Tämä teksti on ehkä vähän tämmönen välipohdinta. Huomaan, että minulla on selkeästi ainakin yksi teksti tähän kesän kurssiin liittyen jonka haluan kirjoittaa, mutta se vielä hakee muotoaan. Olen tosiaan ehtinyt käydä aika monella improkurssilla viimeisten parin vuoden aikana, joten se on ihan selvä asia, että tuttuja tekniikoita tulee lähes joka kurssilla vastaan. Lämppäreissä on usein paljon sellaisia harjoitteita, joita on jollain säännöillä kokeillut aikaisemmin. Tosin, kuten olen sanonut niin rakkaalla harjoitteella on monta nimeä ja todella monet eri säännöt. Kyllä tälläkin kurssilla tuli opittua taas uusia sääntöjä tutulla nimellä kulkeviin harjoitteisiin. Se tuttuus ei minusta ole mikään miinus ja samalla olen huomannut, että monelle se on. Kursseilta haetaan monesti aina uusia ideoita ja tietysti se on ihan ok tavoite. Sen sijaan ei kannata sen varjolla sulkea sulkea aistejaan tutun harjoitteen kohdalla. Sehän on hieno mahdollisuus kokeilla jotain totutusta poikkeavaa turvallisessa kehikossa. Sitähän improleikit, pelit ja tekniikat sääntöineen ovat. Ne ovat kehikoita, joissa pääsee tutkimaan erilaisia asioita. Samasta harjoitteesta on mahdollista halutessaan oppia aina jotain uutta itsestään, ryhmästä tai vaikka omasta asenteestaan.

Olen täälläkin varmasti monesti sanonut, että sama improtekniikka ei tuota eri ryhmillä välttämättä yhtään samanlaisia reaktioita tai materiaalia. Kurssin toisena päivänä kokeilimme viime vuoden kurssilla kehiteltyä piiriharjoitetta, jossa (julma) lastenkodinjohtaja(tar) nuokkuu piirin keskellä ja piirissä olijoiden pyrkimyksenä on vaihtaa paikkaa piirissä. Katsekontakti jonkun piirissä olijan kanssa on sopimus paikan vaihtamisesta. Tämä oli siis ihan harjoitus suoraan helvetistä viime vuonna. Siellä lähti todella voimakkaita tunnereaktioita liikkeelle muissa ja itsessänikin. Nyt tilanne oli kuitenkin eri eli tekniikka oli kevyen iloitetteleva. En todellakaan olisi viime vuoden versiossa edes harkinnut kulkevani mistään keskellä olleen tyypin läheltäkään, koska se oli oikeasti tosi ahdistava ajatus. Ilmapiirissä oli oikeasti sellaista kauhua ja aitoa pelkoa. Se voi johtua siitä, että harjoite tehtiin kurssin toiseksi viimeisenä päivänä, jolloin ihmiset ovat jo ihan eri tavalla auki. Toisaalta se oli muutenkin sellainen kurssi missä uitiin aika syvissä vesissä ja pohdiskeltiin ihmisyyttä sekä tosi vaikeita aiheita. Siinä kurssilla siis eka päivänä jo tuli se fiilis, että tää ei tule olemaan kivutonta, koska omien tavoitteiden osalla jo osa määritteli sellaisia aiheita, jotka ovat henkilökohtaisesti raskaita. Oli puhe ulkopuolisuuden tunteesta ja ihmisisyyden syvemmistä ja synkemmistä puolista jo heti kärkeen.

Tänä vuonna harjoite tehtiin kurssin toisena päivänä ja se oli tunnelmaltaan aivan erilainen. Huomasin sen omassa käytöksessäkin, että oikeasti välillä kävelin aivan siitä keskellä olevan improajan vierestä ja jopa hipaisin ohimennessä. Huomasin kerjääväni kiinni jäämistä, mitä en olis edellisenä vuonna suurin surminkaan halunnut kokea. Vaikka, joku harjoite jossain ryhmässä saattaa tuottaa voimakkaita reaktioita, niin se ei tarkoita että siinä harjoitteessa itsessään välttämättä olisi avain siihen reaktioon. Se enemmän yhdistelmä sitä ryhmän ilmapiiriä ja avoimuuden tasoa, mikä voi tuottaa voimallisia asioita. Nyt se oli vaan yksi leikki muiden joukossa. Eli ei kannata yhden kokemuksen perusteella tehdä johtopäätöksiä mistään harjoitteesta, että tässä käy aina näin. Ei käy, mutta toki jotkut skenaariot todennäköisemmin herättävät joissain ihmisissä reaktioita. Ei sitä koskaan päälle päin voi tietää mitä menneisyyden haamuja meistä itse kukin kantaa mukanaan ja mikä juttu osuu ns. hermoon. Sama juttu jossain toisessa ilmapiirissä ja ryhmässä, ei välttämättä siinä samassakaan ihmisessä olisi samaa reaktiota aiheuttanut. Siinä vaan ohjaajana kannattaa olla hereillä sen suhteen, että mitä ryhmässä ja yksilöissä tapahtuu ja olla valmis reagoimaan tarvittaessa. Myös kannattaa olla tietoinen siitä miksi teettää jonkun tietyn harjoitteen. Tämä sinänsä on aika avoin kehikko, joten se voi tuottaa monenlaisia kokemuksia. Tänä vuonna tällä ryhmällä se tuotti mukavan yhteisen kokemuksen. Toiseen aikaan samalla ryhmälläkin se olis voinut tuottaa jotain ihan erilaista.

Olen puu, jos huvittaa

Olen sen tainnut muutamaan kertaan ilmaista, mutta minulla on keskivaikea asennevamma Olen puu -harjoituksen kanssa. Tällä kurssilla sitä tehtiin vielä oikein monta kertaa. Ryhmästäkin tuli erillinen toive juuri tästä harjoitteesta yhdessä kohtaa. Siis tämähän on hyvä ja klassinen harjoite, mutta henkilökohtaisesti koen sen usein stressaavaksi ja raskaaksi. Eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa ettenkö uskaltaisi tai voisi osallistua. Ei, olen ihan sinut sen kanssa, että pitää vain heittäytyä ja mennä vaikkei mitään ideaa olisi. Se mikä minua tässä ja monessa vastaavassa tekniikassa stressaa on se vuorojen hakeminen. Milloin mennä ja milloin astua takaisin, vaikka on jo ottanut askeleen eteenpäin. Se mitä keskellä ollessa tapahtuu on aivan ok ja siinä ei ole mitään ongelmaa. Olen huomannut, että riippuu hirveästi siitä millaisessa vireystilassa olen, miltä tämä harjoite ja muut vastaavalla vuorottelulogiikalla toimivat harjoitteet tuntuvat. Sellaisesta semipassiivisesta ”meh”-olotilasta on vaikea lähteä tähän harjoitteeseen tai siis en vain ota sitä askelta eteenpäin. Ei siinä ole tippaakaan itsekritiikkiä, enkä mieti etteikö ideani tai ideattomuuteni toimisi harjoitteessa. Lähinnä vaan olen laiska. Miksi menisin, kun kyllähän sinne joku muu kuitenkin menee jossain vaiheessa? Jos minä vaan kattelen, niin sehän lasketaan eikös juu. Se on siis oikeasti enemmänkin asennevamma kuin arkuutta tai kriittisyyttä. Ei jaksa. Sitten taas, kun ollaan sopivasti höpsöytyneen virittyneessä tilassa, niin olen jatkuvasti siellä. Se minkä tunnistin oli, että pystyisin halutessani vaihtamaan vaihdetta, mutta yleensä en sitä tee. Pystyisin sen passiivisuuden suurimmassa osassa tilanteita ihan itsekin tarvittaessa kääntämään aktiivisuudeksi, jos niin tahtoisin.

Se on minun asenteeni, minä pystyn vaikuttamaan siihen. Minä voin valita, että olen aina aktiivisesti valmis menemään keskelle tai sitten että seison ihan fyysisestikin etäällä vain passiivisesti tarkkaillen. Se on valinta ja ihan jo kehon asennon muuttaminen vaikuttaisi omaan potentiaaliseen aktiivisuuteen. Tästä taisi olla Mick Napierin toisessa kirjassa olla pidempikin juttu, että oletko pitkässä improtarinassa sivustalla seisoessasi koko ajan hieman etukenossa ja valmiina reagoimaan vai nojailetko seiniin kädet taskuissa. Ihan se miten fyysisesti on vaikuttaa siihen, miten iso askel pitää ottaa voidakseen ylittää se viiva sivulla ja esillä olemisen välillä. Jos olet valmiiksi koko ajan jo puoliksi kaatumasssa eteenpäin sinun tarvitsee vain siirtää jalkojasi ja kävellä esiin. Jos taas nojailet seinään on sinun ensin suoristettava itsesi ja sitten vasta voit harkita liikkeelle lähtemistä. Se on valinta, eikä sinänsä asento kerro suoraan siitä valmiudesta, mutta mukaan lähtemistä voi helpottaa itselleen ihan noinkin pienellä muutoksella.

Eräässä pidemmässä tarinassa jota teimme, kokeilin tätä ja heti kun tuli tunne, että lavalla käynnissä oleva kohtaus oli jumissa, vaan ”kaaduin” liikkeelle, ilman harmainta aavistustakaan siitä mitä olin tekemässä. Vinkkasin siihen toiselta puolen improajan mukaani ja siitähän tuli sitten yllättävän iloluontoinen kohtaaminen maalaistalon tyttären ja rengin välillä. Tein leikkauksen, koska kohta tuntui oikealta, vaikka minulla ei ollut mitään käsitystä mitä olin tekemässä. Sitähän improvisoitu tarinankerronta on menemistä rohkeasti kohti tuntematon, jos tiedät jo mihin olet menossa, niin tarjoa tietosi heti ja putoa takaisin tyhjän päälle. Totta kai joskus pitää sitoa lankoja yhteen, mutta kenenkään ei varsinaisesti tarvitse käsikirjoittaa mitään. Luottaa vaan siihen, että joku tulee vielä antamaan merkityksen jollekin irtokohtaukselle. Kyllähän tuollekin tuli merkitys, kun tarinan lopussa piika yritti ehdotella, että taloon tarvitaan isäntä ja tarjosi siihen rooliin renkiä. Siinä kohtaa kuitenkin periaatteet pitivät. Piika pitäköön rengin, ei tässä talossa ennenkään ole renkejä ennenkään isäntinä ollut. Sehän oli sinänsä tyrmäys, mutta toisaalta täysin hahmolle, ja sille maailmalle mitä oli rakennettu, uskollinen valinta.

Nyt kuitenkin, kun huomaan että tämä on noin sadas teksti missä pohdiskelen Olen puu -harjoitetta, niin minun on tehtävä valinta. Voin jatkaa puheilla sen viestin vahvistamista, että tämä on jotenkin hankala tekniikka minulle. Ei se oikeasti ole, vaan en vain aina jaksa heittäytyä täysillä ja se on ok. Ei ole pakko aina jaksaa. Voin hyväksyä, että tämä ei ehkä vuorottelusysteeminsä vuoksi ole lempitekniikoitani, koska minulla on edelleen haasteita tasapuolisuuden vaatimuksesta irti päästämisessä. Voi ja on hyvä pitää huolta, että antaa myös muille tilaa ja siitä ei silti tarvitse tehdä itselleen ainoaa ohjaavaa tekijää. Voi vaan olla ja kokeilla ja tehdä asioita. Eli valintani on nyt lähteä puhdistamaan tätä tekniikkaa siihen liittämistäni ylimääräisistä määreistä. Minulla voi olla hauskaa tämän tekniikan parissa, vaikka en osallistuisi hirveästi itse, vaan vain katselisin. Minulla voi olla ihan törkeän kivaa, kun osallistun jokaisessa mahdollisessa kohdassa. Minulla voi olla mukavaa tämän tekniikan parissa, jos en turhalla asennoitumisella estä itseäni nauttimassa siitä mitä tapahtuu. Ei ole laatuvaatimuksia, ei osallistumisaktiivisuuden mittareita, eikä mitään paineita. Se on vaan yhteistä leikkiä.