Mietteitä menneestä: Prosessidraaman ohjaaminen (Draaman perusopinnot)

Muistelmatekstien sarjassa vuorossa yhdeksäs osa, jossa käsitellään prosessidraaman ohjaamista. Tälle jaksolle pyydetystä ennakkotehtävästä en ole kirjoittanut sähköisesti muistiinpanoja, vaan käytin tehtävässä mainittua Owensin ja Barberin ”Muistilista draamatyöskentelyn reflektointiin” lähinnä omaan suunnitelmaan liittyvän pohdinnan tukena. Itse siis ohjasin tällä lähijaksolla tässäkin blogissa esitellyn Saima Harmajan tekstejä hyödyntävän prosessidraaman

Prosessidraaman ohjaaminen

3.8.2016

Ensimmäinen päivä alkoi pitkällä opettajan vetämällä sessiolla, mikä oli aika outoa, kun olin kuvitellut, että lähtisimme suoraan ohjauksista liikkeelle. Teimme useita lämmittelyharjoituksia, joista en juuri nyt muista yhtäkään. Aloitamme toki kuulumiskierroksella ja nimikierroksella, koska kurssilla on mukana korvaaja. Lopulta pari tuntia myöhemmin pääsemme viimein ensimmäisen prosessidraaman pariin ja käy nopeasti selväksi, että kyseessä tämä on tarkoitettu esikouluikäisille. Opettaja roolissa on yksi kyseisen draaman ohjaajan käyttämistä menetelmistä ja täytyy myöntää, että se tuntuu hieman hölmöltä aikuisena, mutta toki mielikuvituksella pääsee sopivaan mielentilaan. Prosessidraaman ideana on opettaa tulevaisuudesta tulleelle ihmiselle tunteista, koska tulevaisuudessa ei enää ole tunteita. Harjoituksina teemme esityksen siitä, miten tunteet ovat kadonneet (meillä syynä lääkitys), miten saisimme yhteyden tähän tulevaisuuden matkailijaan ja piirrämme robotin. Kaikkien osien jälkeen on yhteinen keskustelu ja yhdessä päätämme millaisia toimintatapoja käytetään äänestämällä (esim. mene kyykkyyn, jos haluat tämän vaihtoehdon). Toisten ehdottama aikapunktio (akupuntion ja aikamatkailun yhdistelmä) on hauska idea ja meidän robottimme tunne disketit lämmittävät ihmisten mieliä. Lopulta meidän pitää opettaa saapuneelle matkaajalle tunteista ja sitten hän poistuu. Tämän jälkeen keskustelemme vielä ja osin pohjustamme myös seuraavaa saman vetäjän vetämää prosessidraama tuntia. Toisessa osassa tarina jatkuu ja työtavat ovat hyvin samankaltaisia. Saamme rannekkeet ja matkustamme lakana-aikakoneella tulevaisuuteen. Robotti piirretään vasta tässä osassa, mutta mielessäni se yhdistyi jo edelliseen osaan, joten jääköön sinne. Robotin avulla tulevaisuuden ihmisten on tarkoitus oppia tunteiden suhteen omavaraiseksi. Opettaja on edelleen roolissa ja valittaa hukkaamastaan kirjasta, jotta lähtisimme hänen matkaansa tulevaisuuteen. En oikein itse lämpene opettaja roolissa idealle, mutta uskon kyllä, että se toimii lapsille oikein hyvin.  Tämänkin prosessidraaman jälkeen keskustelemme ja sitten onkin aika siirtyä kahden muun opiskelijan prosessidraamaan. Tämäkin on suunnattu esikouluikäisille, joten tässäkin on mukana opettaja roolissa toimintaa ja perusiltatoimintojen pohtimista. Tuntui hölmöltä, miten nopeasti toisten piti vetää oma prosessidraamansa. Työtapoina käytettiin mm. yhteistä kirjaamista iltatoimista, veneiden koostamista patsaina sekä patsaita iltatoimista. Leikimme myös peikko-keiju hippaa lämmittelyksi. Tämä peikkotarina on jotenkin sydäntäsärkevä, kun toinen ohjaajista on niin rassukka pikku peikkona, jolle pitäisi opettaa iltatoimista. Päivä päätetään yhteisellä keskustelulla, joka on ihan hyvä asia, mutta toisen parin prosessidraama tuntui pakotetun todella lyhyeen muotoon, mikä harmittaa heidän puolestaan. Olemme myös todella levottomia ja naureskelemme hölmöille asioille, mikä johtuu prosessidraaman henkisestä vaativuudesta. Prosessidraama on hyvä, mutta raskas työtapa, joten sitä kannattaa käyttää harvoin, koska se vaatii todella paljon osallistujiltaan.

4.8.2016

Tänään on vuorossa oman prosessidraamani ohjaus. Teemme alkuun opettajan vetämän lämmittelyn, jota en nyt enää muista. Tämän jälkeen on minun vuoroni lähteä ohjaamaan omaa prosessidraamaani. Lisäsin suunnitelman alkuun lämmittelyharjoituksen, jotta saan kaikki jaettua ryhmiin, mutta muutoin etene suunnitelman mukaan. Sain luvan vetää koko prosessidraaman, joten niin myös teen ja etenen kuten suunnittelinkin. Ohjaaminen tuntuu luontevalta ja oma jännitys helpottaa aika nopeasti, kun huomaa miten hyvin ihmiset lähtevät liikkeelle annetun tekstin pohjalta ja miten motivoitunutta tekeminen on. Lämmittelyharjoitus oli ehkä turhan monimutkainen, mutta siinä oli onnistunut musiikkivalinta ja ryhmät saatiin muodostettua, joten siinä mielessä se toimi. Ehkä parempi olisi kuitenkin hyödyntää negatiivisiakin tunteita, pelkkien positiivisten ja neutraalien sijaan, näin harjoite olisi vielä selkeämpi. Olin miettinyt mihin kaikkiin suuntiin harjoitteet voisivat lähteä, mutta ehkä natsi tuli vähän yllätyksenä. Oli kuitenkin hirveän hienoa seurata, miten inspiroituneita esityksiä ryhmät saivat aikaan ja niitä olisi kyllä katsonut mieluusti pidempäänkin. Kuuman tuolin kohdalla kannattaa olla varuillaan ja myös pitää mielessä, ettei ketään saa pakottaa siihen asemaan, vaan mennään ryhmän mukaan. Kaikki tuntuivat tykkäävän luomastani prosessidraamasta ja moni kertoi olleensa aivan tehtävän imussa. Kävimme ohjauksen jälkeen hyvän keskustelun ja oli todella mukava kuulla positiivista palautetta. Hieman tuli myös kehitysehdotuksia, mikä oli hyvä, mutta enemmänkin olisin mieluusti kuullut. Tauon jälkeen oli vuorossa toinen prosessidraama, joka oli sitten taas opettaja roolissa ja oppilaat roolissa mallia. Ohjaajalla oli hirveästi kaikenlaista rekvisiittaa ja materiaalia, jolla käsiteltiin Kannuksen suurta tulipaloa. Todella raskas kokonaisuus ja tuntui hieman hämmentävältä, kun tämäkin vedettiin todella nopeasti, jolloin ei ehtinyt oikein edes omaan hahmoonsa mukaan, kun jo piti olla siirtymässä tulipalon sammutustehtäviin. Olin itse oppilas, joten siinä roolissa en oikein osannut edes reagoida koko tilanteeseen. Teimme myös omantunnon kujan tulipalossa olevien ihmisten äänistä, mikä oli todella häiritsevää. Tämän lisäksi oli kuuma tuoli palopäällikölle ja kyläläisten kuulumisia postikorttien muodossa. Kokonaisuutena oikein kiinnostava tapa lähestyä historian opetusta, mutta myös todella raskas sekä oppilaille, että opettajalle. En ehkä itse jaksaisi vetää tuota. Siinä mielessä tykkäsin myös omastani siksi, että siinä oli vähiten rekvisiittaa ja liikkuvia osia, kun muilla oli hirveästi kaikkea. Oikein onnistunut kokemus, kannatta ohjata jatkossakin.

Minkälaisia kysymyksiä tai ajatuksia sinulle heräsi?

Oikeastaan mieleeni heräsi ihan ensimmäisenä ajatus siitä, miten vieraalta opettaja roolissa tuntuu työtapana. Uskon kyllä pystyväni sitä hyödyntämään ja ihan hyvin voisin tuollaiseen tilanteeseen heittäytyä, mutta toisaalta se tuntuu jotenkin hölmöltä. Aikuisenakin tuntuu hieman oudolta lähteä tuollaiseen juttuun mukaan, joten ennakko-oletukseni on, että yläkoululaisten kanssa se voisi mennä ihan pelleilyksi, jos itse olisi roolissa. Joillekin ryhmille se voisi toimia, mutta ehkä itse pääosin pidättäytyisin kääntämästä huomiota itseeni liiaksi ja keskittyisin työtapoihin, joissa oppilaat ovat keskiössä ja pääsevät itse kokeilemaan rooleja. Se ehkä omassa prosessidraamassani näkyikin, että tahdoin antaa mahdollisimman vapaat kädet ryhmille toteuttaa sellaisen kokonaisuuden kuin he itse haluavat. Toisaalta olisi kuitenkin hyvä haastaa itseään, joten pitäisi kokeilla ihan omakohtaisesti, miltä sellainen prosessidraama tuntuisi, jossa on itse ainakin osan aikaa roolissa. On kuitenkin ihan mukava vain seurata sivusta ja tehdä itsensä tarpeettomaksi, luomalla luovuudelle otolliset olosuhteet.

Miten opettajan asettamat tavoitteet toteutuivat omassa oppimisessasi eri prosessidraamoissa?

Mielestäni opettajien asettamat tavoitteet toteutuivat hyvin. Sinänsä en toki hirveästi uutta oppinut, koska opittavat taidot ja asiat oli räätälöity sellaisille kohderyhmille, joihin en enää itse kuulu. Toki jotkin aiheet olivat vieraampia (esim. Kannuksen paikallishistoria), joten siinä mielessä kykenin eläytymään oppijan asemaankin. Muutenkin pystyin näkemään hyvin sen, miten eri aiheista, kuten tunteet, iltarutiinit tai paikallinen historia, voitaisiin noiden prosessidraamojen kautta oppia. Sinänsä uskon siis opettajien asettamien tavoitteiden toteutuvan oikein hyvin heidän prosessidraamoissaan, vaikka itse en olisikaan kaikista juuri sitä haluttua oppimista itselleni pystynyt enää poimimaan. Toki omakin osaaminen aina hieman täydentyy, vaikka aihe ei täysin vieras enää olisikaan.

Miten näet dramaturgisen ajattelun merkityksen prosessidraamassa ja laajemmin draamakasvatuksessa?

Dramaturginen ajattelu on mielestäni tärkeää sekä prosessidraamassa että draamakasvatuksen ylipäätään. Ilman kiinnostavaa dramaturgiaa opetukselta katoaa pohja. On tärkeää luoda sellainen kehys, jonka sisällä on riittävästi vapautta, jotta luovuus voi kukkia. Huomioitavaa on kuitenkin se, että kaikki rakentuu jonkun varaan ja siksi on tärkeää suunnitella huolellisesti ennakkoon. Prosessidraamaa laatiessani mielsin sen eräänlaiseksi yhteiseksi tarinaksi, jota rakennetaan valittujen työtapojen kautta ja näin luodaan sellainen maailma, joka kiinnostaa ja jossa oppimista voi tapahtua. Myös oppilaiden dramaturgian ymmärryksen kehittäminen on tärkeää ja mielestäni prosessidraama on yksi hieno keino sen kehittämiseen.

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑