Porfolioseminaari (draamakasvatus)

Viimeinen draamakasvatuksen lähijakso on nyt takana ja opinnot sitä myöten lähes paketissa. Yksi kirjallinen tehtävä ja se on sitten siinä näiden opintojen osalta. Outoa ajatella, että tämä on ohi. Toisaalta tuntuu, että se on ollut ohi jo pitkään, koska lähijaksojen välillä on niin pitkiä taukoja. Portfolioseminaari on siis lähijaksoista viimeinen, jossa pysähdytään viikonlopuksi vielä yhteen jakamaan omia oppimiskokemuksia ja pohtimaan mitä tästä eteenpäin. Opintojen päättyminen on vähän haikea ja toisaalta kuuluminen ryhmään on aina ollut jotain muuta kuin fyysinen ryhmä. Se on ollut se tunne, että kun tulee samaan tilaan näiden ihmisten kanssa, niin on turvassa. Eikä se lakkaa, vaikka ryhmä katoaa. Ne ihmiset ja tilat ovat olemassa, ne vain ovat eri ajassa. Ajassa, joka aiemmin oli tulevaa ja nyt on se mennyttä. Realismia on, että mikään vähänkään isompi opiskelu tai vastaava ryhmä ei sellaisenaan enää opintojen jälkeen palaa yhteen. Yksittäisiä ihmisiä tai muutamia kerrallaan voi nähdä, mutta se mitä oli lakkaa olemasta ja niin sen kuuluukin olla.

Tämä ryhmä opetti minulle sen, että aika on vain aikaa. Kun pitkän tauon jälkeen oven avasi niin kaikki jatkui, kuin aikaa ei olisi kulunut lainkaan, vaikka ei oltu nähty moneen kuukauteen. Vahvisti sen tunteen, että voi kuulua ryhmään ja silti olla erillinen ihminen, jonka arvo ei ole sidoksissa suoriutumiseen tai vertailtavissa keneenkään. Osa jaettua kokemus, jonka jokainen kuitenkin suodattaa oman persoonansa läpi. Sen ryhmän ajattomuuden vahvisti se, kun tälle jaksolle saapui myös yksi ensimmäisen vuoden kanssamme opiskellut opiskelija ja heti hänet nähdessään tuntui siltä, kuin hän ei olisi ollut koskaan poissa. Ryhmä itsessään ei katoa, vaikka siitä yksilöitä hetkeksi häviäisi ja taas palaisi. Se on sellainen, mikä yhdistää monia draama ja improryhmiä, että niissä se avoin yhteys ihmisten välillä on olemassa koko ajan, mutta sen muistaa ja tunnistaa vasta, kun sen aika on.

Tämä on niitä ryhmiä, missä en tunne syyllisyyttä siitä, jos en puhu ”riittävästi”. En tunne, että hiljaisuuteni olisi väärin tai että olisi pakko puhua. Kyllä puhuinkin ja kun en puhunut, se johtui siitä, että kuuntelin tai joku muu sanoi jo sen ajatuksen, jonka olisin halunnut lisätä. Olen jotenkin alkanut uskoa siihen, että tietyt ajatukset, ne tärkeät, ne tulevat aina sanotuiksi tavalla tai toisella. Jos ei minun äänelläni, niin sitten jonkun toisen, mutta ne tulevat sanotuksi, koska ne ovat tärkeitä koko ryhmälle kuulla. Jokaiselle oli kuitenkin varattu se oma aikansa myös yksilönä nousta esiin ja saada äänensä kuuluviin. Jokainen oli saanut itse valita, minkä tärkeäksi kokemansa oppimiskokemuksen tai muun asian opintojen varrelta tahtoo esitellä. Sen ajan minäkin käytin. Se oli oudon harras kokemus. En muista tai tiedä, mitä lopulta sanoin, mutta uskon, että se mikä oli tärkeää tuli sanottua. Se tuli sanottua, joka ääneen tai sitten luki yhdellä niistä seitsemästä diasta, jotka olin valinnut esitykseeni. Enkä olisi päätynyt tähän esitysmuotoon, jos en olisi ensin ottanut vaikutteita ryhmästä perjantaina. En olisi tehnyt tällaista esitystä, jollei jokin näkemäni ja kuulemani olisi vaikuttanut minuun.

Oli vaikea koota ajatuksiaan siitä, mitä esittelisin tällä jaksolla, koska tuntuu että kaikki on jo sanottu, vaikka ei ole. Minä olen ne ajatukset jo ajatellut ja ääneen sanonut, mutta en siinä ryhmässä. Se mikä mielessäni on jo vanhaa ja toistoa, ei ole sitä muille, koska olen jakanut nämä ajatukset toisaalla, kuten vaikka täällä blogissa, oppimistehtävissä ja puhuessa kenen tahansa kanssa, joka näistä aiheista tahtoo keskustella. Henkisesti olin oman reflektioni jo tehnyt, siksi kaikki, mitä olisin voinut sanoa, tuntui toistolta. En saanut esitystäni tehtyä ja tulin perjantaina paikalle ihan ilman mitään turvaköyttä. Luotin vain siihen, että ensimmäiselle illalle löytyy riittävästi esiintyjiä, joten minulla olisi vielä yö aikaa miettiä, mitä haluan sanoa. Minulla oli ja käytin sen ajan, minkä tarvitsin. Kaikki oli jo sanottu ja siitä se ajatus sitten lähi, kun näin erään käyttävän lainauksia omasta työstään esityksessään. Tajusin että voisin tehdä samoin. Hyödyntää ne tekstit, mihin ajatukseni olen upottanut ja vaan antaa niiden kertoa tarinaa. Minulla oli lopulta seitsemän diaa, joissa jokaisessa oli lyhyt lainaus oppimisportfoliostani sekä 1-3 sanan otsikko. Lainaukset olivat sellaisinaan, en lukenut niitä, vaan otsikko toimi puheeni teemasanoina. Annoin puheen vaan virrata itsestäni. Ne sanat, mitkä sieltä sillä hetkellä tulivat, olivat ne mitkä pitikin tulla sanotuiksi.

Esiinnyin itse viimeisenä, koska halusin pitkittää omaa kärsimystäni. Lähinnä vain tarkoitan sitä, että yleensä pyrin olemaan mahdollisimman alussa, jotta en saisi mallia ja jotta ”se olisi ohi ja voisi rentoutua”. En halunnut rentoutua, vaan halusin olla veitsenterällä ja täysin keskittynyt, minkä vuoksi lopulta olin aika rento. Koska en tiennyt mitä sanoisin, ei tarvinnut jännittää menisikö se oikein, vaan luottaa siihen, että sanoisin mitä sanoisin ja se riittää. Siksi oli kevyttä ja helppoa kuunnella muita täysin keskittyneesti. Huomasin joidenkin lauantain esitysten kohdalla olevani vaan sellaisessa hyvässä ja lämpöisessä kuuntelukuplassa, jossa ainoa, mitä halusin itse viestiä, oli hyväksyntä puhujan sanoille. Niin monet ajatukset ja arvot, joita pidän tärkeinä, nousivat toistenkin puheenvuoroissa esiin. Olemme erilaisia ja silti kaikkien toimintaa nyt ja toivottavasti tulevaisuudessa ohjaa monella tapaa samanlainen ydin, mikä on hyvä. Se on jaettu arvopohja, joka perustuu hyväksynnälle ja arvostukselle. Mitä ikinä siihen päälle rakentaa, on hyvä, koska perusta on vakaa. Niin sen pitäisikin olla, koska huteralle pohjalle rakentaessa hyvätkään materiaalit ja aikomukset eivät riitä pitämään kokonaisuutta kasassa. Siksi näen, että nämä opinnot ovat tärkeitä, koska ne auttavat rakentamaan sen perustan. Näkemään, mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä. Jokaisella on omat painotuksensa ja kiinnostuksensa kohteensa, minkä vuoksi ryhmän reflektio on niin arvokasta, koska sieltä saa sellaista hiljaista tietoa, mitä ei olisi itse muutoin voinut saada, koska se olisi vaatinut vuosien kokemuksen toisenlaisesta ympäristöstä ja työstä.

Ennen kaikkea se, mitä näistä draamakasvatuksen perus- ja aineopinnoista vien mukanani elämään, on se varmuus siitä, että olen oikealla polulla. Koen saaneeni vahvistuksen sille, että se tunne joka minua vuodet piinasi oli oikeassa. Kun tuntui siltä, että teen vääryyttä omia arvojani ja omaa itseäni kohtaan toimimalla tietyllä tapaa ja vahvistamalla jotain viestiä, niin tein vääryyttä. Ilman näitä opintoja ja monta muuta juttua, mitä tänä aikana on tapahtunut, se olisi jäänyt siihen. Olisi tuntunut edelleen pahalta ja en olisi tiennyt mitä tehdä asialle, vaan koska en muutakaan tiedä, niin olisin jatkanut sillä polulla. Vasta siinä kohtaa, kun pystyin muiden peilistä näkemään sen, mikä oikeasti on se mitä haluan tehdä, eikä se mitä en halua, niin pystyin alkamaan ottaa askeleita haluamaani suuntaan. Enkä olisi pystynyt sitä ilman ryhmää tekemään, koska reflektio vaatii sen, että on muita ihmisiä, koska heidän avullaan omat piilevät toimintamallit voivat tulla näkyviksi. Jos en ole tietoinen jostain, mitä teen tai ajattelen, niin en voi sitä vääristymää korjata. Hyväksyvä ja tukeva peili, joka näyttää todellisen kuvan itsestä, ilman oman egon tai minkä tahansa muun voiman aiheuttamaa vääristymään, on todella arvokas. Sitä peilipintaa olen tässä ryhmässä löytänyt ja toisaalta toivon myös jollekin muulle pystyneeni vastaavasti toimimaan peilinä ja auttamaan näkemään asioita oikeassa valossa.

Lähijakson lopussa tehtiin jokaiselle oma lappu, mihin kaikki saivat kirjoittaa jonkun muiston tai positiivisen ajatuksen siitä ihmisestä. Lappuja ei luettu siinä hetkessä, vaan kaikki taittoivat omat lappunsa laukkuihin ja saivat lukea ne vasta kotona. En ole lukenut omaani. Huomaan, että pitäisi ehkä pakottaa itsensä, koska tämä on selkeästi minulle suuren kynnyksen juttu. Niillä sanoilla on painoarvoa, jota en ole valmis juuri nyt kohtamaan. Ehkä pian, mutta ei vielä nyt. Sisimmässä on joku solmu, jota en vielä tohdi sörkkiä lukemalla tuon paperin sisällön. Siitä huolimatta olen kiitollinen jokaisesta ihmisestä, jonka olen saanut tänä aikana kohdata ja jokaisesta sanasta, jonka olette sanoneet tai kirjoittaneet. Kiitos kun olette ja kyllä me jossain, joskus varmaan vielä törmätäänkin.

Kiitos näistä parista vuodesta täynnä draamaa, elämää ja jotain ihan muuta ❤

 

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑