Sammakkokuningas 2.3.2019 (Kansallisteatteri)

Sankaritarinoilla, joita meille myydään on usein myös synkät varjonsa, jotka jäävät näkemättä, jos keskittyy vain pintaan. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää, mutta koossa on pysyttävä, vaikka mitä tapahtuisi. Ihan sama vaikka kaikki tukiverkot ympäriltä murtuisivat ja luottamus itseensä ja muihin ihmisiin alkaa romuttua, niin kulissi on pidettävä pystyssä. Show’ssa, jossa raha vie ja ihminen on vain kauppatavaraa riittää että yleisö saa viihteensä ja esiintyjät palkkansa. Urheilija voi myöntää murtuneen jalan, mutta entäpä murtunut mieli, kenelle sen voi kertoa tuhoamatta samalla mahdollisuuksiaan jatkaa rakastamansa lajin parissa? Miksi ok hakea apua fyysisiin vammoihin, mutta mielen murtumista on usein edelleen vaiettava? Sammakkokuningas on kertomus elämästä, jossa jääkiekko ja suorittaminen ovat olennaista elämän sisältöä. Kuitenkin enemmän kuin tarina jääkiekosta Sammakkokuningas on tarina elämän ihmisen jättämistä arvista ja haamuista, jotka eivät jätä rauhaan sekä perheestä, joka ei ole ehkä ihan niitä perinteisimpiä. Jos yksi taklaus riittää päättämään kaiken puolestasi, onko maine ja mammona riittävä korvaus menetetystä terveydestä tai ehkä jopa hengestä?

Perheensä kesämökille NHL:n ja elämän paineita pakeneva jääkiekkoilija (Mikko Nousiainen) on suurten kysymysten äärellä. Pasi Lampelan kirjoittama ja ohjaama teksti puhuu paljon myös silloin, kun mitään ei oikeastaan sanota. Se mikä itseäni erityisesti kiehtoo on se, miten ne henkiset paineet ja rajat, joita ei voi ylittää tuodaan esiin. Sanojen tasolla puhutaan jääkiekosta, mutta toisaalta puhutaan ihmisistä ja hyvin inhimillisestä kamppailusta itsensä kanssa. On se yleisölle luotu kiiltokuva ja kuori, jota on valitsemansa roolin vuoksi jaksettava kantaa ja toisaalta samaan aikaan on olemassa myös se tyyppi, joka ihmisestä tulee, kun hän palaa lapsuuden maisemiin ja ihmisten luo. Unohtamatta sitä ihmisitä, jonka elämä tapahtuu myös näiden kummankin maailman ulkopuolella. On ihmissuhteita ja kipeitä asioita, joista ei ehkä voi oikein puhua kenellekään. Riippumatta siitä, mihin maailmaan astuu ihmisillä on oletuksia siitä millainen sinun pitäisi olla. Isä (Heikki Nousiainen) sekä ymmärtää ja tukee että toisaalta myös tukahduttaa ja vääntää asioita haluamaansa suuntaan. Pidin todella paljon siitä kauniin arkisesta dialogista, mitä isän ja pojan välillä käydään, vaikka siellä on omat haasteensa, niin mukana on myös aivan ihanaa lämpöä. Sisko (Sari Puumalainen) on ihan oma hitaasti avautuva lukunsa tässä tarinassa ja oikeastaan vasta lopussa se, mitä alussa on sanottu saa merkityksensä. Oudolla tavalla tämä kolmen hyvin erilaisen ja omalla tavallaan erikoisen hahmon yhteiselo vaikuttaa ihan järkeenkäyvältä, kunnes tajuaa, mitä kaikkea pinnan alla piileskeleekään. Elämä näyttäytyy näytelmässä ilojen ja surujen katkeran suloisena sekoituksena, jossa ei enää kohta tiedä, kenen tarinaa kerrotaan. Onko toipuvan jaksettava kantaa myös muiden tavoitteita ja painolastia harteillaan, vaikka ei oikein jaksaisi edes itse pysyä pystyssä.

Synkeän maailman laidoilla loistavat valot, mutta valo ei ehkä ole niin lämmintä ja parantavaa kuin toivoa sopii. Sammakkokuningas on esitys, joka tulee katsojan iholle ja onnistuu koskettamaan syvällä inhimillisellä tasolla. Yksi erityisen kiehtova elementti on se, miten päähenkilön sisäinen kamppailu on luotu lavalle. Musiikki ja sanattomuus tuovat uhkan vakavuuden hyvin konkreettisella tavalla näkyviin. Voiko omista demoneistaan saada niskalenkin vai jäävätkö ne hallitsemaan ajatuksia?

Pasi Lampela

Sammakkokuningas

Rooleissa
Heikki Nousiainen, Mikko Nousiainen ja Sari Puumalainen
Tanssija
Mikko Orpana
Ohjaus
Pasi Lampela
Lavastus ja pukusuunnittelu
Markus Tsokkinen
Valosuunnittelu
Max Wikström
Äänisuunnittelu
Olli Valkola
Naamioinnin suunnittelu
Krista Karppinen

Kommentointi on suljettu.

Create a website or blog at WordPress.com

Ylös ↑