Impro IV -kurssilla tutkiskeltiin viikko sitten alustavasti ääni-improvisaatiota seuraavaa viikkoa varten ja lähdettiin kokeilemaan erilaisia pitkiä tekniikoita. Luvassa oli semmonen tiivis kurkkaus useampaan pitkän impron tekniikkaan, mutta ei tehty koko illan juttuja, vaan kokeiltiin sanotaanko keskimittaisia tarinoita. No pitkän ja lyhyen improvisaation alaraja taitaa mennä määritelmästä riippuen jossain 10-20 minuutin välillä eli intentio luoda pidempi kokonaisuus taitaa olla se ratkaiseva juttu tässä. Pitkäkin improhan voi koostua hyvin sirpaleisesta dramaturgiasta ja yksittäisistä lyhyistä kohtauksista, joten sinänsä välttämättä lyhyen ja pitkän improvisaation välillä ei ole aina muuta eroa kuin ajallinen kesto. No ei mennä määritelmällisiin vaikeuksiin, koska en ole itse vielä niin syvällä pitkässä improvisaatiossa, että edes haluaisin mitään rajan vetoa lähteä tekemään. Itse näen asian niin, että eri tarinoilla on luontaisesti erilainen kesto. Jotkut tarvitsevat pidemmän aikaa kehittyäkseen ja joillekin lyhyempi käsittely on aivan riittävä.

Viola Spolinin ajatus siitä, että peli kestää sen aikaa kuin sen ytimessä oleva tehtävä on saatu suoritettua ja sitten se päättyy, on mielestäni improssa pätevä. Se voi kuitenkin olla vaikea toteuttaa, jos myydään improesitystä ajatuksella tämä aloitettava näytelmä sitten kestää puolitoista tuntia. Silloin on pakko esittää se puolitoista tuntia. Joskus, kun puhutaan pitkästä improvisaatiosta, niin se näkyy siinä että vaan venytetään ja jäädään jumiin asioihin, joille olisi riittänyt lyhyempi käsittely. Siinä mielessä kohtausten leikkaaminen on todella tarpeellinen taito pitkässä improvisaatiossa.

Eikä tämä ole merkki siitä, että minulla olisi mieltymystä tiettyyn suuntaan. Olen nähnyt hyvin mielenkiintoisia yli vartin mittaisia improkohtauksia, joissa se jännite pysyy koko kohtauksen ajan, vaikka ollaan hiljaa, eikä kohtauksessa edes tapahdu mitään ihmeellistä. Toisaalta olen myös nähnyt kokonaisia pitkiä impronäytelmiä, missä jännitettä ei vaan ole. Jossain yksittäisessä kohtauksessa ehkä hetken, mutta muuten on vaan tasapaksua ja hidasta tekemistä, missä tuntuu ettei tekijöilläkään ole kivaa. Mulla ei ole sinänsä mieltymystä lyhyeen tai pitkään improon, vaan molemmat on hyviä vaihtoehtoja. Kumpaakin on yleensä kiva tehdä ja katsoa. Ytimessään minä näen ne parhaimmillaan samana asiana, mutta vaan kesto ja se syvyys millä asioita voidaan tarkastella erottavat muodot toisistaan. Kun tekemisessä on selkeä keskittyminen ja fokus on siinä mitä tapahtuu juuri nyt lavalla näiden henkilöiden välillä, niin sitä voi katsoa vaikka kuinka pitkään. Molempi parempi siis tässäkin. Olisi ikävä lukittautua vaan toiseen.

Ääni-improa

Tämä kerta oli hieman pohjustusta seuraavan viikon musaimprokertaa varten ja täytyy sanoa, että henkilökohtaisesti tämä osui tosi huonoon kohtaan. Ääneni ja kurkun seutu oli viikonlopun Ääni ja ilmaisu -kurssin jäljiltä tosi väsynyt. Sitä oli vielä pahentanut se, että oman ryhmän treeneissä alkuviikosta tehtiin lämmittelemättä lämppärinä äänijuttuja. Sitä ei vaan älyä ja osaa varoa, vaikka tunnistaa, että nyt tekee pahaa tuottaa tietynlaisia ääniä. Oman suorituskyvyn rajat  improvisoidessa usein unohtuu, kun keskittyy niin täysillä siihen tekemiseen. Olosuhteet oli siis pedattu niin, että minulla oli vaikeaa äänen kanssa ja tiesin että pitäis lepuuttaa ääntä ja toisaalta epävarmuus äänen kestämisestä oli koko ajan läsnä.

Toki oli vielä muitakin henkilökohtaisen tason draamatekijöitä läsnä sinä päivänä, joten olin oikeastaan pohjustanut itseni epäonnistumiseen ja romahdukseen. Olin tosi väsynyt, melankolinen ja itkuinen koko päivän, joten tietysti se vaikuttaa omaan fiilikseen ja tekemiseen. Syy miksi kerroin tuon kaiken liittyy siihen, että sain lievän paniikkikohtauksen kesken yhden harjoituksen. Oli vaan pakko poistua siitä äänipiiristä ja mennä sivuun. Tajusin siinä, kun lähdin ääntä tuottamaan, että okei ei tunnu hyvältä. Siinä oli semmonen lisäpaine, että olin sattumanvaraisesta syystä aloittajana siinä harjoitteessa. Niinpä henkisesti tuntui siltä, että kaikkien huomio on minussa. Kun jouduin pitämään tauon siinä mitä tein ja olis pitänyt aloittaa uudestaan, niin tajusin että se ei tule onnistumaan. Tajusin, että nyt jos avaan suuni tuottaakseni ääntä niin joko sieltä ei tule mitään ääntä tai sitten sieltä tulee todella voimakasta itkua. Koska en halunnut testata kumpaakaan siinä tilanteessa, niin siirryin pois.

Reaktioni voimakkuus ei varsinaisesti liity itse harjoitteeseen. Olenhan tehnyt vastaavan äänipiiriharjoitteen useammallakin kurssilla täysin ilman mitään jännitystä ihmeellisempää reaktiota. Nyt kuitenkin se tilanne ja kaikki edellä mainitut olosuhteet yhdessä aktivoivat sekä paniikin että muistikuvia menneistä tilanteista, joissa ääni ei ole toiminut, vaikka olisi halunnut. Se oli liikaa siinä hetkessä, koska olin sanalla sanoen hieman henkisesti huteralla maaperällä muutenkin. Totta kai vaihtoehtona olisi ollut myös romahtaa siinä ryhmän edessä ja antaa tunteen pyyhkäistä yli. Kuitenkin, kuten olen itse itsestäni huomannut ja kyllä tästä blogistakin selväksi käy, oma totutuin tapani on hajota salaa sisäänpäin. Ei halua olla vaivaksi, mikä on sinänsä järjetön ajatus. Kaipaa samalla lohdutusta, mutta ei halua näyttää kenellekään, että on paha olla. Jollain tapaa suojelen muita ihmisiä omilta surun tunteilta. En halua, että muille tulee paha olo vain koska minulla on paha olla. Se on ehkä semmonen mistä tulee kestämään tosi kauan oppia edes osittain irti. Siksi olen vähän myös rajoittanut omaa kirjoittamistani, kun olen todella surullinen, koska se on pitkään ollut vakiotapani käsitellä niitä tunteita. Nyt tahdon oppia myös kohtaamaan ne tunteet myös muilla keinoin. Kirjoittaminen ei katoa keinovalikoimista, mutta haluan oppia myös puhumaan ja näyttämään tunteita. Puhun niitä ääneen, vaikka näin alkuun vaan itselleni. Katsotaan sitten josko jossain vaiheessa, ei tarvitsisi joka tilanteessa piilotella kyyneleitä tai vetäytyä syrjään.

En minä tässä ryhmässä sen suurempaa tarvetta koe suojata itseäni, mutta ehkä nyt suojasin siksi, etten tahtonut velvollisuuden tunnosta avata syitä reaktiooni. Niistä ei oikeastaan mikään liittynyt itse tilanteeseen ja harjoitteeseen, vaan kumpusi jostain ulkopuolisesta syystä. Toisaalta ehkä hyödyllistä olisi ollut avata, ettei päätökseni jäädä syrjään varsinaisesti johdu tilanteesta, mutta en olisi sitä siinä tunnetilassa kyennyt tekemään. Se on hyvä muistaa että on aivan ok jäädä syrjään jostain harjoitteesta.

Muistutuksena muillekin, että aina on lupa jäädä pois, eikä ole pakko kertoa miksi niin tekee. Vaikka mitään varsinaista draamasopimusta ei olisi kurssin alussa tehtykään, niin tämä vapaaehtoisuuden periaate on ihan oikeasti sellainen perusperiaate, mitä kaikki improtyöskentely noudattaa. Ei ole velvoitetta tehdä ja suoriutua. Jos joku yrittää pakottaa tai houkutella, niin aina on oikeus kieltäytyä. Ohjaajana kuitenkin kannattaa pitää huolta siitä sivuun vetäytyneestä. Vähintään käydä kysymässä onko jotain mitä hän tarvitsee ja tehdä selväksi, että hän on tervetullut takaisin heti kun siltä tuntuu. Sen mielestäni kurssin ohjaaja tässä tapauksessa hoiti tosi tyylikkäästi. En mennyt takaisin harjoitteeseen, vaan tasoitin ensin oman tilani riittävän vakaaksi ja palasin sitten seuraaviin harjoitteisiin. Eipä siinä sitten sen ihmeepää enää tunnetason haastetta ollut, mutta jostain syystä vaan siinä osuttiin heikolla hetkellä tosi arkaan kohtaan ja reaktioni oli sen mukainen.

Tekniikoita

Teimme tunnetuista formaateista tuon illan aikana Armandoa, mitä olen itse aiemmin jo päässytkin kokeilemaan. Siinä siis paljon rakentuu monologistin kertomien lyhyiden monologien ympärille. Koko jutun aloittaa monologi, josta inspiroituneena sitten tehdään vaihteleva kokoelma erilaisia kohtauksia. Ei siis ole tarkoituksena toisintaa kuultua monologia, vaan poimia sieltä jotain inspiraatiota. Sitten nähdään muutamia kohtauksia ja monologisti palaa kertomaan uuden monologin, joka taas on voinut ottaa vaikutteita äsköisistä kohtauksista. Tarkoituksena on kuitenkin pysytellä totuuden parissa eli monologit kertovat jostain aidosta kokemuksesta tai mielipiteestä, joka monologistilla on. Tämä formaatti on yksi keino, miten voidaan yhdistää faktaa ja fiktiota improesityksen aikana.

Loppuajasta teimme vielä paria pidempää improtekniikkaa siten, että koko ryhmä ei kokeillut samaa tekniikkaa, vaan toinen puoli ryhmästä teki yhden tekniikan ja toinen kokeili toista. Ehkä jälkikäteen ajatellen olisin valintatilanteessa mieluummin tehnyt ensimmäisen ryhmän tekemää hämähäkinseitti-tekniikkaa. Tämä lähinnä siksi, että se rohkaisee ja ruokkii semmosta ihanaa hulluttelua, mistä todella nautin. Se siis perustuu kahden hengen kohtauksiin, josta aina käydään tägäämässä toinen hahmo ulos ehdottamalla siihen joku uusi hahmo. Koko esiintyvä ryhmä tai tietty määrä tyyppejä, tässä tapauksessa kolme, käy siis ehdottamassa korvaavaa hahmoa ja pois tägätty saa valita kuka jää. Se tuotti tosi hienon ilotulituksen tosi hämäriäkin kohtauksia mm. ihmisistä, aaveista, aakkosista ja kirjoista. Näytti kivalta ja sanotaanko näin, että oma hölmöyteni olisi ihan kotonaan tuossa tekniikassa.

Jälkimmäinen ryhmä, johon siis itse jättäydyin teki tekniikkaa nimeltä seuraa lähtijää. Koin sen aika raskaaksi tekniikaksi, koska kohtauksen leikkauspäätöksen piti tulla sisältä päin. Jos siis päätti poistua kohtauksesta, edellinen kohtaus päättyy ja poistuja aloittaa seuraavan kohtauksen. Sama linkittymisen ajatus kuin hämähäkinseitissäkin, mutta jollain tapaa se tuntui raskaammalta ja vähemmän leikkisältä. Tarinamme monesta kohtauksesta tulikin aika riitaisia ja negatiivisesti latautuneita. Kaikki päättyikin lopulta hautajaisiin, mikä oli varsin sopivaa siinä hetkessä. Se on vaan jännä, miten helposti päädytään siihen negatiiviseen kehään. Oikeastaan kaikilla hahmoille oli joku kurjasti ja itse olin suurimmassa osassa kohtauksista parhaimmillaan passiivisaggressiivisen positivinen pakotettuine hymyineni ja pahimmillaan turhautunut ja avoimen vihamielinen. Koin kuitenkin, että kaikki tuo negatiivisuus  sopi siihen sekalaiseen tarinaan ja sen hetken ilmapiiriin.

Oli todella vaikea kääntää oikeastaan mitään niistä kohtauksista missä itse olin puhtaan positiiviseksi. Joko sieltä toiselta tuli enemmän ongelmia ja vaatimuksia kuin sen hetkisen hahmoni sietokyky fiktiossa kesti tai sitten tilanne vaan oli sellainen ylipäätään ettei siinä ollut mitään iloista. Enkä usko tunteiden päälleliimaamiseen. Pakotettu ilo on vaivaannuttavaa ja tekopirteys lähinnä ahdistaa. Sen varmasti huomaa moni, joka on alkuaikoina pakotettu ”joo, ja” -ideologian mukaisesti hyväksymään ihan kaikki korkealla energialla, että jossain kohtaa siitä tulee vastenmielistä. Hyväksyminen alkaa tuntua tyhjältä, jos se tarkoittaa vaan joon sanomista ja hangonkekseilyä. Sitten kun mennään pidemmälle, niin hyväksyminen voi myös tarkoittaa sitä, että hyväksytään se negatiivinen lataus ja vire kohtauksessa. Ei lähdetä väkisin keventämään sitä, vaan ehkä jopa pahennetaan ja syvennetään sitä.

Toki yhdessä kohtaa ohjaajalta tuli sivusta kehotus tehdä yksi täysin positiivinen kohtaus väliin, mikä on hyvä. Siinä kokonaisuudessa oli liikaa riitelyä ja semmosta pahaa verta. Sen sijaan melankolisuus tai vastaava tunneskaalan sinisempi sävy voi ihan hyvin kantaa läpi koko tarinan, eikä ole mitään syytä lisätä sinne väkisin aurinkoisempaa kohtausta. Koko illan riitelymatsia, jossa kellään ei ole koskaan kivaa, ei välttämättä jaksa katsoa. Muutenkin tässä ollaan vasta treenaamassa näitä taitoja, niin se on ihan hyvä muistaa, että yleensä on kivempi katsoa hahmoja joilla on joku vetovoimatekijä. Joku syy miksi he ovat yhdessä siinä ja miksi he haluavatkin olla yhdessä siinä. Sen kuitenkin tunnistin taas ihan selvästi, että tämä oli tekniikka, mikä vähensi halukkuuttani mennä lavalle. Olin ihan minimimäärässä kohtauksia, enkä halunnut olla se joka poistuu, koska en halunnut aloittaa uutta kohtausta.

En täsmälleen tiedä johtuiko se tekniikasta vai ihan vaan sen hetkisestä fiiliksestä, mutta oma halu leikkiä oli aika matala. Tuli annettua kohtausten ajautua jumitilanteeseen ja vaan odotettua, että joku älyää itse poistua sieltä. Sitä ehkä mietin, että miksi ei käynyt mielessäkään tehdä sellaista käyntihahmoa, joka menisi kohtaukseen vain poistuakseen sieltä. Kun leikata ei voinut, niin siten olisi voinut päättää edeltävän kohtauksen pois ja aloittaa uuden. Se vaihtoehto nousi mieleeni vasta tätä tekstiä kirjoittaessa. Sekin olisi ollut täysin sallittua, mutta jotenkin sitä jumiutui siihen, että jonkun lavalla olijan pitää ymmärtää tehdä päätös. Ei, kun voihan sinne mennä vaikka huoltofirman tyyppinä, vaikka ilmaamaan patterit ja häipyä. Silloinhan seuraava kohtaus alkaa kun se huoltofirman tyyppi saapuu johonkin toiseen tilaan. Mahdollisuuksia on aina, mutta niitä ei välttämättä siinä hetkessä tajua. Siihen tarvitaan reflektiota eli kannattaa tietoisesti pohtia yhdessä ja erikseen kokemaansa, koska sitä kautta avautuu uusia ovia tuleviin mahdollisuuksiin. Tämä tarina päättyi ja seuraavalla kerralla voi kokeilla jotain ihan muuta.