi kuulla, mutta olen varma että kuuli. Hänen silmissään tuikkii valo. Miksi minä olin niin kauan hiljaa? Miksi en tehnyt tätä jo aiemmin? Ehkä hän ei kuule, vaan lukee huulilta. Hän oli aina hyvä siinä. Milloin minä unohdin sen? Miksi minä en muistanut? Olenko tulossa vanhaksi minäkin, kun en muista. Poskeni punoittavat, tarinani ovat törkeitä ja suorasukaisia. Sanat ovat kauniita, kiivaita ja kiihkeitä. Muistoja ja ajatuksia. Niitä, joita vain rakkaimmalleen tahtoo kertoa. Tunnen taas eläväni. Tuntuu kuin olisin saanut sinusta edes pienen palan takaisin. Silmäsi hehkuvat, minä näen ja tunnen sen. Minun on lämmin olla seurassasi, vaikket sano mitään. Ajatukset lämmittävät, silloinkin kun sinä nukut. Menen takapihalle ensimmäistä kertaa vuosiin. Leikkaan kuusiaitaan sydämen ja hymyilen. Maailma on meidän.
Draamanörtti 