Saiturin joulu on niitä teoksia, joiden näkemisessä on mukana sellainen pieni nostalginen värinä. Vaikka itse tarina on tuttuakin tutumpi, oli tämä ensimmäinen kerta, kun näin sen teatterin lavalla. Saiturin joulu on tarina henkilökohtaisesta muutoksesta ja omien valintojen vaikutuksesta muihin ihmisiin ja omaa itseen. Kitupiikki, joka pihistää kaikesta itse, pakottaa myös kaikki vaikutuspiirissään tekemään niin ja paheksuu muiden tuhlaavaisuutta. Tässä tapauksessa vaaditaan sen verran suurta persoonan muutosta päähenkilön joulumielen ja hyvän tahdon palauttamiseen, että muutoksen käynnistämiseen tarvitaan hieman yliluonnollista apua, jonka myötä jotain naksahtaa saiturimme päässä ja sydämessä ääriasennosta toiseen. Saituri, jota aiemmin ohjasi ahneus, joka sai käpertymään itseensä ja omiin tarpeisiinsa, ohjautuu nyt ihmisiä kohti ja löytää iloa elämäänsä näiden seurasta ja auttamisesta.

Ilkka Heiskasen esittämä narisevaääninen saituri Ebenezer Scrooge muuttuu tarinan aikana täydellisesti olemukseltaan ja puheääneltäänkin. Ebenezer on justiinsa semmonen äkäinen visukinttu kuin pitääkin olla, mutta niin vain inhimilliset tunteet hiipivät myös kovemmankin ulkokuoren läpi. Pintansa alla tarina on hyvin tavanomainen kertomus ihmisen itsensä ympärille rakentamista suojamuureista ja niiden purkamisesta. On helppo sanoa ei tottumuksesta ja toisaalta pelosta, sillä silloin kontrolli on aina itsellä, koska mikään mitä muut sanovat tai televät ei vaikuta mitenkään. Kun on rahaa, niin ne, jotka vielä jaksavat yrittää, ovat ystävällisiä saiturille vain hänen rahojensa vuoksi vai olisiko totuus sittenkin toisenlainen..? Sukulaispojan (Matti Hakulinen) joka jouluinen kutsu kaikuu kuuroille korville, kunnes toinen aave valottaa tilannetta ja saa saiturin silmät avautumaan. Eihän se, joka ei enää tunnista hyvyyttä toisissa ihmisissä tai itsessäänkään, osaa sellaista odottaa kohtaavansa. Oma tulkinta, tilanteesta ja toisten motiiveista, ei kuitenkaan aina vastaa totuutta. Harva oikeasti jaksaisi enää jatkaa yrittämistä, jos tulee joka kerta tylysti torjutuksi. Yllättäen tällaisia ihmisiä kuitenkin saiturin lähistöltä vielä löytyy.

Puvustuksen ja lavastuksen kautta lavalle on luotu maailma, joka henkii tarinan aikakautta, mutta myös omaa yliluonnollista ja hupailevaa magiikkaansa. Aaveiden toteutuksessa oli ihanaa kekseliäisyyttä, joka teki jokaisesta aaveesta omanlaisensa hahmon, joka liikkui omalla omintakeisella tavallaan ja tasollaan. Yhtä lukuunottamatta, aaveet pysyttelivät tukevasti maassa, vaikka vaikuttivatkin välillä liikkuvan epätodellisin tavoin. Muutenkin ensimmäiseen, liikekumppanin, haamuun oli panostettu kaikki aavekliseet kahleineen, jolloin yöllä vierailevien aaveiden kanssa oli voitu hullutella vähän enemmän. Tähän ihastuttavan synkkään ja kuitenkin valoisaan maailmaan oli hyvä uppoutua hetkeksi unohtamaan minkään muun todellisuuden olemassaolo.

Tietysti joulun alla ihanaa oli myös saada kuulla hyvin perinteisiä joululauluja taitavasti laulettuna. Vaikka ihmisillä tarinassa on pääosin hyvin vähän omaisuutta, on heillä toisensa ja mikäs sen parempi syy olisi laulullekaan, kuin silkka yhdessä olon riemu. Saiturin joulu on kokonaisuutena viihdyttävä ja sydäntä lämmittävä elämys, jonka riemuisa loppu tarttuu mukaan hymynä teatterin ulkopuolelle vietäväksi.

Työryhmä

Kirjoittanut Charles Dickens
Sovitus ja ohjaus Tommi Auvinen
Lavastus Marjatta Kuivasto
Puvut Mari Pajula
Koreografia Teija Auvinen
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Janne Auvinen

Rooleissa

Ilkka Heiskanen Saituri Ebenezer Scrooge
Eeva Hakulinen
Kirsimarja Järvinen
Tommi Auvinen
Matti Hakulinen
Arttu Ratinen
Pia Piltz
Martti Manninen
Pyry Smolander
Amelia Auvinen
Valentin Salo
Niklas Kallio / Väinö Muje