Paljon asioita mennyt viimeisten vuosien aikana parempaan suuntaan oman itsevarmuuden ja kehollisen tietoisuuden suhteen. Nämä kaksi asiaa linkittyvät todella vahvasti yhteen ainakin oman kokemukseni mukaan. Silloin kun on helppo olla itsensä kanssa, niin oma keho tuntuu hyvältä paikalta elää. Toisaalta, jos on paha olla, alkaa oma keho tuntua myrkylliseltä ympäristöltä ja kehon pienetkin virheet alkavat häiritä suunnattomasti. Sisäisen tuntemuksen ohella myös ulkoa päin voi tulla jotain mikä saa itsevarmuuden tipahtamaan nolliin. Eihän ihmisen itsevarmuus ei ole mikään staattinen tila, vaan jatkuvasti muuttuva ja muovautuva asia. Toisaalta on sellaista pitkäkestoisempi tieto ja varmuus siitä, että on ihmisenä hyvä ja riittävä just sellaisena kuin on. Sitten taas toisaalta on se hetkessä elävä keinulauta, joka saattaa heitellä hyvinkin nopeasti ääriasennosta toiseen. Jokin ulkoinen tai sisäinen juttu aiheuttaa muutoksen siinä tasapainossa. Hyvän olon buusti ja tunne, että pystyy mihin vain voi olla sisäisesti ohjattua tai siihen voi myös ulkopuolelta kannustuksen ja kauniiden ajatusten sanoittamisella vaikuttaa. Sama pätee myös siihen alhaisimpaan alhoon vajoamiseen. Kun väsyttää, niin kaikki tuntuu pahalta ja kun on levännyt niin kaikki tuntuu helpommalta. Sen sijaan ulkoinen kipinä kumman tahansa suuntaiseen heilahdukseen voi olla välillä tosi pienikin, koska sisäinen ääni voi vahvistaa tuon kipinän sytyttämää liekkiä joko palavaksi inspiraatioksi ja innoksi tai korventavaksi pätsiksi, jossa mikään ei ole enää hyvin.

Oli pelottavaa huomata, miten hauraasti oma positiivinen kokemus omasta kehosta on lopulta ollut kiinnitettynä paikoilleen. Olen kuitenkin aikuinen ihminen ja silti sen tajuaa välillä tosi kipeästi, että minun on edelleen vaikea hetkittäin hyväksyä kehoani tai ulkonäköäni. Toki niitä heikkoja hetkiä on nykyään onneksi paljon harvemmin kuin nuoruuden pahimpina kuohuntavuosina eli ikä tuo myös armollisuutta, jos on sellaista vuosien varrella oppinut. Kuitenkin se tunne että on väärännäköinen ja siksi jotenkin arvoton, välillä nostaa tosi voimakkaasti päätään. Esimerkiksi pari kuukautta sitten minulla oli todella väkivaltaisen raju itseinhoon vajoamisen hetki. Syy siihen, että tunsin itseni täysin vastenmieliseksi oli vielä niin absurdi, että en itsekään ymmärrä miksi jokin niin hölmö asia vaikutti niin voimakkaasti mielialaani. Okei, siinä oli sinä päivänä tapahtunut kaikkea muutakin negatiivista, joten ehkä se lopullinen niitti olisi voinut olla mikä vain, mutta silloin se oli netissä leviävä meemikuva. Siis oikeasti se ei ollut edes minulle kohdistettu pilkallinen kuva ja silti, kun näin sen somevirrassa niin päässäni naksahti joku tunnistuksen lamppu päälle. Eikä se ollut pelkästään se kuva, mikä tuon reaktion aiheutti, vaan siihen liittyi myös assosiaatio minulle aiemmin sanottuihin asioihin. Hellittelymielessä käytetty termi, jolla minua oli kutsuttu ja eräs toinen määrittely, joka minuun oli liitetty, olivat sellaisia asioita, mitkä olin vielä ennen tuota kuvaa tulkinnut neutraalisti tai positiivisesti. En nyt takerru tai nimeä sanaa, koska se sana itsessään ei ole tässä ongelma. Toki se sana ihan itsessään voisi olla tulkinnan tasolla aika ilkeääkin pilkkaa, mutta koin että sen sanoja käytti sitä niin rakkaudellisesti ja lempeydellä, ettei sillä itse sanalla ollut merkitystä. Se olisi yhtä hyvin voinut olla joku vakiintunut kaunis tai ruma sana, koska konteksti ja se miten sana sanottiin, teki siitä kauniin ja pehmeän. Kuitenkin sen kuvan näkemisen myötä yhtäkkiä tajusin, että siinä on koko ajan ollut myös loukkaava tulkintavaihtoehto, jonka olen sivuuttanu. Se on taso, jossa minua oikeastaan on pidetty häpeällisenä ja rumana koko ajan. Se oivallus iski tajuntaan aika rajusti.

Se nimittäin siinä hetkessä tuntui selittävän kaiken, mitä oli lähihistoriassa tapahtunut. Huolella kasattu korttitalo sortui sekunnissa, koska se valitettavasti oli selitys, jonka voin helposti hyväksyä. Oman historianikin takia minun on helppo uskoa, että joku pitää minua rumana ja kelpaamattomana. Se ajatus oli pelottavan helppo hyväksyä, koska myös hyväksynnän janossaan sitä usein salaa etsii merkkejä miksi ei olisi kuitenkaan riittävä. Enkä minä tunne yleensä olevani riittävä. En minä useinkaan tunne olevani hyväksytty sellaisena kuin olen. Turhan tuttu kriittinen ääni alkaa kaikua korvissa ja mielessä välähtelee jokainen yksittäinen pieni hetki, joka vahvistaisi tämän näkökulman. Siinä hetkessä se oli ihan musertavaa, joten itkin itseni hyvinkin kirjaimellisesti uneen. Oli vaan niin paha olla, että vasta kyynelten loputtua pystyi rauhoittumaan. Eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa, kyllä negatiiviset tunteetkin saavat tulla, vaikka eivät hyvältä tunnukaan. Olin silloin tosi väsynyt ja kyllästynyt. Olin saanut päivän aikana niin monta tyrmäystä ja ilkeää kommenttia, että oikeasti tarvitsin jonkinlaisen puhdistautumisen voidakseni päästää irti siitä pahasta olosta. Se, että paha oloni purkautui inhona ja säälinä omaa kehoani kohtaan ehkä yllätti, mutta muuten tämä oli ihan ymmärrettävä seuraus pitkästä ja raskaasta päivästä, viikosta ja oikeastaan vuodestakin. Oli kertynyt paljon pieniä ikäviä juttuja ja nyt tulvapadot viimein ylittyivät.

Okei ei tämä itsesäälihetki loputtomiin kestänyt ja nyt sen syyt alkavat olla itselle selkeitä. Se mikä illan hämärässä tuntuu maailmanlopulta ei nimittäin sitä enää välttämättä aamun valjettua ole. Silti se fakta on ja pysyy, että ulkomaailma pystyy vaikuttamaan siihen miten minä näen itseni, varsinkin silloin kun olen väsynyt. Sellaisina hetkinä, kun en jaksa enää ottaa yhtään askelta, niin pienikin väärän suuntainen palaute maailmasta saattaa aiheuttaa yllättävän voimakkaan reaktion. Aivan kohtuuttoman suuren reaktion. Eikä aikuisuus suojaa yhtään niiltä tunteilta. Okei olinhan minä opetellut tunteet peittämään myös itseltänikin, jolloin mikään ei tunnu todella pahalta, vaan taustalla on vain semmoinen jäytävä tyytymättömyys ja surumielisyys. Mutta siinä samalla hukkasin myös ilon elämästä, koska kun suojaa itseään suruilta kaventamalla elinpiiriään, tulee usein myös sulkeneeksi hyvät jutut pois elämästään. Parasta mitä olen itse omiin tunteisiini liittyen oppinut on niiden kohtaaminen ja itselleen lempeästi puhuminen (ääneen tai mielessä). Tunnistaa, nimeää ja antaa sen tunteen vaikuttaa itseensä, eikä yritä häivyttää sitä. Mutta ei aina jaksa kohdata tunteita ja silloin ne jäävät taustalle odottamaan ja sitten käy näin, että kasautuneet tunteet ryöpsähtää pintaan. Eikä se, että jonkun tunteen on käsitellytkin tarkoita, etteikö siitä voisi jäädä arpi, joka avautuu toisen kokemuksen myötä.

Se itse kuva, mikä tuon itseinhon hyökyaallon käynnisti, oli minulle päivänvalossa täysin merkityksetön. Katsoin sitä pitkään ja mietin, että miksi liitin sen millään tavalla itseeni, kun selkeästi sen julkaissut tyyppi viittasi sillä itseensä. Se on ehkä yksi sellainen triggeröitymisherkkyys asia, mihin voi tietoisilla valinnoilla vaikuttaa. Nuorempanan minussa aktivoitui aina häpeän ja syyllisyyden tunteita, kun puhuttiin painosta. Se oli itselle niin kipeä ja häpeällinen asia, että kun joku puhui neutraalistikin asiasta, niin se laukaisi minussa välittömän halun vajota maan alle rumana ja inhottavana otuksena. Niin ei käy enää nykyään ja se on oikeastaan impron ansiota, koska sen myötä olen saanut keinoja tunnistaa miksi triggeröidyn tietyistä asioista ja miten voin päästää irti niistä. Esimerkiksi paino oli asiana sellainen, että vaikka joku ihan selkeästi puhuisi omasta kehostaan ja kohdentaisi asian siihen, että hänellä itsellään on liikaa painoa, niin sellainen tietty automaattinen oman pään sisällä tapahtuva vertailu aiheutti pahan olon. Saattaa olla muillekin tuttu ajatus, että jos tuo nähdäkseni kaunis normaalipainoinen ihminen pitää itseään ylipainoisena, niin miten lihavana hän minut näkee. Siinä nimenomaan se vertailusta luopuminen on ollut itselle avain irti päästämiseen. Okei toisesta tuntuu, että hän on ylipainoinen, vaikka minun nähdäkseni ei ole. Hänellä on kuitenkin oikeus tuntea ja ajatella niin, eikä se liity mitenkään minun painooni tai minuun tai kerro mitään siitä, mitä hän ajattelee minusta. Ylipäätään on hyvä löytää keinoja päästää irti sellaisesta ajatuksesta, että kaikki mitä toiset ihmiset sanovat olisi lähtökohtaisesti ilkeyttään sanottu tai  minuun kohdennettua piiloivaa. Osa on ja tunnistan ne kyllä aika hyvin eli ei siitä yleensä jää epäilystä, milloin näin on. Aikaisemmin tulkitsin paljon asioita ilkeilynä, vaikka ne olivat ehkä enemmänkin puhujan omaa epävarmuutta tai jotain. En minä voi tietää miksi joku sanoi niin kuin sanoi ja parasta mitä voin tehdä on olla tekemättä liian pitkälle meneviä tulkintoja.

Yksi avain myös itselle oman keho hyväksymiseen on ollut se, että on alkanut tutkia kehollisuutta ja liikettä. Mitä oma keho pystyy tekemään ja missä sen rajat menee? Oman kehon kuuntelemisen opettelu on ollut tosi hyvä juttu. Toisaalta olen oppinut pienin askelin myös päästämään irti loputtomasti itsekriittisyydestä vapaan liikkeen ja vaikkapa tanssin osalta. Keskityn oman kehon ulkoisen olemuksen sijaan siihen fiilikseen, mitä liike tuottaa. Paljon olen vuosien varrella hyviä lempeämpään kehosuhteeseen vieneitä juttuja oppinut ja omaksunut. Paljon on silti vielä mitä voisi oppia. Eikä se ole vaarallista, vaikka välillä ahdistaa ja itkettää oikein kunnolla. Se on ihan ok. Tunteet on tervetulleita, myös ne vähän vähemmän kivalta tuntuvat, sillä niitäkin tarvitaan.