Pitkää pohdintaa tarinateatterista luvassa n-y-t nyte. Tarinateatteri on aineopintojen toiseksi viimeinen opintojakso ja siinä mielessä vähän haikeaa ajatella koko asiaa, koska ollaan lopun edellä. Se on alkuun heti todettava, että tämä oli yksi voimaannuttavimmasta sekä kauniilla tavalla herkkyydessään vahvimmista lähijaksoista näissä opinnoissa. Tämä oli aidosti sellaista uteliasta tekemistä, missä oppii tosi paljon tekniikoista, itsestään ja siitä ryhmästä missä tätä tekee. Ihan jo kurssina tämä taidokkaasti ja aistit avoinna rakennettu kokonaisuus, jollaista ei synny jos eivät sekä ohjaaja että ryhmä ole avoimia. Siinä mielestäni kurssin ohjannut Antti Laukkarinen teki paljon hyvää ihan jo oman esimerkin kautta, koska usein parasta mitä voi tehdä toisten avoimuutta tukeakseen, on olla itsekin avoin. Se on varmasti ohjaajana raskasta joskus, mutta se voi olla toisaalta myös tosi vapauttavaa ja ihanaa saada itsekin jakaa tarinoita elämästään. Ylipäätään sanoisin, että tämä on juuri sellainen ohjaustyyli, mitä ihan vilpittömästi toivon mahdollisimman monen pääsevän kokemaan. Antin tyylissä ohjata ja olla tilanteessa läsnä on ihan itsessään jo jotain hyvin perustavanlaatuisesti oikein. Useammalla impro-ohjaajalla olen vastaavantyyppistä tyyliä tavannut ja jokainen tuo siihen sen oman persoonansa, jonka myötä se vähän muokkautuu, mutta se ohjauksellinen ydin on herkkä ja vahva samaan aikaan.

Itse näkisin, että tässä tyylissä ohjata on ytimessä hyväksyntä ja lempeä toisen ihmisen kohtaaminen sellaisena kuin hän on. Rakentavaa positiivisuutta, jossa ei ole tarvetta löytää jotain oikeaa vastausta, vaan tutkia mahdollisuuksia. Se mikä tapahtui lavalla, tapahtui ja se on yksi variaatio. On kuitenkin myös olemassa toisia tapoja toteuttaa sama tarina lavalla ja mielestäni on tosi hyvä, että niitäkin käytiin läpi. Tärkeää mielestäni oli se Antti aina muisti sanoa sen, että vaikka nyt käydään toista tapaa tehdä tämä sama kohtaus läpi, niin se ei tarkoita missään nimessä sitä, että jo nähdyssä ja tehdyssä jutussa olisi ollut mitään vikaa. Se on mielestäni tosi rentouttavaa, kun se myös oikeasti sanallistetaan, koska se vertailemisen ja muun arvottamisen tunne on välillä tosi syvällä. On tosi terveellistä, että tavallaan selviä asioita sanotaan myös ääneen. Että hei, se mitä teitte oli hyvä ja arvokas itsessään, sen lisäksi asiaa olisi voinut lähestyä myös näin. Ei arvosteltua, eikä arvottamista, vaan asioiden pohtimista ja tutkimista.

Ihmisenä ja taiteellispedagogisena tyyppinä tämä jakso teki monella tapaa hyvää. Siinä olen ehkä vähän kahtiajakoisissa fiiliksissä onko se, että tämä on aineopintojen toiseksi viimeinen lähijakso hyvä vai ihan saamarin traaginen asia. Miksi tätä mietin johtuu ihan siitä, mitä esimerkiksi Nick Byrne omassa improtyöpajassaan toi esille eli avoimuuden merkityksen ryhmälle ja hän itse aloittaa sillä. Itsekin sen purkukeskustelussa muiden tapaan sanoin ääneen, että on hienoa saada oikeasti ja aidosti tietää toisista ryhmäläisten elämästä asioita. Miten suuri voima henkilökohtaisilla tarinoilla on yhdistää ihmisiä. Siinä mielessä näenkin, että on tosi surullista kuinka myöhään tämä ryhmän kannalta valtava voimavara aktivoidaan ja tehdään näkyväksi. Taisin sen kertoa täälläkin, että viime marraskuussa pidetyllä lähijaksolla en vaan jaksanut ja halunnut kertoa alkupiirissä mitään, koska se tunne oli sillä hetkellä niin akuutisti ja voimallisesti päällä. Se ei tarkoita, ettenkö haluaisi asioita tämän ryhmän kesken jakaa ja pohtia, mutta aika ei juuri silloin ollut kypsä ja sitten olikin jo ohi. Siitä myös oli puhe, miten merkityksellisiä asioita on jäänyt kertomatta sen takia, koska kurssilla ei vaan ole ollut aikaa tulla nähdyksi ja kuulluksi sen oman tarinansa kanssa, vaikka olisi halunnutkin jakaa sen. Siitä huolimatta, että ollaan työskennelty ja tehty paljon asioita yhdessä, niin tämä oli yksi niitä harvoja kursseja, jossa oikeasti oli aikaa ja tilaa oikeasti kohdata toiset ihmiset sellaisina kuin he juuri sillä hetkellä ovat. Nähdyksi tuleminen aivan kokonaan on todella vahva tunne ja sen otin mukaani tältä kurssilta. Poistuessa jossain syvällä sisimmässä oli hyvä, kevyt ja lämpimän rakkaudellinen täydellisesti hyväksytty olo. Se on todella harvinaista ja siksi sitä osaa arvostaa, kun sellaisen hetken saa. Ei sen tarvitse olla edes pitkä kohtaaminen, vaan tärkeintä on että tulee näkyväksi muille ja itselleenkin.

Lyhyitä tekniikoita

Kaksipäiväisen kurssin ensimmäisenä iltana tutustuttiin tarinateatterissa käytettäviin lyhyisiin tekniikoihin kuten liikkuva tai muuttuva patsas, ristiriita, kohtaaminen ja kuoro. Tämä oli mielestäni hyvä rakenteellinen ratkaisu, koska sitten päästiin lauantaina rakentaa jo opitun päälle. Toisaalta pidin lyhyiden tekniikoiden opettelusta väsyttävän työpäivän jälkeen, koska pääsi aika vastuuttomasti myös heittäytymään, mitä ei samalla tapaa tekisi, jos heti sukellettaisiin pidempiin tarinoihin. Vastuu toki siinä mielessä on aina mukana, että itse pyrin aina jonkun tarinasta tekniikoita tehtäessä siihen etten tuo siihen jotenkin jotain täysin irrallista ja omaa. Pyrin käyttämään sen, mitä on kerrottu mahdollisimman tarkkaan hyödyksi, koska siinä on jo paljon. Perjantaina, kun treenattiin tekniikoita, niin ei vielä niin vahvasti ollut ihmisten syvällä tavalla omia tarinoita läsnä, joten luovan hulluuden tilaa oli aika rajattomasti niissä annetuissa raameissa. Kyllä lähtökohta tuli usein joltain ryhmäläiseltä ja totta kai se pieni tarina on siinä mielessä henkilökohtainen, enkä vähättele yhtään tarinan merkitystä. Tarkoitan vaan sitä, että materiaalia voi olla sen verran tiedetään joku muutos tunnetilassa tai lyhyen tarinan verran. Henkilökohtaisuuden määrä ei ole se ero, vaan enemmänkin materiaalin määrä lähinnä. Mitä niukempi lähtökohta, niin sitä enemmän jää tekijän omalle luomiselle tilaa ja toisaalta mitä enemmän on materiaalia, niin sitä rikkaampi on jo lähtökohta, että siinä oikeastaan tarvitsee vain tarjota itsensä vapaasti tarinan käyttöön. On ehkä epäselvästi selitetty, mutta noh en nyt saa ajatusta suoraksi. Kunnioitus on aina läsnä oli tarina lyhyt tai pitkä, mutta luovassa mielessä lyhyt jättää enemmän tilaa häröilyllekin.

Itselleni vahvimpina yksittäisinä kokemuksina jäivät tuosta illasta mieleen ristiriita ja kohtaaminen. Ristiriidassa on lähtökohtaisesti kaksi toisilleen vastakkaista puolta tai voimaa, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Ne olivat tuossa tapauksessa elämässä hyvin yleisestikin tunnistettava vapaus tai sen kaipuu ja tarve aikatauluttaa tai pitää aikatauluista ja rajoista kiinni. En muista enää, miten ne tarkalleen ottaen oli sanoitettu lähtökohtaisessa tarinassa, mutta pointtina se, että toinen puoli haluaisi mennä ja tehdä, kun taas toinen puoli haluaa pysyä paikoillaan ja pitää kiinni vaikka rutiineista. Olimme ekana pienryhmänä kokeilemassa tätä esitysmuotoisena tekniikkana. Tekniikkaa oli pohjustettu koko ryhmällä tehtävissä pariharjoitteissa ja silleen se oli ajatuksellisesti vähän tuttu, mutta nyt se kasattiin esittäväksi tekniikaksi. Se meni arvatenkin vähän sähläämiseksi, kun ei ollut vielä siinä vaiheessa selvää se, että kun lavalla on kaksi paria, niin toinen pari tekee ensin oman versionsa siitä samasta lähtökohdasta ja toiset vasta sen jälkeen. Ei se kuitenkaan ollut vaarallista ja asia selkisi, kun se selkeytettiin ohjeistuksen muodossa. Siinä mielessä sekin oli arvokasta oppia, että voi tulla epätarkkoja ohjeita myös ohjaajalta ja sitten jos niin käy, niin voi pysäyttää ja tarkentaa. Harjoittelemassahan siinä vasta ollaan, joten mokia sattuu ja se on ihan ok sekin ettei aina heti tajua.

Se ei kuitenkaan ollut se pointti, mitä halusin kertoa tästä tekniikasta, vaan se ilahduttava kokemus oli se, kun parini kanssa päädyttiin melkoiseen fyysiseen leikkiin. Joo siinä katkesi kontakti ihan selvästi yhdessä kohtaa meidän väliltämme. Olin itse pidättelevän ja jarruttelevan sisäisen voiman roolissa ja toinen murtautui irti otteestani ja juoksi karkuun. Eikä siinä mitään, se tapahtui ja seuraavassa hetkessä hoksasin itse olevanikin jo parini jalassa roikkumassa ja rajoittamassa hänen vapauspyrkimyksiään. Se miksi se oli ilahduttavaa ei ole se jalassa roikkuminen, vaan se fyysisyyden ja kehollisuuden herääminen sinä iltana. Olin ollut aika apaattinen ja matalalla energialla, mutta tuossa kohtaa tuli sellainen ensimmäinen isompi energian purskahdus ja hetki jolloin en ollut yhtään järjen kanssa mukana. Impulssi ja parilta tuleva energia veivät mukanaan. Piti toki moneen kertaan tarkistaa vielä tuon tekniikan jälkeen, että eihän siinä oikeasti käynyt mitään koska silleen vähän puolittain kamppasin hänet, kun tartuin nilkasta kiinni. Saa siis olla ihan tarkkana, kun joku homma lähtee puhtaasti fyysisen kautta, niin järki ei välttämättä ole rajoittamassa. Tavallaan ihanaa ja toisaalta vähän pelottavaa. Ihanaa siksi, että ei mieti mitään, vaan vain menee ja tekee. Toisaalta juuri sen takia pelottavaa, koska siinä on aina se pieni vaara, että menee överiksi ja teloo itsensä tai kaverinsa vahingossa. Tuossa niin ei käynyt ja toisaalta molemmat oltiin samalla voimakkaalla fyysisellä energialla liikkeellä eli jonkun toisen parin kanssa en olisi tehnyt vastaavaa. Se on kuitenkin hirveän vapauttavaa, kun voi vaan olla ja mennä sen mukaan, minne pari tai oma keho vie. Ei siinä ole järjellä sijaa ja se oli aika hauskaa häsläämistä, vaikka nyt tuon haveri puolen nostinkin esiin. Se yhteinen leikki siinä oli se hauska juttu.

Toinen tekniikka minkä mainitsin eli kohtaaminen oli taas siinä mielessä hirveän ihana, että pääsi tuijottelemaan ihmisiä taas silmiin. Kuten ehkä olen täällä muutamaan kertaan maininnut, niin olen melkoinen tuijottelija ja nautin hyvästä katsekontaktista. Aina en siihen pysty, koska olen liian kääntynyt itseeni, mutta nyt en ollut ja siksi se oli todella ihanaa. Tuossa demoversiossa normaalista tekniikasta poiketen meillä oli käytössä vaan yksi repliikki, joka oli itse valittu numero 1 ja 100 väliltä. Tämän lisäksi oli materiaalina ennalta itse valittu tunne, jonka vallassa ensin käveltiin paikallaan pysyvää paria kohti. Varsinaisestihan tässä tekniikassa molemmat vuorollaan liikkuvat, mutta tuossa kyseissä harjoitusversiossa vain toinen parista liikkuu koko matkan ja toinen pysyy paikoillaan. Vähän Meisner-tekniikkamainen versio siis siinä mielessä että hoetaan samaa sinänsä merkityksetöntä repliikkiä, joka nyt oli numero. Se antaa tilaa ja painoarvoa sille tunteen muutokselle siinä matkan aikana, kun ei voi sanoilla selittää tunnetta auki, vaan sen voi vaan tuntea. Itse omalla vuorollani valitsin tunteeksi itseasiassa ilon ja numeron viisi. Ohje paikallaan pysyvälle parille oli, että pysytään neutraalina, jos tulee joku reaktio niin ok, mutta ei varsinaisesti reagoida tai näytellä vastaan. Huomasin itse siinä kävellessäni, että se ilo paitsi tarttui toiseen, niin se myös vähän muokkautui itsessäni. Kun toinen ei reagoinut yhtään, niin oli vaikeampi ylläpitää sitä omaa tunnetta. Ei mahdotonta, mutta vaikeampi. Sitten kun parille tarttui se hymy, niin siitä tuli heti yhteinen jaettu kokemus.

Siinä näkyi se kuinka tärkeää ihmiselle on se, miten toinen ihan fyysisesti reagoi siihen sun ilmaisemaan tunteeseen. Jos sitä vastakaikua ei fyysisesti ilmaise, niin monesti sanallinen hyväksyntäkin saattaa tuntua tyrmäävältä. Kun toinen oli ihan pokerinaamana, niin tuntui teennäiseltä hymyillä. Tein sen kuitenkin, koska olin valinnut sen tunteen ja tuo oli vain harjoitus. Oikeassa elämässä hymy olisi kyllä hyytynyt jo aiemmin, jos toinen ei reagoi mitenkään. Sitten kun se hymy toisessakin heräsi, niin ainakin itsestäni tuntui, että valo omissa silmissä syttyi ja se hyväksyvä kontakti meidän kahden välillä on täydellinen. Olen tullut nähdyksi ja hyväksytyksi sen tunteeni kanssa. Itsellä se perusajatus oli ilo ja toki huomasin kyllä vähän flirttaillen houkuttelevani toisesta hymyä irti, joten se tulkinta minkä toinen teki oli varsin osuva. Hän nimesi tilanteen ”speeddatingiksi numeroilla”. Ajatuksellisesti se, että on saanut sen rusettiluistelunumeronsa ja nyt sitten etsii sitä pariaan. Minusta se oli aika hauska ajatus ja ylipäätään nautin ihan valtavasti siitä pienestä tunteilevasta kontaktihetkestä. Siinä tuli se fiilis, että oli aidosti hyväksytty ja se tunne kyllä kantoi koko kurssin ajan.

Tarinoita

Lauantain puolella mentiin sitten syvemmälle tarinoihin. EN edelleenkään ollut ensimmäisenä kertomassa tarinoita, vaan enemmänkin kuuntelin ja olin tekemässä. Siihen ei ole mitään sen suurempaa syytä, olisin mennyt ja kertonut, jos juuri sillä hetkellä kun tarinaa pyydettiin olisi joku tullut mieleen. Niitä tuli runsaastikin mieleen toisten tarinoita kuunnellessa ja sillä hetkellä olisi pystynyt kertomaan jonkun oman elämän tarinan. Sen sijaan, sitten kun kysyttiin kenellä on tarina, jonka haluaisi kertoa, niin en enää muista mitä aiemmin ajattelin, koska keskityin niin täysillä kuuntelemiseen ja tekemiseen. Eikä siinä ole mitään pahaa, jos näin käy. Sitten joku muu kertoo ja mulla oli koko ajan sellainen fiilis, että jos tulee sopivalla hetkellä pieninkin vilahdus jostain tarinasta, niin voin mennä sen kertomaan. En kokenut mitään tarvetta suojata itseäni tai ajatellut etten voisi kertoa mitä tahansa tarinaa omasta elämästäni. Kerroin toki asioita ja osallistuin myös tarinoiden muodossa. Kuitenkin samalla tunnistan sen, että olisin ihan hyvin voinut jakaa enemmänkin. Se on ihana tunne, että ei estä itseään ja mieti sekuntiakaan onko joku juttu kertomisen arvoinen vai ei. Kaikki tarinat ovat arvokkaita ihan itsessään. Sitä puolta myös Antti ohjauksessaan toi hienosti esille, että se itsestä aivan arkiselta tuntuva tarina, vaikka kaupassakäynnistä on ihan yhtä arvokas jaettava kuin mikä tahansa muukin. Ei ole mitään laatuvaatimuksia tai arvotusta tarinoiden suhteen ja se on tosi mahtavaa tässä lähestymistavassa.

Paljon kaikkea lauantain aikana tapahtui ja nostan sieltä nyt vaan ne, mitkä jäivät voimallisimmin mieleen. Kenenkään muun tarinaan en lähde sen syvemmälle, koska ne on kerrottu luottamuksellisesti ja vain sen ryhmän edessä. Muutenkin tässä blogissa olen pyrkinyt pitämään sen linjan, että käsittelen asioita omasta näkökulmasta ja jos kerron tarkemmin tarinoita, niin ne ovat omiani. Yksi ehdottomasti voimallisimmista jutuista henkilökohtaisesti olikin itse kertomani tarina. Harjoittelimme alkutarinoita, jotka ryhmä kertoisi esityksen alussa, kun yleisö on saapunut paikalle. Pieniä todellisia tarinoita elämästä liittyen esityksen teemaan. Nyt teimme sattuman valitsemissa pienryhmissä valmisteluja näihin omiin tarinoihin ja ohjaaja antoi jokaiselle ryhmälle jonkun teeman. Ennen kuin hän oli sanonut, mikä meidän ryhmämme teema oli, niin olin mielessäni jo hetken hokenut ajatusta ”Älä sano rakkaus. Älä vaan sano rakkaus!”. Arvaatteko, mikä ryhmämme teema oli? No tietenkin se rakkaus ja hetken pyörittelin ajatusta mielessäni, että mitä ihmettä kertoisin. Mikä olisi sellainen tarina, jonka tuosta teemasta voisin nyt jakaa? Sitten se välähti aika selkeänäkin, että oma tarinani olisi tarina itserakkaudesta. Oikeammin itsensä rakastamisesta, mutta pakkohan tähän nyt oli vitsillä lähteä tai ei ollut pakko, mutta tein sen silti.

Kerroin lopulta sen tarinan, minkä olen täälläkin kertonut. Se oli tarina siitä, miten paljon itseinhoa olen tuntenut ja kuinka negatiivinen oma sisäinen ääni ollut itseä kohtaan. Se tunnistus, että tämä oma asenne ja tapa puhua itselle tekee minulle pahaa ja toisaalta vaikeuttaa minun olemistani muiden ihmisten kanssa avoimessa vuorovaikutuksessa. Tein silloin ihan tietoisen valinnan, että jotain täytyy muuttua ja vaikka en etukäteen arvannut, miten paljon joku viikon improkurssi voisi muuttaa ihmisen tapaa ajatella itsestään. Miten sellaisesta voisi olla aavistustakaan, jos ei ole mitään kokemusta vastaavasta ja siksi se voimallisuus yllätti, mutta jälkikäteen tarkasteltuna se on aivan loogista. Se lempeys itseä kohtaan, mikä siellä alkoi avautumaan itselle, avaa ihan toisella tavalla kohtaamaan myös toisen ihmisen. Sillä kurssilla tosiaan tuli ensimmäisen kerran se fiilis, että olen tullut täydellisen nähdyksi itsenäni ja että olen omana itsenäni arvokas ihminen. Ennen kaikkea sen arvoinen, että minun itseni tulee rakastaa itseäni. Se on tarina, jota olen kertonut, mutta kun se tuossa hetkessä tuli sanallistettua ryhmän edessä, niin se tunne konkretisoitui vielä uudelleen.

Kyllä tunnistan sen, etten ole yksin sen itseen kohdistuvan ankaruuden ja negatiivisuuden kanssa, vaan se on monelle valitettavan tuttua. Siinäkin mielessä koin tuon tarinan jakamisen merkitykselliseksi, koska joku muukin voi ajatella näitä samoja asioita. Toisaalta koin myös tärkeäksi sen, että meidän ryhmässämme jokainen toi vähän eri näkökulman rakkauteen, jolloin teema tuli rikkaalla tavalla käsiteltyä. Tämä tarina kuitenkin vähän taas herätti tajuamaan sen, että olen unohtanut osin sen oivalluksen ja asian. En ole läheskään niin ankara ja inhottava sisäisen puheen osalta itselleni, mutta on siitä jäänteitä edelleen jäljellä. Ne nousevat väsymyksen ja ahdistuksen hetkinä pintaan. Silloin olen edelleen jotenkin ihmisenä huono ja maailma kylmä ja paha paikka minulle.  Tärkeää kuitenkin on se, että se ei ole enää vallitseva ääni ja pystyn ennemmin tai myöhemmin taas tavoittamaan sen lempeitä ja kauniita sanoja tuottavan järkevän aikuisen itsessäni. Se oli tärkeä muistutus itselleni tässä kohtaa ja toisaalta se tuli myös ilmi, että se oli ollut myös muiden näkökulmasta hyvä lisä tähän teemaan. Sisäisesti sitä saattaa kuitenkin miettiä ja itsekin kelasin siinä omaa vuoroa odotellessa, että oliko tämä nyt sitten kuitenkin vähän outo valinta. Pitäisikö vielä vaihtaa tarinaa lennosta? En vaihtanut, mutta ne ajatukset kävi mielessä ja tietoisesti valitsin pitäytyä siinä tarinassa mistä oli puhe. Toki sanallisesti se oli vähän eri painotuksella kerrottu kuin pienryhmässämme, koska vapaasta kertomisesta kuitenkin on puhe. Silloin se mitä yksityiskohtia tarinaan valikoituu mukaan, määräytyy sen perusteella, mitkä kertoessa tulee mieleen. Myöhemmin tulisi kerrottua vähän eri tavalla, koska tarinat ja muistotkin elävät vähän, kun niitä kertoo ääneen tai vaikka vaan ajattelee. Ydin on pääpiirteissään sama, mutta yksityiskohdat ja painotukset muuttuvat.

Kuoroja

Otan erikseen vielä tämän kuorotekniikan, joka meille opetettiin siinä muodossa, että lähdetään kaari-/rivimuodostelmasta, jossa on se muutama tyyppi, joilla on joku myös kehollinen kontakti. Tässä tapauksessa se yleensä oli sitä, että käsivarsi koskettaa vieruskaverin käsivartta. Ihan vaan, että ollaan kaikin aistein avoimina liittymään mukaan yhteiseen liikkeeseen ja myös ääneen. Tämä oli sellainen tekniikka, mitä pääsi tekemään aika moneen kertaan eri ihmisten kanssa ja huomasin sen, millainen vaikutus eri ihmisillä on omaan toimintaan. Tarkoitan tällä lähinnä sitä, jos syystä tai toisesta on henkinen varmuus siitä, että ihan sama mitä itse ehdottaa tai kaveri ehdottaa, niin kaikki ovat täysillä messissä. Ihan sama mitä se tarkoittaa. Sitten taas ennakkotieto ja -kokemus siitä, minkä tyyppistä esimerkiksi heittäytymisen tasoa toiselta voi odottaa saattaa rajoittaa sitä, mitä itse tarjoaa siihen yhteiseen juttuun. Totta kai myös aihe ja yleinen fiilis vaikuttaa, mutta hirveän vahvana tunsin sen vaikutuksen, mikä parilla tai ryhmällä on siihen, mitä itse tarjoan tilanteeseen. Voi tulla impulssi, että nyt pitäisi tehdä näin, mutta jättää sen huomioimatta ja vaan seuraa, mitä muut tekevät. Sitten se oma himmailu toisaalta voi vastaavasti myös vähentää oman parin tai muun ryhmän heittäytymishalua. Se on siinä mielessä itseään ruokkiva kehä, minkä rikkomiseen tarvitaan usein sitten joku ulkopuolelta tuleva impulssi. Se voi olla sivustaohjausta tai muuten dynamiikan vaihtaminen tuomalla jotain uutta tai viemällä jotain jo olevaa pois siitä tilanteesta. Huomaan sen, että itse vähän varon toisten ihmisten kanssa ja sitten taas toisten kanssa hypätään suunnilleen kahdessa sekunnissa suoraan syvään päähän. Se ei kerro toisaalta välttämättä mitään sen toisen ihmisen potentiaalista tai heittäytymiskyvystä jonkun toisen parin tai ryhmän kanssa, vaan ihan puhtaasti siinä hetkessä siitä, mikä se ilmaisun ja yhteyden taso meidän välillämme on. Onko riittävän turvallista olla täysin hönö, jos se tilanteeseen sopii vai tuntuuko, että on pakko vähän suojata itseään?

Se ehkä tuli myös tavallaan ilmi, kun lämppäreissä käveltiin tilassa ja sitten piti kohdatessa halata toista ihmistä. Olen puhunut siitä, että itse en pidä välttämättä halausta, varsinkaan tuon tyyppisessä tilanteessa, mitenkään absoluuttisena indikaattorina siitä, mikä se läheisyyden taso ihmisten välillä on. Kyllä se silti toisaalta kertoo hyvin perustasolla sen, miten lähelle juuri tänään ja tällä hetkellä sitä toista ihmistä itse menee ja toisaalta miten pitkäksi aikaa siihen jäädään. Kyllähän näitä kolmen sekunnin sääntöjä ja muita on tutkittu, mutta ei esimerkiksi halauksen kesto juuri paljon sitä tapahtumahetkeä pidemmälle kerro mitään. Se on se läheisyydenaste sinä hetkenä. Joskushan se ei välttämättä kerro yhtään mitään siitä tuttuudesta tai turvallisuuden tunteesta, koska eivät kaikki ihmiset ylipäätään ole tottuneita halailemaan ja se voi tuntua oudolta. Tuon tyyppisessä tilanteessa myös vähän pakotetulta. Toisaalta tunnistan itsestäni sen, että on päiviä jolloin ei itse laske ketään iholle ja toisena halailee ihan huoletta ihmisiä. En siis kovin pitkälle meneviä tulkintoja lähtisi tekemään, mutta kyllä se halaus antoi tiettyä viestiä siitä, mikä ehkä on se fiilis tänään lähteä yhdessä tekemään juttuja. Kaikkien kanssa pystyy tekemään, mitä tahansa tekniikkaa, jota treenattiin, mutta joidenkin kanssa se on vaan vielä askeleen helpompaa. En tiedä miksi tästä nyt tähän väliin halusin kirjoittaa. No joo kaikki vaikuttaa kaikkeen ja on paljon mitä voi kehonkielestä lukea, mutta toisaalta olisin varovainen tulkintojen kanssa, koska sitä voi sortua olettamaan asioita.

Ehkä toi halausasia liittyi tähän kuorotekniikkaan sillä tavalla, että tunnistin yhdessä kohtaa tekeväni rohkeammin aloitteita sen takia, koska oli luotto että vieruskaveri ainakin lähtee mukaan ihan sama mitä teen. Olin itse laidassa, joten omalla vastuulla tavallaan on vain se ainoa vieruskaveri ja hänellä toisella puolellaan sitten tapahtuu, mitä tapahtuu. Tämä liittyy jo aiemmin mainittuun rakkausteemaiseen tarinateatterin aloituksen harjoittelemiseen. Oltiin kerrottu ne omat ja sitten siirryttiin kokeilemaan yksi lyhyt tekniikka, jotta se muoto miten esitys voisi edetä tulee tutuksi. Ohjaaja kyseli yleisöltä heidän ajatuksiaan ja tunteitaan rakkaudesta. Millaista rakkaus on? Sieltä sitten tuli monenlaisia sanoja rakkauteen liittyen, kuten leijuntaa, hulluutta, ihanuutta ja kaikkea mahdollista, mitä nyt rakkaudesta mieleen tulee sillä hetkellä. Sitten siellä oli se yksi vähän yllättävämpi ajatus siitä, että rakkaus on märkää. Yleensähän tuon tyyppiset yllättävät heitot ovat juuri ne, jotka tarttuvat mieleen. Tietysti kaikki muukin, mutta todennäköisimin tehdessä joku tuon tyyppinen tulee ihan tietoisesti mieleen. Siinä oltiin aloittelemassa sitä kuorojuttua ja kun yleisön puolelta oli mainittu hulluus, niin totesin, että hitto käytetään se heti alussa. Aika monta hidasta ja hiipivää kuoroa oli jo tehty pohjaksi, joten tein tuossa niin, että nappasin vieruskaveria kädestä tein aika voimakkaankin aloituksen. Edettiin ihan vauhdilla yleisön suuntaan ja kyllä siinä lievää luovaa hulluutta ja miksei rakkauden huumaakin oli pohjalla.

Siitä sitten toki suostuin siihen joltain muulta tulleeseen impulssiin, että mennään vähän taaksepäin lavalla, koska oltiin melko pitkälti yleisön sylissä jo siinä vaiheessa (alta metrin päässä ehkä). Sitten siitä jotenkin päädytään lattialle ja siihen yhdistyy vielä uintimainen liike käsissä, missä kädet melkein koskettaa lattiaa, mutta ei kuitenkaan. Sekunnin murto-osan mietin, että sanonko sitä mikä tuli mieleen ja sitten päätin sanoa: ”Miksi täällä on näin märkää?” Itse repeän ihan täysin, kun muut kuoron jäsenet alkavat toistaa sitä hokemaa ja kyllä se yleisöstäkin kuului, että nyt osui aika oikeaan kohtaan nauruhermossa. Nyt ehkä se minkä tässä haluan nostaa esiin on se, että kyseessä oli tavallaan irtovitsi ja silleen naurujen kalastelu minun puoleltani. Kuitenkin se ero tässä semmoseen puhtaasti omaa kivaa ja haluanpa nyt kertoa tämmösen läpän tässä välissä, on se, että tuo materiaali oli suoraan yleisöstä. Se on mielestäni se tapa millä voi tuoda huumoria asiaan, kun improvisoidaan. Se ei ollut mitään irrallista tai ekstraa siinä tilanteessa, vaan siinä käytetään se mikä on jo määritelty. Ryhmämielessä se oli vähän omaa kivaa, koska oma kontakti ryhmään vähän katkesi, koska rupesi naurattamaan se ajatus ja koko tilanne.

Se ei ehkä ollut tippumisena niin ”vakava” kuin myöhemmin tekemäni, missä olin taas laidalla ja jossain kohtaa vieruskaveri käänsi päätä niin, että itse katsoin ryhmästä pois päin. Siinä tuli sitten sellainen hiljainen hetki, että ajattelin tämän loppuvan tähän. Ei loppunut, koska se hiljaisuus oli vähän liian pitkä, niin vilkaisin takaisin ryhmään päin ja tajusin, että kaikilla muilla oli kädet ihan eri loppuasennossa kuin minulla. Sitten korjasin asian ja ei siinä mitään, sitten se oli ohi. Enkä siis kokenut sitä mitenkään noloksi tai virheeksi, että niin tapahtui. Niin kävi, koska kontakti oli katkennut osin sen takia, että katseeni oli ulospäin, mutta myös sen takia, että kehollista kontaktia ei ollut. Ainoa aisti, jolla tuossa kohtaa olisin voinut saada tarvittavan tiedon oli näköaisti. Enhän minä voi tietää jos täysin äänettömästi vieruskaveri minun näkemättäni nostaa kättään, jos kätemme tai joku osa kehosta ei kosketa. Ei voi havaita liikettä silloin. Se oli toki oma moka, jolle tuli naurettua siinä tilanteessa hyväntahtoisesti, koska sellaista sattuu. Ensi kerralla sitten vähän tarkkavaisemmin tai ainakin huolehtien, että joku aistikontakti ryhmään säilyy, vaikka ei katsoisikaan sinne päin.

Lopuksi

Tästä tuli nyt tosi pitkä juttu, mutta se johtuu ihan siitä, että tämä on mielestäni tärkeää ja hyvää asiaa. Ennen jaksoa olin kuullut tästä opintojaksosta aiemmin opintoja suorittaneilta vähän kahtiajakoista palautetta. Osa oli suorastaan pettyneitä ja kyseenalaisti sen mitä järkeä on tämmöistä opetella, koska koko kurssin ajan viesti oli ollut se että ”me nyt opetellaan näitä asioita, mutta te ette sitten saa näitä ikinä käyttää missään”. Toisaalta Antin aiemmin opettaman ryhmän puolelta taas viesti oli se, että tämä on ehkä opintojen kaikkein paras jakso. Oli vähän ristiriitainen ja utelias fiilis, kun tuli paikalle. Itse uskoin ennakkoartikkelinkin pohjalta, että tarinateatteri on todennäköisesti hyvin intensiivistä ja voimallista, mutta pahimmassa tapauksessa voi olla myös haitallista. Olen edelleenkin samoilla linjoilla sen suhteen, että olisin varovainen, mutta toisaalta en kieltäisi käyttämästä. Yksittäisiä lyhyitä tekniikoita voi käyttää aika turvallisesti. Se missä tekijänä vastuu kasvaa on pidemmät tarinat. Ylipäätään se, kun käytetään ihmisten omia, usein hyvin merkityksellisiä ja henkilökohtaisia, tarinoita lähdemateriaalina, niin aina pitää johtavana ajatuksena olla kunnioitus ja arvostus sitä tarinaa kohtaan. Se mistä itse ajattelisin sen täydellisen kieltävän näkökulman kumpuavan on se terapeuttinen ja psykologinen aspekti, mikä liittyy siihen, kun käytetään paikalla olevien ihmisten omia tarinoita. Pahimmillaan siinä voi saada tosi pahaa jälkeä aikaan ja tarinan kertojalle ja vähän kaikille jää ahdistunut olo. Se on ihan validi pointti, en kiistä yhtään etteikö niin voisi käydä.

Sitä puolta tälläkin kurssilla Antin ohjauksessa pohdittiin, koska se myös hyvin orgaanisesti tuli ryhmästä esiin. Esimerkiksi omalta ajatuksena se, että miten toimia, jos on itse näyttelijänä ja tulee sellainen tarina tai aihe, joka liippaa aivan liian läheltä itseä tai on vaan tosi rankka tarina. Miten siinä toimitaan näyttelijänä, jos eka fiilis on että tuota en halua tai pysty tekemään, vaikka se tarinassa tulee ilmi? Voi tulla rankkoja aiheita, kuten perheväkivaltaa tai mitä tahansa. Silloin se oikeastaan ainoa vastaus on, että esiintyjänä pitää mennä kohti vaaraa. Yksi pahimmista tyrmäyksistä tuossa tilanteessa kertojalle, joka on kertonut jotain tosi henkilökohtaista, mahdollisesti jopa ensimmäistä kertaa ikinä, on se että kieltäytyisi esittämästä sitä tarinaa. Omalta kohdalta tulee kurssilla mieleen kaksi kohtaa, missä ensimmäinen ajatus oli se, että olisi tehnyt mieli kieltäytyä, koska aihe oli haastava. Toisessa tapauksessa se oli yleisesti ottaen vakava ja tärkeä asia, joka esittäjänä tuntuu pahalta, koska toivoisi ettei sellaista tapahtuisi. Toisessa taas aihe tuli niin jotenkin lähelle omaa itseä ja elämää, että ei olisi halunnut tehdä sitä, koska se tarina resonoi niin vahvasti omien kokemusten kanssa. Siinä on esiintyjänäkin kaksi puolta. Toisaalta on se omakohtainen vahva kokemus, mitä voi käyttää esiintyessä ja toisaalta siinä on se, kun se on niin vahva omakohtainen kokemus, niin siinä voi tulla avanneeksi itsessään jotain, mikä sitten vaikeuttaa näyttelemistä. En kieltäytynyt, enkä kummassakaan kohtaan ilmaissut (toivottavasti edes vahingossa ilmeellä) mitenkään, etten haluaisi tehdä kyseistä tarinaa näkyväksi. Ymmärrän kuitenkin sen, että tarinateatterintekijänä sitä voi joutua tosi syviin vesiin ja siinä mielessä voi olla ihan järkevää suojata myös itseään.

Kuitenkin sellainen täydellinen kielto ja pelottelu koko genren suhteen on mielestäni vähän yliampuvaa. Ei ihmisen tarvitse olla psykologi voidakseen luoda turvallinen ja luottamuksellinen ilmapiiri esiintyjien ja yleisön välille. Ei siitä haittaakaan toki ole, mutta ehkä tärkeämpänä näen sen avoimuuden ja tietyn herkkyyden voiman, mitä tarinateatterin tekeminen edellyttää tekijöiltään. En missään nimessä sano, että tämä olisi helppo tai kevyt laji. Pitää olla ihmisenä aika avoinna ja näyttelijänä valmis vähän kaikkeen. Kuitenkin tässä on tosi suuri voima tarjota nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemuksia ihmisille. Se mitä sellaisen tarjoaminen edellyttää, ei ole välttämättä terapeutin koulutus tai millään tapaa kyky ratkaista yhtään mitään. Se edellyttää avoimia aisteja ja lempeää sydäntä, mikä toisaalta on just se miksi tämä on tosi rankka laji tekijälleen. Nyt lähdin tuolta jaksolta sydän avoinna ja täynnä lämpöä. Vaikka siellä tuli tosi henkilökohtaisella tasolla koskettavia ja rankkojakin asioita pohdittua, niin kokemus ei ollut hajottava, vaan puhdistava ja voimauttava. Ei vaikeita aiheita ja tunteita tarvitse pelätä, vaan niitä olisi opittava kohtaamaan ja käsittelemään kunnioituksella ja lempeydellä. Joskus ihan jo se, että saa kertoa sen mieltään painaneen tarinan auttaa. Totta kai, jos on jotain aidosti rankkaa, niin tietenkin voi pyrkiä auttamaan ihmistä löytämään apua tilanteeseensa, mutta ei ole mitään pakkoa ratkaista yhtään mitään. Tärkeämpää on kuunnella ja antaa ihmisille tila kertoa ja tulla kuulluksi. Luottamuksellisuus on tärkeää, että se mitä kerrotaan, niin se jää sinne tilanteeseen.

Vastuu on hyvä sana tarinateatterin yhteydessä. Jos avataan jotain ihmisessä, niin vastuu on myös käsitellä asiaa arvostaen. Ei pilkata tai lähdetä liikaa sooloilemaan omaa tarinaa tai värittämään sitä kuultua. Siitä myös oli puhe, että mitä ylimääräistä voi tekijänä tuoda tarinaan. Periaatteessa materiaali on se, mitä on kerrottu, joten olisin aika tarkkana siitä, että en lisäisi tarinaan hirveän vahvaa omaa tulkintaa. Totta kai jonkun verran tulkintaa täytyy tehdä, koska aina se totuus ei ole suoraan niissä sanoissa, vaan kertojan viesti voi olla myös niiden takana. Siksi moniaistinen ja herkkävastoinen kuuntelu on tärkeää. Mitä kertoja sanoo ja toisaalta miten hän itse reagoi ja toimii kertoessaan? Väriseekö ääni jossain kohtaa tai naurahtaako hän jollekin sanalle? Miten tarina kerrotaan on aivan yhtä tärkeää kuin se, mitä kerrotaan. Tietysti lavalle toteutetaan aina tulkinta siitä, mitä on kuultu ja tämän takia on tärkeää tarkistaa vielä kertojalta oliko se mitä nähtiin sitä, mitä hän kertoi. Jäikö jotain vielä näkemättä, mikä olisi ollut tärkeää nähdä tai oliko jotain mikä ei mennyt ihan kuin piti? Sitten voi tehdä uudestaan tarkennuksilla sen tarinan, kunnes se on kerrottu tavalla, joka on kertojalle hyvä ja riittävä. Aina voi kysyä jatkokysymyksiä ja ohjaajan rooli onkin tosi tärkeä ja haastava tarinateatterissa. Pitää olla todella avoinna ja hereillä.

Mielestäni fyysisesti se asetelma, missä esimerkiksi tuolit lavalla perinteisesti ovat on hyvä ja mietitty. Ajatuksena se, että ohjaaja on siinä kertojan ja yleisön välissä, näyttelijöiden ollessa kertojan toisella puolen. Ohjaajana pitää olla sen kertojan puolella ja myös sitten vaikka itse ohjata näyttelijöitä tekemään joku kohta uudestaan, jos tuntuu että joku juttu jäi näkemättä, mikä oli olennainen siinä tarinassa. Haastava ja antoisa rooli, joka vaatii harjoitusta. Toisaalta sitä harjoitusta voi saada myös lavan ulkopuolella ihan vaan ihmisten kanssa keskustelemalla. Ei tämäkään ole mitään salatiedettä ja jokainen tarinateatteriryhmä tekee tarinateatteria vähän omilla painotuksillaan. Perustekniikat voi kuka tahansa oppia ja jos tekee tarinateatteria avoimin sydämin, lempeästi kunnioittaen jokaista ihmistä ja tarinaa, niin tässä on todella hurja voima yksilön ja ryhmänkin voimauttamiseen. Tarinoitahan ihmiset kertovat luonnostaankin ja se on tosi luontainen asia, kertoa pienempiä ja pidempiä tarinoita itsestä ja muista. Siinä jo, että pääsee jakamaan oman tarinansa hyväksyvässä ja turvallisessa ryhmässä, on itsessään paljon hyvää tekevää voimaa. Siinä on se haaste tekijälle, että miten taataan ja luodaan se turvallinen ja hyväksyvä ilmapiiri. Se on mahdollista ja toisaalta se ei ole mikään automaatio, vaan vaatii ihan tietoisia tekoja sen eteen.

Kiinnostus heräsi kyllä tarinateatteria kohtaan tämän jakson myötä. Samalla näköjään aktivoitui taas lempeä hyväksyntä itseä ja muita kohtaan, joten on ollut aika ihanat pari vuorokautta olla itsensä ja muiden kanssa, koska sydämessä on hyvä ja lämmin olo. Kiitos Antti ja ihanat opiskelijakaverit ❤

P.S. oli tosi hellyyttävää, miten ohjaaja huolehti, että pitääkö nyt pitää taukoa, onko kaikilla kaikki hyvin ja vessassa käyty..? Sitä huomaa nimittäin itsekin joskus ohjatessa olevansa niin jossain flow-tilassa, ettei hoksaa välttämättä ajan kulumista ja kaikki ryhmässä eivät välttämättä kehtaa sanoa, että voitaisko nyt pitää tauko. Siitä tuli sitten ihan oma juttunsa ryhmään, mikä teki hyvin kivalla tavalla näkyväksi sen, että ohjaajana on silleen vastuussa ryhmän hyvinvoinnista myös aikataulujen ja taukojen osalta.